Veripunainen ruusu: Kertomuksia Italiasta

by Marja Salmela

PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ

Roomassa 4. päivänä huhtikuuta 1914.

Hiivin tänään aamukahvin jälkeen kenenkään tietämättä kaupungille. Kuljin Borghese-puiston kulmitse Monte Pinciolle päin oikaisten suuren, maalaistuntuisen nurmikentän poikki. Jäin istumaan sen etäisimmälle laidalle lähelle Villa Mediciä ja koetin kuvitella mielessäni, että olin kotona Suomessa kesäisellä kedolla.

Suuren maailman humu tuntui olevan etäällä minusta. Silloin tällöin näin komeita ratsastajia, jotka karauttivat muhkeita ratsujaan valtateitä pitkin viskaten pölypilven toisensa jälkeen kotoiselle niitylleni. Jalkamiehiäkin oli jonkun verran liikkeellä — arvatenkin ulkomaalaisia, jotka samoin kuin minä halusivat yksinäisyyttä.

Poimin joukoittain ympärilläni kasvavia valkeita kaunokaisia ja aloin sitoa niitä seppeleeksi.

Kenelle?

Ajattelin isää. Hänelle olisin sen vienyt, jos olisin voinut.

Aloinkin tapani mukaan puhella isän kanssa. Olen tällä matkalla yhtenään tuntenut hänen läheisyyttään. Hän iloitsee matkastani, tunnen sen.

Mutta sitten kääntyi ajatus Helmeriin, enkä senjälkeen enää voinut vaipua rauhalliseen mietiskelyyn.

Helmer on suinpäin tullut Suomesta tänne. Koko maa oli hänelle autio ja tyhjä senjälkeen, kun olin lähtenyt, vakuuttaa hän. Ja kuitenkin hän itse vaatimalla vaati minua lähtemään tänne suruni haihduttamiseksi, kuten hän sanoi.

Ilman Helmeriä en todellakaan olisi matkalle joutunut. Tiedän, ettei ihminen matkusta kaipuutaan pakoon — en minä ainakaan. Ja toisekseen on minulla toimintakykyä ja päättäväisyyttä perin vähän. Mutta Helmer ei hellittänyt. Hän selitti, että isä olisi suonut minun lähtevän. Ja tunsin, että hän siinä suhteessa oli oikeassa. Itse tahdoin saada tilaisuutta parantaa kielitaitoani. Isän minulle jättämä perintö on tosin suurempi kuin saatoin aavistaakaan. Mutta en tahdo olla toimeton koroilla eläjä. Tahdon tehdä työtä — ehkä suomentaa ja antaa kielitunteja.

Vahvassa työaikeessa tulin tänne. Mutta olin tuskin päässyt kunnolla alkuun, kun Helmer ilmestyi.

Hänen tänne tulonsa ei edistä työntekoa. En saa mielenrauhaa, en edes ulkonaista hiljaisuutta tarpeeksi.

Jos hiivin yksin ja salaa jonnekin, kuten tämänpäiväiselle aamuretkelleni, on hän allapäin ja lohduton kuin lapsi.

Välistä koetan leikinlaskulla haihduttaa hänen mielipahaansa, toiste en ole sitä ensinkään huomaavinani. Mutta mikään keino ei ole hyvä. Helmer, joka muuten on täydellinen hetkenlapsi, monesti mielestäni ryhdittömyyteen saakka, on minuun nähden hellittämätön.

Kaikki tai ei mitään.

Ystävälliset, sisarelliset tunteet, joita voisin, vieläpä tahtoisinkin tuhlata hänelle, eivät hänelle merkitse mitään. Ratkaisun hetki lähenee. En voi sitä enää väistää.

Tämä tietoisuus hääti minut hiljaiselta, kesäkukkien peittämältä nurmikolta keskelle suurkaupungin kirjavaa elämää.

Menin Borghesein komeaan huvilaan. Kuljin loistavasta salista toiseen, mutta en voinut keskittää ajatuksiani siihen mitä näin.

Vasta Tizianin ihmeellinen taulu pysäytti minut. Sen ihanat värit hivelivät silmääni. Sen muodot olivat kuin musiikkia. Mutta tuon kaiken näin ja kuulin sittenkin kuin unessa. Taulun esittämät ajatukset sitävastoin tarttuivat minuun kuin olemuksemme sisimpään iskeytyvä sana, josta emme vapaudu ennenkuin rehellisesti olemme käyneet tilille oman itsemme kanssa.

Mitä oli taiteilija oikeastaan tarkoittanut, mitä tahtonut saada sanotuksi ihmisille? Kuvasiko tuo rauhallinen, kaivon kannella istuva nainen, jonka koko olemus uhkuu äidillistä antamiskykyä, "taivaallista rakkautta", kuten sanottiin, ja tuo toinen, alaston, suitsutusastiaa kohottava hehkuvan huumaavia maallisia tunteita?

Tai tahtoiko suitsutuksen kantaja, kuten toiset luulevat, "kehoittaa rakkauteen?"

Oli miten oli, tunsin itseni tuossa hiljaisessa, mietiskelevässä olennossa. Tunsin, että noin voisin rakastaa, noin rauhallisesti kuin äiti, joka vain tahtoo pitää hyvänä ja antamistaan antaa.

Tuon toisen olemus tuntui minusta vieraalta. Vaikka kallistaisinkin korvani hänen puheilleen, vaikka koettaisinkin seurata "kehoitusta rakkauteen", voisinkohan koskaan oppia rakastamaan tuolla tavalla?

Ja kuitenkin — tunnen, että koko olemukseni on täynnä ikävöivää antamishalua. Elämä on käynyt niin tyhjäksi, niin tarkoituksettomaksi senjälkeen, kun isä jätti.

Mutta kelpaakohan tällainen tunne avioliiton pohjaksi? Eikö siihen vaadita muuta, eikö juuri tuota, joka tahtoo vetää puoleensa, tahtoo omistaa ja hallita oman olentonsa suloudella?

Puuttuuko minulta kokonaan tällaisia tunteita? Ja onko se luonnotonta? Vai enkö tunne itseäni? Enkö ole tarpeeksi rehellinen, vaikka analysoin ja pengon joka tunteen ja teon alkujuurta?

Samana iltana myöhemmällä.

Kaikki asuntolassamme ovat jo vetäytyneet makuuhuoneisiinsa ja nukkuvat ehkä jo. Minun ei kuitenkaan kannata panna maata. Tunnen, etten voi nukkua.

Koko sisimpäni huutaa ja ikävöi isää kuin avuton, pieni lapsi. Elämä oli minulle yksinkertaista, mutkatonta, rauhantäyttä isän eläessä. Nyt olen kuin eksynyt sorsanpoika, joka yksin ja murheellisena keinuu ristituulissa levottomilla laineilla.

Isän jättäessä ilmestyi Helmer elämääni. Rauha loppui ja levottomuus alkoi. Mutta rauha ei aina tiedä rikkautta — ei ainakaan ulkonainen levollisuus ja rauha. Isän eläessä oli levollinen elämämme samalla rikasta. Mutta pelkään, että jään perin köyhäksi, ehkä yksipuoliseksi ihmiseksi, jos levottomuutta ja mahdollista ristiriitaa peläten karkoitan Helmerin luotani.

Ainakin vakuuttaa Helmer itse näin. Hänen käsityksensä ei kuitenkaan ole objektiivisin. Hän koettaa kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen minua uskomaan, että juuri me kaksi kaikkine vastakohtinemme erinomaisesti voimme täydentää toisiamme.

En ensinkään ottaisi näitä hänen väitteitään huomioon, jollen itse olisi hieman taipuvainen uskomaan samaa.

Ja kuitenkin epäröin yhä vielä, — nyt aivan yhtä paljon kuin
Helmerin ensi kertaa puhuessa kanssani tästä.

Kävihän Helmer isän eläessäkin luonamme. Yhteen aikaan etenkin. Hänellä taisi silloin olla taloudellisia vaikeuksia. Mutta hän tuli aina isän luo. En ollut huvitettu hänen seurastaan eikä isäkään koskaan koettanut herättää mielenkiintoani häneen. Tunsin aina, että isä piti Helmeristä vain siksi, että hän oli Maija-tädin ainoa lapsi, joka pienenä jäi äidittömäksi.

Ehkä tässä kuitenkin erehdyn. Isä ei myöskään koskaan sanonut mitään pahaa Helmeristä. Isä käytti yleensä säästäen sanoja, etenkin puhuessaan muista ihmisistä. Hän kävi puheliaaksi vain silloin, kun hän tulkitsi minulle mielikirjailijoitaan tai mieliaatteitaan.

Siinä pienessä piirissä, joka talvisin kerran viikossa kokoontui hänen luokseen, saattoi hän myöskin vilkastua. Siihen kuului vain kolme vanhaa herraa — erakkoluontoisia kuten isäkin. He tulivat aina klo 5:n ja 6:n vaiheilla iltapäivällä ja läksivät yhdeksältä. Teetä he joivat — ei mitään muuta, mutta sitä lasin toisensa jälkeen kotona leivotun vehnäsen kera. Vein aina itse teetarjottimen isän huoneeseen ja laskettuani sen pöydälle hiivin huoneen perimmäiseen nurkkaan. Sinne jäin kuuntelemaan herrojen puheita. Ja tiesin, että seuraavana iltana oli vielä suurempi ilo odotettavissa, sillä silloin selitti isä minulle mitä en keskustelusta ollut ymmärtänyt.

Eivät nämä vanhat herrat suuresti lisänneet ihmis- ja elämäntuntemustani, vaikka kehittivätkin ajatuskykyäni. Eivätkä sitä tehneet muutkaan. Sillä muita kävi meillä ani harvoin.

Isän kuoltua tunsin oikein, miten avuton olen suhteessani muihin ihmisiin. Jouduin silloin heti tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa, sillä oli paljon kaikenlaista selvitettävää.

Silloin tuli Helmer. Hän otti huolehtiakseen kaikesta. Olin sanomattoman kiitollinen hänelle.

Palkitsenko nyt kaiken työntämällä hänet luotani?

Enhän sitä tahtoisi. En hänen tähtensä enkä itsenikään tähden. Olen pelottavan avuton ja yksin elämässä.

Mutta en myöskään tahtoisi pettää häntä enkä itseäni. Enkä tiedä onko minulla sitä rakkautta, jota avioliitossa vaaditaan. Joskus tuntuu siltä, että on — toiste taas siltä, että ei ole.

Huhtik. 5. päivänä.

Hiivin tänäkin aamuna Helmerin tietämättä asuntolasta. Harhailin kauan ristiin ja rastiin kaupungilla. Viimein poikkesin pieneen kirkkoon, jonka nimeä en vieläkään tiedä.

Kun työnsin kirkon oviverhon syrjään, lehahti kostea, ummehtunut ilma vastaani. Se on tavallista Rooman kirkoissa ja se tuntuu pahalta. Siinä on haudan hajua. Ja se on mielestäni kuvaavaa katolilaisuudelle.

Kirkon viileys sitävastoin tuntui hyvältä. Se painui otsalleni vilvoittavasti kuin raikastuntuinen käsi. Kirkossa vallitseva puolihämärä teki minulle myöskin hyvää. Se muistutti hämyhetkistä isän huoneessa, jossa vietin päivittäin uudistuvia juhlahetkiä.

Niinä hetkinä elin voimakkaammin ja syvemmin kuin milloinkaan ja missään muualla. Tunsin olevani siinä ilmapiirissä, josta olemukseni alkujuuret nousevat. Isä ja minä olimme kuin kaksi oikein hyvää toveria. Ei tarvittu montakaan sanaa toisen puolelta, kun toinen jo käsitti. Eikä isä koskaan kyllästynyt kertomiseen ja selittämiseen. Päinvastoin. Hänen ilonsa oli perehdyttää minut siihen mietiskelyyn ja ajattelun maailmaan, jossa hän itse eli.

Sisimpäni on ollut kotia vailla siitä asti, kun ei noita hetkiä enää ole ollut. Ja elämä on samalla käynyt merkillisen tarkoituksettomaksi. Käytännöllisesti puhuen nimittäin. Kukaan ei enää tarvitse minua.

Elämässä olisi tietysti tehtävää monenlaista. Mutta en osaa käydä siihen käsiksi. Olen jollain tavoin mahdoton suhtautumisessani sekä lähimmäisiini että elämään yleensä.

Helmer on aivan toisenlainen. Hän on joka solultaan kiinni ympäristössä. Hän on vilkas, avomielinen, seuraa rakastava ja seuraa ikävöivä.

Hän on auttanut ja hän voisi auttaa minua vastakin monessa suhteessa.
Mutta hän tekee sen vain yhdessä tapauksessa. — — —

Ajatukseni ajoivat minua alttarilta toiselle pienessä hämärässä kirkossa. Katseeni siirtyi taulusta tauluun. Katselin, enkä kuitenkaan nähnyt. Vasta muudan puuhun veistetty Ristiinnaulitun kuva sai minut pysähtymään.

Se oli harvinaisen kaunis, muistutti samanlaatuista, Nürnbergissä näkemääni veistosta. Puu oli saanut henkeä ja elämää sen käden kautta, joka sitä oli muovaillut. Joka piirto puhui.

Mutta kuvasta kääntyi huomioni pieneen punaiseen paperiruusuun, joka riippui jalkoja lävistäneessä ristinnaulassa. Sillä ei sinänsä ollut minkäänlaista arvoa. Se riippui päinvastoin siinä jonkinlaisena inhimillisen voimattomuuden ja vähäpätöisyyden edustajana. Mutta siinä oli jotain omituisen liikuttavaa. Se pani minut pakostakin muistamaan sanoja: "Hän teki minkä hän taisi".

Lyykähdin istumaan läheiselle rukouspenkille ja käteni painuivat toisiinsa kuin kaksi pientä avutonta lasta, jotka etsivät tukea toisistaan.

Tahdonko, voinko minäkin sanoa samaa kuin tuo ruusu?

Minulla ei ole sitä rakkautta, joka nostaa tunteiden tulen hulmuavaksi suitsutukseksi ja jonka olemus on hehkua ja houkuttelevaa vetovoimaa. Mutta minulla on pohjaton tarve antaa rakkautta, tehdä onnelliseksi ja löytää oman elämäni sisältö elämällä toisen hyväksi. Enkö uskalla tarjota sitä rehellisesti, totuudenmukaisella suoruudella ja samalla olemukseni koko hellyydellä?

Istuin siinä kauan. Ajattelin isän toverina viettämiäni vuosia. Niinä olin enimmäkseen ollut vastaanottamassa. Mutta sainhan silloin vähän antaakin. Pölyn pyyhkiminen isän huoneesta, sellaisella tavalla, etteivät isän tärkeät paperit joutuneet epäjärjestykseen, kukkien asettaminen pöydälle, sellaisten kappaleitten soittaminen, joita äiti oli soittanut ja joita isä siitä syystä rakasti, kaikki nuo pikkuseikat olivat suloisen suuriarvoisia minulle, siksi että niissä sain purkaa sydämeni halun huolehtia isästä.

Näin voisin nyt huolehtia Helmeristä, joskaan en aivan samanlaisin tuntein — niin, ehkä sittenkin tavalla, joka tekisi hänelle, äidittömälle hyvää.

Tiedän, että hän on aivan toisenlainen. Isä ja minä olimme samaa juurta. Helmer ja minä sitävastoin olemme kuin kotoisin eri kiertotähdiltä.

Mutta eikö rakkaus voi rakentaa siltaa maailmasta toiseen?

Istuessani tuon pienen punaisen ruusun läheisyydessä matalalla rukousjakkaralla olen yhtäkkiä puheissa isän kanssa.

— Isä, tiedustelen, sano minulle suoraan, mitä pidit Helmeristä?

— Hän on Maija-siskoni ainoa poika, vastaa isä arvelematta.

— Mutta hänessä ei ole minkäänlaista ryhtiä. Isä, sinä surit sitä itsekin usein.

— Hänellä on äitinsä herkkä ja hellä mieli.

— Mutta isä, sinä et läheskään aina häntä hyväksynyt. — Sanon sen hätäisesti kuin nuhdellen isää siitä, ettei hän käsitä, mistä kaikesta on kysymys. Silloin isä katsoo minuun niin rauhallisesti kuin ainakin ja sanoo levollisesti: Ihminen voi ja hänen tulee kehittyä.

Tartuin sanoihin kuin tasapainonsa menettänyt hänelle tarjoutuvaan tukeen. Tunsin, että minäkin tahdon tuon pienen ruusun tavoin tehdä minkä taidan. Sydämeni suurimman hellyyden ja lämmön tahdon antaa Helmerille. Tahdon rakastaa hyvän hänessä voitolle. Tahdon olla hänelle tuki ja toveri. Tahdon rinnan hänen kanssaan sisäisesti kasvaa ja kehittyä.

Astuin hiljaisena ja hartaana ulos kirkon ovesta. Pysähdyin portaille, johon aurinko paistoi täynnä iloista elinvoimaa. Kirkon viileä kolkkous tuntui minusta tänä hetkenä edustavan sitä toimetonta, muista eristettyä elämää, jota viime aikoina olen viettänyt. Aurinkoiset kirkonportaat ja katu, jossa kuvat nopeasti vaihtelivat, kuvasi rakkauden rikastuttamaa elämää.

Käännyin portailla istuvan vanhan naisen puoleen. Hän ojensi pyytävän kätensä minua kohden. — Oletteko yksin, tiedustelen painaessani 20 centesimin hänen käteensä. Hän alkaa itkeä. — Yksin, yksin ja suuri suru painaa. Minä rakastin vain itseäni.

Sanat iskivät suoraan sisimpääni. Itseäni olen minäkin enimmäkseen rakastanut — siihenkin aikaan kun isä eli, sillä isä ja minä olimme yhtä. Muille en ole koskaan elänyt. En ole voinut — sen omituisesti eristetyn aseman kautta, johon elämässä olen sekä sisäisesti että ulkonaisesti joutunut. Mutta tästä puolin muuttuu kaikki. Helmer auttaa minua.

— Nuori Signorina, se on onnellinen, joka saa elää ja sovittaa, sopersi vanhus itkeä nyyhkytellen.

Painoin kiireisesti paperirahan hänen käteensä. Näin hämmästyneen katseen ja kuulin huudahduksen, jonka sanoja en erottanut. Olin jo kiitämässä juoksujalkaa katua pitkin. Vanhuksen sanat olivat panneet koko sisimpäni väräjämään. — Tahdoin elää ja sovittaa, sovittaa senkin, että lapsesta saakka olin ollut oman kotini keskipisteenä. Olin kasvanut suuren isällisen hyvyyden hellimänä antamatta muille sanottavasti osaa kaikesta siitä hyvästä, mikä oli tehnyt oman elämäni valoisaksi. Tähän asti olen ollut vastaanottamassa, tästä puolin tahdon antaa. Tähän asti on maailmani ollut pieni ja ahdas, nyt sen on avarruttava. Vihkiydyn lukemattomille velvollisuuksille samalla kun avaan sydämeni rakkaudelle.

Eteenpäin kiitäessäni ajattelin Helmeriä. Jos on olemassa jonkunlaisia langattomia johtoja sielusta sieluun, täytyisi hänen pian ilmestyä eteeni. Hänen täytyy tuntea, että kiiruhdan tehdäkseni hänet onnelliseksi.

San Silvestron kohdalla seisoikin Helmer äkkiä edessäni. Mutta hänen katsantonsa oli synkkä ja syyttävä.

— Taaskin menit sanomatta sanaakaan, puhuu hän hiljaa kiihkeä ikävä äänessä. — Et välitä siitä, että tulin kaukaa tänne sinua hakemaan.

Tunsin suurta halua nauraa. Olin mielestäni kuin lapsi, joka toisen riidellessä pitelee selkänsä takana jotain, millä tietää heti paikalla voivansa lopettaa toisen surun.

— Sinulla on kaikkea — minulla ei mitään. Sinulla oli pienenä äiti ja viime aikoihin asti isä, joka sinua piteli kuin kukkaa kämmenellä. Sinulla on varaa ja mahdollisuuksia järjestää elämäsi niinkuin hyväksi näet. Minä olen köyhä joka suhteessa. Minulla ei ole ketään, joka minusta välittäisi. Ja kuitenkin hennot sinä aina näyttää kylmää mieltä.

Helmer oli kalpea mielenliikutuksesta. Yhtäkkiä kiepsahdin kadulla hänen eteensä. Luulen, että kasvoni säteilivät. Sisimpäni oli tulvillaan suurta, sydämellistä halua tehdä onnelliseksi.

Ojensin molemmat käteni Helmeriä kohden. Puhua en voinut.

Silloin Helmer käsitti.

Kiihkeästi hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni, ja kun siitä varovasti irtauduin ympäröivien ihmisten tähden, painoi hän käteni sydämelleen. Se takoi ja jyskytti.

Hän puhui ja nauroi lakkaamatta. Viimein hän sai minut vedetyksi erääseen porttikäytävään. Se oli erään nunnaluostarin sisäänkäytävä. Mutta Helmer ei siitä välittänyt. Hän suuteli minua suutelemistaan.

Aluksi nauroin. Mutta mitä rajummaksi Helmerin ilo kävi, sitä hiljaisemmaksi kävin itse. Voimakkaat tunteet tekevät minut aina hiljaiseksi. Ja hetki oli elämäni kaikkein onnellisimpia. Olisin mielelläni silloin kuollut. Tiesinhän tehneeni ihmisen onnelliseksi — ja juuri hänet, jota kohtaan sydämeni on tulvillaan hellyyttä.

Espanjalaisten portaiden luona ostimme toisillemme kukkia. Sitten käännyimme Monte Pinciolle ja sieltä Borghese-puistoon.

Siellä Helmer tahtoi ottaa vaunut ja hevosen. Hän tahtoi kerrankin unohtaa köyhyytensä ja vain muistaa, että hän nyt oli rikas, suunnattoman rikas.

Ehdotus oli minusta vastenmielinen. Minäkin tunsin itseni rikkaaksi ja onnelliseksi, mutta juuri siitä syystä olisin tahtonut istua kotona Suomessa, mieluimmin jonkun syrjäisen metsäpolun varrella piilossa kaikkien katseilta. Tuntui vastenmieliseltä astua vaunuihin ja ajella Borghese-puistossa kuin näytelläkseen onneaan välinpitämättömille ja vieraille ihmisille.

Tukahdutin kuitenkin omat tunteeni. Nauroin ja puhelin astuessani Helmerin tilaamiin vaunuihin. Tahdon tästä puoleen ajatella kuin Helmer, tuntea kuin Helmer. Elämäni tehtävä on tehdä hänet onnelliseksi. Ja vain se, joka rakastaa kyllin paljon elääkseen toisen elämää, voi sellaisessa onnistua.

Toistelin tätä itselleni kunnes viimein todella iloitsin yhteisestä ajeluretkestämme. Ja kun ajoimme Borghesein huvilan ohi, hymyilin ajatellessani, että eilen seisoin siellä arkana ja epäröivänä katsellen Tizianin ihmeellistä taulua.

Helmer puheli ja nauroi kaiken aikaa iloisesti kuin lapsi. Annoin ajatusteni hukkua hänen iloisuuteensa. Ajattelin pientä, haurasta kuplaa, jota vallattomat vaahdot kuljettavat eteenpäin. Se hukkuu tavallaan kuohuihin. Mutta uudessa olotilassaan kiitää se kasvavin voimin päämääräänsä kohden.

Sellaiseen elämään olen tänään vihkiytynyt.

Huhtik. 6. p.

Aamulla oli palvelija kahvia tuodessaan veikeän näköinen. Kun hän laski tarjottimen pöydälle vuoteeni viereen, näin siinä kirjeen ja kimpun ihania tummanpunaisia ruusuja.

Kahvini jäi kylmenemään. Katselin ruusujani, hengitin niiden tuoksua ja iloitsin.

Mutta tapani mukaan painuin myöskin pitkiin ajatuksiin.

Nuo ruusut muistuttivat minua ensimmäisistä, joita Helmeriltä olin saanut.

Olin isäni kuoltua kokonaan suruni murtamana. Silloin Helmer oli minulle arvaamattomaksi avuksi. Hän huolehti kaikesta. Oli siitä syystä luonnollista, että hautajaisten jälkeen kehoitin häntä jäämään meille joksikin aikaa. Hänellä ei siihen aikaan ollut erikoista tointa. Hän jäi siksi mielellään ja viipyikin niin pitkään, että lopulta annoin pienen lähtöä koskevan viittauksen.

Lähtönsä edellisenä iltana hän puhui minulle ensi kertaa tunteistaan. Jouduin siitä aivan suunniltani. En ollut ajatellut muuta kuin suruani.

En aamulla noussut edes sanomaan hyvästiä Helmerille, lähetin vain terveisiä. Kohta sen jälkeen sain suuren kimpun hehkuvia ruusuja. Iltapäivällä tuli lisäksi matkalla kirjoitettu kirje. Se oli täynnä anteeksipyyntöä ja katumusta. Raakalaiseksi soimasi Helmer itseään. Itsekäs, kurja hän oli ollut murtautuessaan surun pyhäkköön. Mutta rakkaus oli pettänyt hänet.

Siitä aamusta alkoi se taistelu — tai sanoisinko suhde, joka nyt on päättynyt kihlaukseemme.

Pistin yhden ruusuista rintaani ja menin seurusteluhuoneeseen. Samassa tuli Helmerkin vastakkaisesta ovesta sinne. Hän näytti loistavalta kiiltonahkaisesta kengänkärjestä hiusrajaan asti. Ja rajun iloinen hän taaskin oli. Minun täytyi pyytää armoa, jottei hän tukahduttaisi minua suutelemisellaan.

Aloimme sitten miettiä minne lähtisimme. Ehdotin San Lorenzo de
Muraa. Mutta Helmer kauhistui. Kihlausretki — hautausmaalle!
Mieletöntä!

Puolustauduin sillä, ettei se aivan hautausmaata ollut. Ja siellä oli metsikkö, jota etäältä katsoen olisi voinut luulla suomalaiseksi kuusikoksi. Se olisi tuntunut kotoiselta. Helmer ei sittenkään tahtonut. Siksi päätimme lähteä Colosseumiin ja sieltä kävellä Konstantinuksen voittokaaren alitse eteenpäin Campagnalle päin.

Hetken kuluttua olimme matkalla. Mutta nousimme erehdyksessä San Paoloon johtavaan raitiovaunuun. Ajoimme perille asti ja menimme sitten ihanaan pylväskäytävään, jonka mosaikit, kaaret ja pilarit lisäsivät harrasta juhlamieltämme.

Helmerkin kävi tavallista hiljaisemmaksi. Hän kyllä puhui enimmäkseen ja minä kuuntelin, mutta hänen puheensa oli rauhallista, harrasta. Hän kertoi äidinkaipuustaan ja siitä, miten poikkiteloin kaikki hänen elämässään oli asettunut. Äiti kuoli, kun hän syntyi ja vastahankaiset olot olivat siitä pitäen olleet äidittömän emintimänä.

Omasta puolestaan hän oli aina koettanut parastaan. Yliopistossakin hän oli ollut vain pari vuotta. Äidin perintö oli silloin loppunut ja isä, joka oli mennyt uusiin naimisiin, ei ottanut auttaakseen. Sanomalehdentoimittajan paikka pikku kaupungissa sattui juuri silloin avonaiseksi ja hän ryhtyi työhön tulisella innolla ja vahvasti aikoen kynällään viedä maailmaa tuntuvasti eteenpäin. Mutta johtokunta, jota toimittajan täytyi totella, teki nämä hyvät aikomukset tyhjäksi. Johtokunnalla ei ollut ihanteita. Sanomalehtimiehellä ei heidän mielestään ollut lupa sanoa ajatuksiaan suoraan. Täytyi kumarrella oikealle ja vasemmalle ja varoa, ettei lehden taloudellinen asema joutuisi vaurioon.

Helmer sai potkut. Ja samoin kävi hänelle myöhemmin, kun hän oli joutunut "Huopa"-osakeyhtiön palvelukseen. Siihenkin työhön hän aluksi tarttui suurella innolla. Hän uskoi nyt löytäneensä oman alansa. Mutta yhtiökin petti. Ennen vuoden loppua Helmer taas joutui pois. Olisi vaadittu toisten sortamista, jotta oma tavara valloittaisi sitä enemmän alaa markkinoilla. Helmer ei osannut sellaista. Hän oli ihanteiden mies. Siksi hänen täytyi väistyä.

Helmerillä oli tätä puhuessaan itkua äänessä. Hylyksi, hylyksi hän kerta toisensa jälkeen oli joutunut. Hänen mielensä oli siitä niin masentunut, että tokkopa hän enää olisi uskaltanut yrittääkään eteenpäin, jollen minä —

Hän painautui lähemmä minua, katsoi kostunein silmin minuun ja haikeus värähti hänen suupielissään. — Elma, sinä teet hylystä ihmisen, onnellisen, kykenevän ja hyvän ihmisen…

Hyväilin hiljaa Helmerin kättä. En voinut puhua. En osaa sitä koskaan, kun suuret tunteet täyttävät sisimpäni. Ja tänä hetkenä tunsin tehtäväni niin valtavan suureksi ja ihanaksi, että oma heikkouteni sen rinnalla pani sisimpäni vavahtamaan.

Hylyksi joutunut ihminen onnelliseksi, kykeneväksi, hyväksi! Vaikka olisi elämä ollut uhriksi annettava, olisihan uhri kannattanut. Eikä nyt kysytty muuta kuin ymmärtämystä, huoltoa ja hellyyttä, jonka antaminen vastaa oman sisimpäni suurinta ikävää.

Raitiovaunu pysähtyi samassa sen paikan läheisyyteen, johon kävellessämme olimme joutuneet. Väkeä alkoi lappautua vaunuista. Suurin osa oli matkailijoita, jotka erottuivat muusta joukosta osaksi pukunsa, osaksi Baedekeriensä kautta.

Odottamatta kuulin nimeäni mainittavan. Muuan serkku seisoi miehineen edessämme.

— Te täällä — ja käsi kädessä!

— Me vietämme kihlajaisiamme.

He hämmästyivät nähtävästi, onnittelivat ja alkoivat sitten kertoa kotimaan uutisia. Käännyimme kaikki yhdessä takaisin kirkkoon.

Hetkenä, jolloin herrat innokkaasti keskustelivat, vetäisi serkkuni minut muassaan pieneen syrjäkappeliin.

— Elma, hyvänen aika, en minä olisi uskonut! Enkä minä osaa iloita. Etkö sinä tiedä minkälainen Helmer on? Kukaan ei tule toimeen hänen kanssaan. Hän tahtoo tietysti sinun rahojasi. Etkä sinä edes ole oikein rakastunutkaan. Sen näkee nainut ihminen kohta silmistä!

Luulen, että ensin kalpenin. Mutta kohta palasi puna uudelleen poskilleni, katseeni oli terävä ja suoristauduin. — Noin minä en uskaltaisi puhua toiselle, sanoin verkalleen ja painokkaasti, en ainakaan sille, jota tunnen niin vähän kuin sinä minua. Ja mitä Helmeriin tulee — —

Serkkuni tarttui kiivaasti käteeni. Hän oli hämillään. Hyvässä tarkoituksessa hän oli puhunut. Olihan äitivainajani ollut hänen isävainajansa sisar. Ja sattumoilta tiesi hän paljon Helmeristä. Helmer oli ollut "Huopa"-osakeyhtiön palveluksessa. Yhtiö sai maksaa runsaasti matkarahoja y.m. eikä kuitenkaan ollut ensinkään vastaavaa hyötyä.

— Helmer ei sovellu sellaiseen työhön. En kuvittele häntä mallikelpoiseksi. Mutta minä tiedän, että hänessä on hyvää, joka ei koskaan ole päässyt kehittymään. Kukaan ei ole ollut hyvä hänelle, kukaan ei ole rakastanut häntä.

— Niin, niin, anna anteeksi! Oma asiasi. Mutta minun käy sinua sääli. Sinä olet kuin lasikaapissa kasvatettu. Sentähden tuli sanotuksi. Ja sanon vieläkin, että muista edes avioehdolla selvittää raha-asiasi.

— Luottamuskin merkitsee jotain keskinäisissä suhteissa.

Katseeni painui vakavana serkun katseeseen. Samassa Helmer kutsui. Hänen oli jo ikävä. Ja nälkäkin ahdisti. Toisen aamiaisen aika oli käsissä.

Vastatulleet jatkoivat matkaa katakombeihin, me läksimme hakemaan sopivaa ravintolaa.

Olin hyvin vaitelias aterioidessamme. En epäröinyt, en katunut mitään. Epäröintiä oli kestänyt kyllin kauan. Nyt olin tehnyt päätökseni. Mutta serkkuni sanat eivät sittenkään jättäneet minua rauhaan. Varsinkin tuo lause rahoista. Se oli haavoittanut. Sillä sitä en koskaan ollut ajatellut. Helmer ei ollut laskelmia tekevä. Hänellä oli monenlaisia virheitä, ja juuri sellaisia, joiden vuoksi monet eivät hänestä pitäneet. Mutta hän ei ollut poliitikko, ei edes yksityiselämässä. Hän ei osannut laskea, mikä kulloinkin oli edullisinta. Suoruudellaan hän päinvastoin usein loukkasi. Siksipä hän ei myöskään olisi kyennyt ovelasti onkimaan itselleen varoja.

Syötyämme ehdotin, että menisimme kävelemään. Läksimmekin astumaan
Tiberin rantaa pitkin.

Helmer oli aikaisemmin puhunut itsestään. Nyt oli minun vuoroni. Minua ahdisti ajatus, että hyvästä tahdostani huolimatta en ollut Helmerille sopiva vaimo. Terveyteni on heikko. Sekä pienenä että nuorena olen sairastellut paljon. Helmer on iloinen ja vilkas. Hänelle kävisi elämä mahdottomaksi heikon, ehkä sairastelevan vaimon kanssa.

— Ja sinä, sinä voit ajatella tuollaista! — Helmer miltei tulistui. — Et sinä sitten ymmärrä, mitä merkitset minulle! Mutta itse tiedän sen ainakin. Tiedän, että vaikka olisit ikäsi vuoteen omana — josta taivas varjelkoon —, niin olisi sinun sairasvuoteesi minulle alttari, johon päivittäin polvistuisin saadakseni uutta voimaa. Ja siinä sinun luonasi viettäisin elämäni kauneimmat juhlahetket.

— Näin puheessa käy se helposti!

— Tahdotko epäilyksilläsi haavoittaa?

— En. Minä tahdon parantaa, — täydellä ja ehdottomalla luottamuksella. — Painuin lähemmä Helmeriä. Käteni tavoittelivat hänen käsiään. Tunsin, että hän tarvitsi rakkauttani.

Hetken vaitiolon jälkeen aloin kuitenkin uudelleen. Sillä minulla oli muutakin, mikä oli sanottava, kuta pikemmin sitä parempi.

Helmer tiesi vain miten eristettyä elämää olin viettänyt. Hän tiesi, että yleensä olin kykenemätön seurustelemaan lähimmäisteni kanssa. Mutta kaikesta huolimatta olin joutunut kokemaan jotain, josta ei kenelläkään ollut aavistusta, vaikka se sieluuni oli jättänyt unohtumattoman jäljen.

— Suhteessa mieheenkö, Elma? — Helmer tarttui ranteeseeni niin rajusti, että teki kipeätä.

Katsoin häneen pitkään. — Noinko sinä —, sanoin matalalla äänellä. Silloin hän hellitti otteensa ja lensi punaiseksi. Hän sopersi muutamia sekavia sanoja saiturista, joka tahtoo vartioida aarretta, jonka viimeinkin löysi. Sitten hän äkkiä rupesi nauramaan ja laskemaan leikkiä. Hän aikoi olla hyvin ritarillinen ja anteeksiantava. Entiset joutivat unhoon, koskivatpa ne ketä hyvänsä. Hän ainakin oli valmis sivuuttamaan ja unohtamaan kaiken.

Olin aivan ymmällä. En tiennyt mitä uskoa, mitä ajatella. Ensin tulista kiivautta, seuraavana hetkenä naurua ja leikinlaskua, asiassa, joka saattoi olla vaikka miten vakava hyvänsä.

Mikä Helmer oli oikea, mikä johti harhaan?

Tunsin suurta sisäistä hätää. Ja luulen, että katseeseeni nousi tuskaa. — Sinä et saa Helmer, se on hirveätä!

— Ettäkö minä en tahdo sinua tilille, en aio vaatia tunnustuksia? Sekö on kauheata? — Hän nauroi taas vallattomasti kuin omasta iloisuudestaan yltyvä leikinlaskija.

— Helmer, sinun täytyy koettaa ymmärtää minua. Minulle on kaikki elämässä täyttä totta. "Jaa" on "jaa" ja "ei" on "ei" aina. Sellainen oli isä. Ja sellainen olen minä. Kun jokin on sanottava, on se sanottava.

Helmer lakkasi nauramasta, tarttui molempiin käsiini ja suuteli niitä. Hän oli kuin katuva lapsi. Tunsin sen. Mutta en vastannut hyväilyyn. Minun täytyi ensin puhua.

Puhuin matalalla äänellä, lyhyesti, luullakseni keskitetysti kuin se, joka tietää mitä tahtoo saada sanotuksi.

— Olimme kerran olleet isän kanssa virkistysmatkalla. Me asetuimme saaristoon, suureen kylään, jossa oli useampia koteja kesävieraille. Siinä vieraskodissa, jossa me asuimme, oli muiden vieraiden joukossa nuori herra, johon isä suuresti mielistyi. Hän oli kirjailijanalku ja piti kaikenlaisista keskusteluista. Isä ja hän joutuivat yhtenään pitkiin puheisiin. Siten tutustuimme mekin. Hän soitti myöskin hyvästi. Kun yhdessä istuimme vieraskodissa, soitti hän tavallisesti kappaleen toisensa jälkeen. Kuuntelin sitä, mitä hän sanoi soitollaan ja sitä, minkä hän puki sanan muotoon, ja kaikki oli minusta yhtä kaunista. Minä olin silloinkin ujo ja mahdoton ulkonaisessa esiintymisessäni, mutta ajatuksin elin omaperäistä elämää, ja ajattelun tietä oli minulle helpompaa kuin muuten päästä kosketukseen ympäristöni kanssa. Siihen ajattelun maailmaan, jossa isä ja minä elimme, eivät oikeastaan muut koskaan pyrkineetkään. Se tuntui olevan heille vieras. Mutta tämä yksi tuli sinne kuin kotiinsa. Sentähden mekin ihan tietämättämme tulimme tutuiksi kuin omaiset. Omaiselta hän tuntui. Muusta minä en ollutkaan selvillä.

Mutta kerran — me olimme silloin huviretkellä ja olin eksynyt harhaillessani yksin metsässä — tapasi hän minut aivan yksin ja huomasin pian olevani hänen sylissään. Olin siihen asti elänyt unelmaelämää. Ja jos hän olisi unelmien utuisilla mailla hiljaa ja hellävaroen lähennellyt, uskon että kohtaloni olisi muodostunut aivan toisenlaiseksi. Mutta hän ei tullut siten. Hän tuli rajuna, katse täynnä paloa. — — Minä en oikeastaan ymmärtänyt mitään, mutta minä pakenin kuin henkeni edestä. Ja minä vapisin kauan, sillä minä olin nähnyt jotain minkä olemassaolosta en ollut uneksinutkaan. Me matkustimme isän kanssa seuraavana päivänä kenenkään tietämättä lähdöstämme. Ja olisin kai unohtanut koko asian, jollei se olisi pannut minut kerta toisensa jälkeen tutkimaan ja penkomaan omaa olemustani.

Miksi olin tällainen? Miksi oli kaikki, minkä hän ennen oli antanut ja mikä minusta oli ollut kaunista ja suuriarvoista, nyt kuin kulon kärventämää?

Miksi en voinut punnita ja selvitellä tätä asiaa, kuten kaikkea, mitä sitä ennen olin kokenut? Miksi ratkaisi tässä suhteessa tunteeni ehdottomasti ja jyrkästi?

— En tiedä, jatkoin yhä hiljaa, sanoisivatko muut tätä luonnottomaksi. En tiedä sitäkään, ovatko muut toisenlaisia. Minä en tunne ihmisiä. En miehiä enkä naisia. Mutta minä tunnen, että tahdon joka asiassa olla täysin rehellinen sinulle. Sinun täytyy tietää, minkälainen kaikkein sisin olemukseni on — olipa se sinulle mieluinen tai vastenmielinen. Sinun täytyy tietää, että minussa on jotain avutonta, kylmää ja kovaa…

— Kovaa? Ei tuhat kertaa ei! Sinä olet kuin pieni villainen lammas. — Helmer tahtoi uudelleen suudella käsiäni, mutta estin sen. Tunsin vieläkin suurta sisäistä hätää.

— Sinä et saa! Sinun täytyy kuunnella. Katso, minussa on kovaa siitäkin syystä, että olen ajattelun ihminen, en tahdon, en toiminnan enkä tunteen. Minun täytyy ajatella ja sitä tietä päästä selvyyteen itseni ja toistenkin suhteen. Mikään ei ole minussa välitöntä. Rakkauteni riippuu siitä, että voin uskoa ihmiseen, kunnioittaa ja ymmärtää häntä.

— Ja sinä tahdot kertoa minulle, millainen olet, jotta rakkaus minussakin nousisi "ajattelun" tuloksena? — Kuulin ilveilyä Helmerin äänestä. Silmissä oli oikein poikamaista vallattomuutta.

— Ei, ei! Kyllähän minä sinut tiedän. Sinä olet toisenlainen. Mutta juuri siitä syystä. Ettet vain pettyisi suhteeni.

— Tahdotko jossain suhteessa peräytyä?

Suoristauduin. Katseeni painui rehellisenä ja väistämättä Helmerin katseeseen. — Helmer, minkä teen, sen teen minä kokonaan. Jos minussa on sellaista, jota minussa sinun vaimonasi ei pitäisi olla, niin minä kasvatan ja kuritan itseäni kunnes muutun. Tulen olemaan ankara sinulle — sillä minä tahdon rakastaa hyvän voitolle sinussa, mutta minä aion olla ankara myös itsellenikin. Ymmärrätkö?

— Sinä ihana, ihana! — Helmer likisti minut yhä lähemmäksi itseään.
Hänen äänessään värisi palvovaa tunnetta.

Silloin täytti suuri, ihmeellinen ilo sisimpäni. Kumarruin Helmerin puoleen, kiersin käsivarteni hänen kaulaansa ja kuiskasin hiljaa: — Ehkä minussa sittenkin on vähän todellista naista. Sinun rakkautesi tekee minut niin onnelliseksi.

Kotona Suomessa, syysk. 25. p:nä.

Olen kuin unta näkeväinen. Kihlajaismatkamme on vihdoinkin päättynyt kestettyään lähes puoli vuotta. Ensin pidätti meitä Italia, sitten Sveitsi, Saksa ja lopulta — maailmansota.

Jouduimme sen johdosta kärsimään paljonkin, vaikka hävettää siitä mainitakaan, kun ajattelee mitä nykyään miljoonat kärsivät.

Kaikesta huolimatta kärsin vielä fyysillisesti tuon matkan seurauksista. Luulin, että ne vain olivat kajonneet hermoihini tai että kaikki oli pelkkää väsymystä. Mutta lääkäri sanoo sydämeni siitä kärsineen. Olen usein niin heikko, että tuskin pysyn pystyssä. Ja kuitenkin hommailen nyt — häitä.

Olen vakavasti puhunut Helmerille sekä häitten siirtämisestä että mahdollisesta purkamisesta, mutta hän ei ole sellaista puhetta kuulevinaankaan. Hän tahtoo viettää häitä niin pian kuin mahdollista. Hän vakuuttaa silloin vasta tulevansa todella uudeksi ihmiseksi ja ponnella voivansa ruveta työhön.

Minusta sopisi hänen nyt ajaa sitä asiaa ja odottaa. Mutta Helmer sanoo, että se on hänelle mahdotonta. En tietysti niin ollen voi enkä tahdo itsepintaisesti pysyä omalla kannallani.

Olemme siksi erilaiset, että minun — jos todella tahdon auttaa Helmeriä — vähintään yhdeksän kertaa kymmenestä täytyy luopua siitä, mitä itse tahtoisin. Ja se ainoa kerta kymmenestä, jolloin hänen täytyy luopua omista toiveistaan, tulee sittenkin hänelle tuntumaan ehkä suuremmalta uhraukselta kuin minulle nuo yhdeksän kertaa.

Samana iltana.

Olin kirjoittamassa Helmerin tullessa. Kohta kun avasin oven, näin että asiat olivat huonosti. Helmer oli vilustunut. Silmät ja nenä vuotivat ja mieli oli maan tasalla.

Laitoin hänelle teetä vattuhillon kanssa ja peitin hänet sitten sohvalleni. Kukaan ei huolehdi hänestä hänen asunnossaan. Ja hän on lapsi, jonka täytyy saada tuntea, että häntä ajatellaan ja että häntä pidetään hyvänä. Hän on ikänsä ollut äiditön. Hänen sisimpänsä velkoo nyt hellyyttä elämältä.

Saatuani hänet iloisemmalle mielelle näytin hänelle, mitä olin kirjoittanut. Hän nauroi ja hyväksyi täydesti kaiken. Siitä näin, että hänellä kuitenkin on itsetuntemusta, ja se ilahdutti minua.

Muuten hämmästyin hieman sitä, että hän otti sen vain hauskalta puolelta. Mutta hänellä on ihmeellinen kyky kevyesti suhtautua kaikkeen — lukuunottamatta tuollaisia pieniä, persoonallisia kieltäymyksiä tai pettymyksiä kysyviä seikkoja. Hänen kepeä selviytymisensä asioista voi olla erinomaisena vastapainona omalle perustuksiin pyrkivälle, raskaalle ajattelulleni.

26. p. syysk.

Helmerin nuha on tänään parempi ja mieliala siitä syystä myöskin. Pientä äidillistä hemmottelua hän kuitenkin tänäänkin kaipasi. Hän paneutui heti tultuaan luokseni sohvalleni pitkäkseen ja pyysi lämmintä peitettä päälleen. Sitten piti minun asettua sohvan nurkkaan ja pidellä hänen päätään sylissäni. Mikään muu päänalunen ei ollut hänelle kyllin mukava.

Sivelin tietysti myöskin syliini painunutta päätä, mutta hymähdin hieman ajatellessani voimakkaampaa sukupuolta ja muutamia sen ominaisuuksia, joihin jo olen Helmerin kautta tutustunut.

Sitten ajattelin taas Helmerin orpoutta, ja se teki käteni äidillisen pehmeäksi.

Ikävä kyllä tulivat sitten häämme puheeksi. Helmer tahtoi saada päivän määrätyksi ja myöskin päättää kaikenlaisista ulkonaisista seikoista.

Päivästä sovimme pian. Koska ei Helmer suostu pitempiaikaiseen lykkäykseen, on minusta turha vitkastella. Häiden vietosta meidän sitävastoin oli vaikea sopia. Minulle se päivä eräässä suhteessa tulee olemaan hyvinkin raskas. Soisin siitä syystä, etteivät mitkään ulkonaiset seikat tekisi isän poissaoloa minulle tavallistakin tuntuvammaksi.

Minusta olisi tästäkin syystä hauskinta, jos vain kaikessa hiljaisuudessa menisimme vihille ja papin luota kotiimme. Mutta Helmer on lohduton tästä ajatuksesta. Hän sanoo, että tärvelen hänen elämänsä ainoan juhlapäivän, jollen tahdo viettää sitä todellisena ilojuhlana.

— Muistatko noita yhdeksää kertaa ja sitä yhtä, josta itse kirjoitat, sanoi hän rajusti syleillen ja suudellen minua. — Tämä on yksi niistä yhdeksästä.

Suostuin tietysti lopulta. En tahdo hänen ainoaa juhlapäiväänsä tärvellä. Sehän on kuin köyhän miehen ainoa karitsa.

Meidät vihitään kirkossa ja sitten on pienet kutsut … hotellissa. Sinne kutsumme enimmäkseen Helmerin tuttavia. Se on ainoa lohdutukseni. Muuten tuntuu häitten vietto minusta suoraan sanoen melkein liian suurelta uhraukselta. Se on minulle suorastaan suuri fyysillinenkin ponnistus. Ja toisekseen tuottaa ilojuhla näinä maailmansodan raskaina aikoina minulle ihan sisäistä kipua. Mutta tahdon ajatella Helmeriä.

Myöhemmin.

Helmerin lähdettyä luotani istuin kauan katsellen valokuvaa, jonka hän otti itsestään Roomassa kohta kihlauksemme jälkeen. Hän on siinä loistavan iloinen. En kuitenkaan ajatellut sitä. Toistelin itselleni hänen sanojaan: Hylystä teet sinä ihmisen, hyvän, onnellisen, kykenevän ihmisen…

Tahdon ajatella suurta tehtävääni, jotten takertuisi muistelemaan omia pieniä uhrauksiani.

28. p. syysk.

Luen nykyään uudelleen parasta mitä maailmankirjallisuudesta olen lukenut rakkaudesta. Ja luen sitä nyt toisella tavoin kuin ennen, sen huomaan ilokseni. Mutta joskus hymyilen ajatellessani, että olen tällainen auttamaton teoreetikko, joka yksin kihlausaikanaankin opettelee rakastamista — maailmankirjallisuuden avulla!

Aivan teoreettista se ei sittenkään taida olla, sillä vaikkei se ennen ole kuulunut tapoihini, tapaan itseni nykyään usein itkemässä lukiessani ylevistä, voimakkaista teoista, joita suuri rakkaus on kypsyttänyt.

On mieltä nostavaa, että tuollaisia tunteita on olemassa ja että itse saan omissa pienissä oloissani pyrkiä toteuttamaan sitä, mikä on näin suurta ja ylevää.

* * * * *

Lokak. 16. p. 1916.

On häittemme toinen vuosipäivä.

Helmer herätti minut painamalla käsiini suuren kimpun krysanteemeja. Hän oli edellisenä iltana poiminut ne puutarhastamme. Me asumme nimittäin nyt maalla ja olen siitä ylen onnellinen.

Viime vuonna oli Helmerillä konttorityötä Helsingissä. Mutta se työ ei sovi hänelle. Hän ei ole kyllin säntillinen "ei tarpeeksi järki-ihminen", sanoo hän itse.

Meillä ei ole varaa aina vain kuluttaa ansaitsematta mitään. Olen nyt saanut Helmerin innostumaan ajatukseen, että hänkin rupeaisi suomentamaan. Ja sitä työtä voi tehdä maalla yhtä hyvin ja paremminkin kuin kaupungissa. Maalla tulee elämä sitäpaitsi paljon huokeammaksi. Olen siksi äärettömän iloissani siitä, että olen saanut Helmerin tänne maalle.

En arvannut edeltäkäsin, että samalla itsekin saisin suuren ilonaiheen jokapäiväiseen elämääni. Sain puutarhan, suuren vanhan puutarhan, josta kukaan ei ole vuosikausiin välittänyt ja jonka omena-, kirsikka- ja pähkinäpuut, havisevat haavat, juhlalliset kuuset ja monet vanhat kukkapenkit nyt ovat alituisena ilonani.

En jaksa siellä paljon hommata. Mutta huolenpito siitä ja se vähäinen, jota itsekin voin tehdä, on minulle suureksi iloksi.

Humiseva puutarhani antaa minulle hieman sitä, mitä ennen hiljaiset hetket isän luona. Sinne menen, kun tarvitsen hiljaisuutta ja sisäisten voimien keskittämistä. Helmerin kanssa elän hänen elämäänsä.

Ne kukat, jotka hän aamulla painoi syliini, tuntuivat melkein kuin isän tervehdykseltä. Ajattelikohan Helmer sitä niitä antaessaan?

Parhaimman juhlailon antoivat minulle kuitenkin Helmerin iloiset kasvot.

Nämä kaksi vuotta eivät ole menneet aivan hukkaan.

Mitä tulee vaikutukseeni, en voi kehua tuloksista.

Olin ehkä siinäkin suhteessa elämää kokematon ja lapsellinen. Vanhaa ihmistä ei ole helppo kasvattaa — ei edes sellaista lasta kuin Helmer.

Marrask. 28. p.

Joulu on tulossa. Syksy on ollut sateinen ja pimeä kuten tavallisesti. Tänä vuonna olen siitä kuitenkin kärsinyt enemmän kuin ennen. Mieleni on usein painuksissa. Kaipaan puutarhaani. Se on paljas ja riisuttu. Sen kukat ovat kuolleet. Sen pikku lintuset ovat poissa. Se on vaitelias, köyhtynyt, mutta kohtaloonsa alistuva.

Onko se kuva itsestäni?

Jouluk. 12. p.

Ennen ajattelimme joulun lähetessä aina isän kanssa sitä, miten valmistaisimme joulu-iloa sille pienelle piirille, joka oli meidän ulottuvillamme. Minä sain tavallisesti tehdä ehdotuksia, isä tarkasti ja täydensi niitä. Meillä oli molemmilla iloa siitä. Ja paitsi tuttavapiiriämme koetimme Pelastusarmeijan ja eräitten järjestöjen avulla päästä sellaistenkin luo, joita emme olisi muuten saavuttaneet.

Ei koskaan johtunut mieleenkään rajoittaa näitä menoja. Isä oli tällaisissa tapauksissa runsaskätinen ja minulla oli se tunne, että tällaiseen aina oli ja täytyi olla varaa.

Tänä jouluna tunnen ensi kertaa, että täytyy kieltäytyä antamisenkin ilosta, siksi että elämiseen menee niin paljon ja kaikki vain yhä kallistuu.

Tämä kokemus tekee kipeätä — siitäkin syystä, etten ymmärrä, miten järjestää elämäämme.

Hyvät toiveeni suomennostöistä ovat rauenneet. Alussa oli Helmer oikein huvitettu siitä ja meillä oli iloisia työpäiviä, joiden jälkeen virkistin Helmerin mieltä hyvällä kakulla, hillolla tai muulla sellaisella, jolla äiti koettaa edistää lasten ahkeruutta.

Meillä oli hupaisia hetkiä yhdessä ja toiveeni olivat valoisat. Mutta kun minä, joka olen tehnyt tällaista työtä ennenkin, vähän korjailin Helmerin työtä, harmistui hän. En sitten enää yrittänytkään. Ja luulin että taas kaikki luisti hyvin eteenpäin. Mutta kun Helmer pari viikkoa takaperin lähetti kustantajalle käännöksen, johon hän oli pannut paljonkin työtä, tuli se takaisin. Käännös oli huono ja kustantaja ilmoitti, ettei hänellä enää ole mitään työtä Helmerille.

En ymmärrä miten elämämme vastaisuudessa on järjestettävä. Pitäneekö meidän muuttaa takaisin kaupunkiin, jotta kielitunneilla voisin ansaita lisää siihen mitä käännöstyöstä saan?

Isän minulle jättämä perintö, joka tuntui minusta suurelta, on monesta syystä jo kutistunut kokoon. Kaikki kallistuu. Mitä on tehtävä?

Tammik. 14. p. 1917.

Emme sittenkään muuta takaisin kaupunkiin. Saan vielä nähdä vanhan puutarhani elpyvän uuteen eloon. Saan nähdä sen kantavan helmassaan keväistä toivoa. Saan kuulla kotiin palanneiden muuttolintujen liverrystä ja heikkoa piiperrystä pehmeästä pesästä.

Kuvastaako vanha puutarhani taaskin omaa elämääni?

Huhtik. 9. p.

En enää kanna huolta taloudellisesta toimeentulostamme. Tavallaan siihen nyt olisi entistä enemmän syytä, ja sittenkin olen nyt rauhallinen ja huoleton. Raha merkitsee minulle tätä nykyä vähän tai ei mitään. Sisimpäni on kuin kohotettu olevaisuuden yläpuolelle. Mikään ei minuun satu, mikään ei minua liikuta, — jossain määrin ehkä siksi, etten tahdo antaa järkyttää itseäni, mutta enin siitä syystä, että elän itseni ja kaiken ulkonaisen yläpuolella.

Ellei näin olisi, olisi elämä minulle nykyään sietämätöntä. Olen oikeastaan tehnyt ehdottoman konkurssin.

En ole onnistunut enkä tule koskaan onnistumaan siinä, minkä asetin elämäni päämääräksi. Nyt sen tiedän.

En voi vaikuttaa Helmeriin, en missään suhteessa. Ja onnelliseksi teen hänet vain siinä määrin kuin kaikessa mukaudun hänen tahtoonsa ja varaan hänelle tarpeeksi rahaa kaikkeen, mitä hänen mielensä tekee.

Tällainen elämä on kokonaan ristiriidassa oikeuskäsitteitteni kanssa.
Minun pitäisi siitä syystä nyt oikeastaan olla aivan epätoivoissani.
Mutta tämäkin tuntuu minusta nyt toisarvoiselta.

Tai erehdynkö itseni suhteen? Johtuuko rauhallisuuteni siitä, että toivon pian ehkä siirtyväni ajan ristiriidoista.

Teen itselleni vääryyttä, jos sanon toivovani sitä. En ole niin itsekäs, että tahtoisin päästä elämäni vaikeuksista ja jättää lapseni tänne äidittömyyden katkeruutta tuntemaan.

En oikeastaan toivo mitään, en elämää enkä kuolemaa, en itselleni enkä lapselleni. Minulla on vain hyvä olla tiedossa, että paras on niin kuin käy.

En usko, että elämä tai kuolema riippuu ihmisistä tahi sokeasta sattumasta. Kaikella on tarkoituksensa. Ja elämän kulkua johtaa tahto, joka tähtää siihen, mikä sisäiseen kehitykseemme nähden on korkeinta. Pienet, toisarvoiset ajalliset seikat eivät vaikuta tuohon suureen, pyhään Tahtoon. Se tähtää horjumatta iäisyysarvoihin. Tämä vakaumus tekee minut levolliseksi. En tätä tutkistele, en pohdi. Lepään vain siinä.

Ainoa asia tai ajatus, jossa todella elän, on lapseni sisäisen "minän" kehitys. Jos minulla on jotain tehtävää elämässä, koskee se tätä. Tämä on ainoa, mikä nyt on minulle tärkeää ja oleellista. En tiedä, missä määrin äiti voi vaikuttaa lapseensa, mutta sen tiedän, että jos tässä ihmistahto jotain voi, tulee lapseni ihmiseksi, joka rakastaa totuutta ja oikeutta.

Tätä ajatellen teen päivittäin parannusta sekä omasta että Helmerin puolesta. Minä en sääli enkä hemmottele meitä ajatuksissani. Minä ikäänkuin kokoan tajunnassani kaikki virheemme eteeni ja puhelen lapselleni: Katso, tällaiseksi et sinä rakkaani saa tulla.

Menen kevättoiveita humisevaan puutarhaani. Kuuntelen siellä sirkuttelevia lintuja, kerään keväistä päivänpaistetta koko olemukseeni, ajatellen kaikkea sitä, mikä on hyvää ja kaunista ja josta olen saanut osaa elämässäni, ja taas puhelen lapselleni: Tämä on sinua varten kaikki, että sinä tulisit hyväksi, onnelliseksi, aurinkoiseksi lapseksi ja kerran ihmiseksi, joka rakastaa ja tekee totuutta.

Huhtik. 14. p.

Minä en tunne mitään suurta valtavaa iloa äidiksi tulemisesta, ja siitä olen tavallaan pahoillani. Pelkään tässäkin suhteessa olevani toisenlainen kuin muut naiset.

Ja kuitenkin on tämä mielestäni ainoa todella suuri kokemus elämässäni. Kaikessa muussa ovat kokemukseni enemmän tai vähemmän koskeneet itseäni. Tässä olen minä häviävä sivuasia. Olen olemassa vain toista olentoa varten. Ja tuon toisen ilmestyminen elämään on minulle — aivan objektiivisesti ajatellen — jotain niin suurta ja ihmeellistä, että sitä syvimmällä hartaudella palvon.

Tässä mielessä ja näillä sanoilla tahdon päättää päiväkirjani.

En yleensä mielelläni usko ajatuksiani paperille. Olen kirjoittanut vain joskus oman mieleni kevennykseksi ja omien ajatusteni selvittämiseksi. Uskon, että päiväkirjani nyt loppuu tähän, joko siksi, että olen ajallisen taipaleeni päässä tai — siinä tapauksessa, että kävisi toisin — siksi, että minulla on elävä olento, jolle puhelen mieluummin kuin päiväkirjalle.

Helmik. 14. päivänä 1920.

Vastoin luuloani pääsee päiväkirjani vielä nousemaan kätköpaikasta, jossa se on ollut lähes kolme vuotta.

Olemme taas ulkomailla — ensi kertaa kihlajaismatkamme jälkeen. Pannessani tavaramme kokoon löysin tämän päiväkirjani ja pistin mukaan.

Olemme nyt Etelä-Saksassa ja Helmer on luvannut viipyä täällä senverran, että saan hieman levähtää.

Berliinissä olimme kokonaisen viikon. Mutta siellä oli kauheaa. Helmer osti suunnattomasti tavaraa sekä itselleen että pojalle ja minulle. Juoksin kaupoissa hänen kanssaan, kunnes olin aivan nääntymäisilläni. — Illoin oli hän myöhään milloin missäkin, enimmäkseen mikäli tiedän erilaisissa ravintoloissa.

Berliinistä matkustimme Dresdeniin. Siellä ei meillä ollut toimitettavia ostoksia, mutta siellä oli paljon musiikkia ja ihania tauluja.

Helmer tahtoi kuitenkin pian jatkaa matkaa. Olemmekin senjälkeen käyneet jos kuinka monessa kaupungissa, kunnes viimein jouduimme tänne.

Näin eräästä asuntolaluettelosta, että matkailijakoti, jossa nyt olemme, on halvimpia ja kuitenkin kohtalaisen hyvä. Helmer suostui tulemaan tänne ja saimmekin heti paikalla huoneen. Se on siisti ja rauhallinen. En vielä tiedä minkälaista täällä muuten on. En ole nähnyt mitään enkä ketään. Leo ja minä olemme nukkuneet kilvan. Olen pohjattoman väsynyt.

15. päivänä.

Eilen tutustuin hieman täällä asuviin ihmisiin. Pojan nukuttua menimme nimittäin Helmerin kanssa syömään illallista suureen seurustelu- ja ruokasaliin.

Näin, että Helmerin katse hetken arvostelevasti kiersi huonetta. Hän pani siellä olevat vaakaan ja teki sen perustuksella valintansa.

Salin vasemmanpuoleisella seinällä oli rivi nauloja, joissa riippui erilaatuisia saksalaisia sanomalehtiä, kukin pidinpuikkoon kiinnitettynä. Helmer valitsi niistä muutamia itselleen ja haki sitten meille paikat huoneen perällä olevan pöydän ääressä, jossa istui vanha valkopartainen herrasmies — kaikesta päättäen hienoin koko seurueessa.

Helmerin esittelyyn vanhus vastasi huomattavasti ilostuen puhetoverin toivosta. Vilkas puhelu alkoikin kohta heidän välillään. Helmer kertoi olevansa myöhästyneellä "häämatkalla". Maailmansodan puhkeaminen oli näihin asti tehnyt sen mahdottomaksi.

Valkopartainen vanhus oli paljon läheisemmällä tavalla joutunut kosketukseen sodan kanssa. Hän oli syntyisin saksalainen, mutta oli oleskellut kolmekymmentä vuotta ulkomailla. Oikeastaan hän oli asunut Italiassa, joskin hän sieltä yhtenään oli matkustellut eri osiin maailmaa. Hän oli antanut avustusta maantieteellisiin teoksiin, oli ottanut valokuvia erilaisia julkaisuja varten ja tehokkaasti vaikuttanut Baedeker-opaskirjojen syntymiseen. Sodan alkuaikoina hän oli Italiassa löytänyt turvapaikkansa ruhtinas Bulowin huvilassa, mutta kun sitten Italia yhtyi ympärysvaltoihin, täytyi hänen lähteä maasta ja kohta sen jälkeen takavarikoitiin koko hänen omaisuutensa. Hänen oli nyt pakko viettää mitä vaatimattominta elämää, kunnes hänen taloudellinen asemansa selvitettäisiin.

Huomasin, että Helmerin korvat herkistyivät hänen kuullessaan ruhtinas Bulowin huvilasta. Hän viskasi minulle hätäisen syrjäkatseen. Se koski pukuani. Olemme tällaisissakin asioissa kovin erilaiset, Helmer ja minä. Puku, varallisuus, yhteiskunnallinen asema merkitsevät Helmerille suunnattoman paljon, yksilö luonteineen vähän.

Sisintäni vihlaisee aina kipeästi tehdessäni tällaisia huomioita.
Etsin ikävöiden hyvää, herkkämielistä Helmeriä, jota rakastin.

Vanhan herran yhä jatkaessa kertomustaan kuuntelin toisella korvalla muiden huoneessa olevien puheita.

Muuan nuori mies oli nähtävästi äskettäin tullut paikkakunnalle ja saanut viran ulkomaisena kirjeenvaihtajana suuressa liikekonttorissa. Sodan aikana oli hän ollut länsirintamalla. Hän kertoi sekä nykyisestä työstään että sotakokemuksistaan. Silloin tällöin hän tarmokkaasti painoi kokoonpuristetun nyrkin pöytään. Ryhti oli sotilaallinen ja katse terästä. Hän oli minusta kuin ihmismuotoon pukeutunut saksalaisen uhrivalmiuden ja tahdonjäntevyyden ilmaus.

Hänen puheensa joukkoon tuli kuitenkin odottamatta muutama lauhkea sana äidistä, joka oli leski. Pieni eläke oli ennen hädin tuskin riittänyt äidille. Nyt kaiken kallistuttua se ei riittänyt mihinkään. — Hihna on vedettävä tiukemmalle, nuorukainen kiristi samalla, ehkä huomaamattaan, oman pukunsa vyötä. — Elämä ei ole herkuttelua eikä laiskanpäivien pitoa. Bismarckin, Fredrik Suuren ja Kantin kansa näyttää vielä, mihin se pystyy työssä ja uhrivalmiudessa!

Nuoren miehen katse säkenöi isänmaallista innostusta ja lujaa teräksistä tahtoa.

Ajattelin taas Helmeriä. Suuri ikävä täytti sisimpäni.

Se, jonka kanssa nuori mies puheli, tuntui oikealta "tietosanakirjalta". Kuulin hänen tuontuostakin toistavan Saksan suurmiesten lauselmia ja kertovan heistä. Sodasta hänellä myöskin oli järkkymättömän selvät mielipiteet. Hän kävi rajusti silloisen hallituksen ja etenkin keisarin kimppuun. Nuori mies raivostui siitä. "Te olisitte tietysti hallinnut paremmin, tietysti, tietysti", ivaili hän.

Politiikka ei juuri huvita Helmeriä, mutta panin merkille, että hän useamman kerran vilkaisi jutteleviin. Hän kai näki, että "Tietosanakirjan" kauluksesta ja kalvosimista olisi voinut kaapimalla kaapia likaa.

Oliko sekin "sodan jälkiä?" Ja ehkä sekin, että tuolla ovensuussa istui pieni, eriskummallinen olento, lähinnä muistuttaen kokoonkäpristynyttä, kurttuista tonttu-ukkoa, joka saattoi olla hyvä olemassa, mutta joka ei oikeastaan sopinut näyteltäväksi ihmisten ilmoilla…

Samassa "tonttu-ukko" nousi. Nimelleen sopivan äänettömästi luikahti hän ovesta ulos käytävään. Minäkin tein lähtöä, kumarsin "italialaiselle" ja kiiruhdin vanhuksen jälkeen. Porraskierteessä saavutin hänet.

— Antakaa anteeksi, mutta olisi hauska tietää, asuuko täällä enimmäkseen täyshoitolaisia, vai tuleeko tänne yhtä usein tavallisia matkailijoita.

Vanhus näytti hämmästyvän. — Molempia, molempia, toisti hän. Vanhuksen pää tutisi, mutta silmät kiiluivat ystävällisesti ja iloisesti.

— Tekin olette täyshoitolainen, vai oletteko ehkä matkustava kuten me? jatkoin tiedusteluani.

Hän säpsähti huomattavasti. Katseeseen tuli kuin arkuutta. — Olenhan minä täyshoitolaisena. Vaikka ei oikeastaan pitäisi. Tässä talossa on toinenkin puoli — köyhälistön. Siellä pitäisi minun olla. Ei täällä kannattaisi. Ja minä olen vain vanha maalarimestari. Mutta minkä tähden te kysytte?

Jäin vastausta vaille. Olin oikeastaan vain tahtonut päästä puheisiin hänen kanssaan. Siten olin tullut kajonneeksi arkaan kohtaan. Ja nyt hävetti. Mutta ukko katsoi minuun lempeästi kuin ystävään.

— Nykyään eivät ihmiset kysy, sanoi hän harvakseen. — Kukin ajattelee vain sitä, miten itse pääsisi eteenpäin.

— Oletteko te yksin — ehkä sodan johdosta? tiedustelin entistä rohkeammin.

Vanhuksen kasvoille painui pimeä varjo. Huulet alkoivat väristä ja nytkähdellä. — Ei niistä jaksa kertoa, sanoi hän viimein hitaasti. — Ehkä kuitenkin toisen kerran. Te olette ensimmäinen vieras, joka kysyy. Teillä on niin ystävälliset silmät.

Hän jatkoi matkaansa, minä samoin. Mutta sota, "tonttu-ukko" ja se "köyhälistön puoli", josta hän oli puhunut, valvottivat minua kauan.

17. päivänä.

Seuraavana aamuna tullessani poika käsivarrella alas portaita tuli tonttu-ukko vastaan. Nähdessään lapsen pysähtyi hän siihen paikkaan ja hänen vanhat silmänsä, jotka useimmiten olivat kuin puoliummessa, revähtivät selko selälleen. — Teillä on lapsi, lapsi, änkytti hän.

— Tällainen punainen pulloposki, täyttää pian kolme vuotta, esittelin iloisesti.

— Niin, niin, niinhän ne lapset, soperteli ukko. — Niin ne ennen meilläkin…

— Te olette lapsirakas!

— Lapsirakas! Hän hymähti omituisesti. — Armollinen rouva, kun on yksi ainoa koko avarassa maailmassa — yksi ainoa pidäke… Hänen alaleukansa vavahteli ankarasti kuin esiinyrittävää itkua torjuakseen. Silmiin nousi kostea kiilto.

Helmer tuli samassa katsomaan, missä viivyin. Kahvi odotti. Toiset olivat kaikki juoneet kahvinsa, koskapa ei muita enää näkynyt salissa. Sitä vanhaa, hienoa Italiassa asunutta herraakaan ei kuulunut, vaikka Helmer häntä jo kauan oli odottanut. Hän ei ehkä huolinut seurasta, kun illalla olin esiintynyt niin arkisessa asussa, päätteli Helmer.

Helmer puhui tästä pitemmältäkin. Syötin kahvissa liotettua korppua pojalle, välillä ajatellen tonttu-ukkoa ja tuota "köyhälistön puolta".

Tunsin taas samaa kuin usein ennenkin. Olisi tehnyt mieli tutustua tuohon "toiseen puoleen", ottaa osaa heidän elämäänsä — ei ulkopuolelta tulleena, utelevana katsojana, vaan yhtenä heistä, yhtenä, joka kuitenkin olisi kyennyt tekemään karun elämän heille hieman valoisammaksi sen kautta, että itse oli saanut kasvaa hyvässä kodissa. Mutta taas oli estämässä sama kuin ennenkin: ujostutti.

En löydä tapaa, millä pääsisin kosketukseen ympäristöni kanssa.

Helmerin lähdettyä kaupungille yritin kuitenkin. Johtaja Lingin puoleen en tahtonut kääntyä. Tämä olisi ehkä tarjoutunut näyttelemään minulle "toista puolta". Ja tuollainen "katseleminen", kun se koskee paikkoja, joissa on ihmisiä, on minua aina kammottanut. Ennen vanhaan, isän eläessä, kun joskus tein heikkoja yrityksiä päästäkseni jonkinlaiseen työhön kanssaihmisteni hyväksi, olin joutunut sentapaisiin tilanteisiin. Minua kuljetettiin sekä lastenkodeissa että sairaaloissa ja erilaatuisissa "laitoksissa". Ja aina taistelin sen muille kai käsittämättömän tunteen kanssa, että minua kuljetettiin katsomassa erilaisia onnettomia ihmisiä.

Päästäkseni tällaisista kokemuksista kiersin "matkailijakotia" sekä niillä molemmilla kaduilla, joiden varrelle se oli rakennettu, että pihankin puolelta. Pihan puolella näin sisäänkäytävän, joka johti "Yömajaan". Se tarkoitti sitä "toista puolta".

Menin takaisin kadulle portista, joka johti pääkäytävästä syrjässä olevalle kapealle takakadulle. Täällä rupesin poikaa talutellen hiljaa astumaan edes ja takaisin. Päiväkin sopi juuri siihen paikkaan, eikä liikettäkään ollut. Siinä oli pojan kanssa hyvä astua.

Kello oli sivuuttanut puoli 12. Ihmisiä alkoi saapua päivällisaterialle. Useimmat menivät suoraan "Yömajaan" kuin kotiinsa ainakin. Jotkut näyttivät epäröiviltä, muuan kääntyi ovelta takaisin. He olivat tietysti ensikertalaisia, joille paikka syystä tai toisesta oli vastenmielinen.

Muuan maalaisnainen, jonka tumma, yksinkertainen puku muistutti jonkunlaista kansallispukua, jäi arvelevasti portille seisomaan. Tullessani kohdalle kysyi hän, oliko armollinen rouva täältäpäin kotoisin ja tiesikö, mitä ruoka sisällä maksoi. Huomatessaan vastauksesta muukalaisen kävi hän uteliaaksi. Hän tahtoi tietää, mistä maasta olin kotoisin. Kaikilla muillahan nykyään oli hyvä olla. Saksalaisille yksin oli elämä kovaa. — Tuollainen lapsikin, sanoi hän katsoen poikaan. Siinä katseessa oli kuin nälkää.

Olisin sinä hetkenä suonut poikani posket vähemmän punoittaviksi.

— Olette maalainen, aloin vuorostani tiedustella.

Nainen tarttui kysymykseen kuin ystävällisesti ojennettuun käteen. Hän oli ypö yksin tässä vieraassa kaupungissa. Ei ollut omaista ei edes tuttavia. Ja sydän oli kuitenkin pakahtumaisillaan kaikesta, mitä eteen oli sattunut.

Ehdotin, että yhdessä poikkeaisimme johonkin kahvilaan. Poika ei jaksanut enää kävellä pitkälle. Hänen täytyi päästä nukkumaan. Mutta sitä ennen olisi hyvä saada jotain virkistävää. Pyysin saada tarjota.

Vaimon epäröinti poistui samassa, kun hän käsitti, että tahdoin tarjota. Hän pyysi saada kantaa poikaa. Ja kantaessaan puhui hän lakkaamatta. Kaikki mitä hänen oli täytynyt pidättää sisimmässään siitä syystä, ettei ollut ketään, jolle puhua, purkautui nyt ryöppynä. Sota, se kauhea sota ei ollut säästänyt hänenkään pientä kotiaan. Paljon siellä ei ollut otettavaa, mutta kaiken sen vähäisen se otti — tavalla tai toisella. Yksi ainoa lapsista oli terve. Toinen poika oli sydänsairas, oli ollut sitä pienestä pitäen. Ei hänestä sotaan olisi ollut, mutta veipä sota sittenkin. Sota-ajan huono ruoka vei häneltä viimeisetkin voimat. Kotona maantöissä tuli myöskin rasitusta liikaa, kun se ainoa terve oli poissa. Pellolla kerran — kesken työn — painui hän äkkiä maahan kuin laho puu, jonka yksi ainoa isku kaataa. Ja se terve meni tietysti sodassa. Useampia heitä ei ollutkaan. Sillä kohta sen sairaan synnyttyä oli isä saanut halvauksen. Liikkumattomana hän oli maannut vuoteessa lähes kolmekymmentä vuotta. Hän eli yhä. Nuoret olivat poissa. Sellaistahan elämän meno oli…

Hän puhui hitaasti, yksitoikkoisella äänellä kuin se, joka on tottumaton ilmaisemaan tunteitaan. Kahvilan kohdalle tultuamme keskeytti hän äkkiä puheensa. Näin katseessa nälkäistä odotusta.

Tilasin kahvia ja runsaasti hyvää, täyttävää leipää. Huomasin, että vieraani seurasi tilausta suurella jännityksellä, ja se lisäsi iloani.

Kertomisesta ei tullut mitään, ennenkuin kahvit oli juotu.

Silloin yritti vieraani jatkaa kertomustaan, mutta poika oli käynyt uniseksi ja alkoi marista. Minun täytyi tehdä lähtöä. Mutta vieras pyysi saada saattaa. Hän tahtoi kantaa poikaa. Samalla hän saisi puhua. Sisimpään oli sulloutunut niin paljon, että se ihan käin salpasi henkeä.

Otin kuitenkin itse pojan käsivarrelleni ja vaimo kertoi. — Maatilkun hoito oli käynyt hänelle kovin raskaaksi, kun ei ollut ketään auttamassa ja kun muun työn ohessa oli liikkumaton, vuoteessa makaava sairas hoidettavana. Eivät voineet naapuritkaan auttaa, kun joka paikasta olivat parhaat tekijät poissa. Siiloin syntyi ajatus, että talo ehkä oli myytävä. Ja ostajakin ilmaantui. Tämä oli etäinen sukulainen, ja hän lupasi asettaa kaikki edullisesti avuttomiksi joutuneille. Piti siinä olla jokin sellainenkin ehto, että kauppa oli muutettavissa ja ehdot viimeisteltävissä kahden vuoden kuluessa. Mutta elämä oli sen jälkeen kallistumistaan kallistunut ja kiinteimistön arvo oli noussut ennen arvaamattomalla tavalla. Sukulainen oli suurin voitoin myynyt talon eikä ottanut kuuleviin korviinkaan puhetta toisten oikeuksista ja toisten hädänalaisesta asemasta.

Vaimo keskeytti puheensa ja pyysi toistamiseen poikaa kantaakseen. Näytin hänestä heikolta. Ja hän olisi mielellään kantanut enemmänkin, sanoi hän, sen puolesta, jolla oli ollut osanottoa ventovierasta varten.

— Osanottoon on meillä jokaisella varaa, sanoin kun kiittäen ojensin pojan vaimolle. Taisin samalla hymyillä ehkä hieman surunvoittoisesti. Vaimo pani sen merkille ja katsoi ihmetellen minuun. Hän kai ajatteli, että ihminen, joka tuli pitkien matkojen takaa vieraaseen maahan, oli rikas joka suhteessa.

— Me asumme nyt maalla, ei kaukana täältä. Pieni huonepahanen meillä on, mutta ei tilaisuutta minkäänmoiseen viljelykseen. Sairaanhoidossa kuluukin aikani. Nyt tulin kuitenkin kuulemaan, eivätkö lakimiehet tiedä mitään neuvoa siinä talonkauppa-asiassa. Mutta turha oli vaiva. Eivät enää voi auttaa, kun asia ei alusta tullut paremmalle perustukselle.

Olimme matkailijakodin portailla ja tahdoin ottaa poikani. Mutta vaimo tahtoi kantaa nukahtaneen lapsen perille asti. Hänellä oli vielä jotain kerrottavaa. Ja se oli ihmeen vuoksi valoisaa. Se olikin ylläpitänyt hänen voimiaan kaiken aikaa.

— Katsokaa, miehelläni on veli, joka nuorena läksi Amerikkaan. Hänelle kävi hyvin siellä ja miljoonien omistajaksi kuuluu hän tulleen. Hän ei ole kirjoittanut vuosikymmeniin. Emmekä mekään, kun ei hän. Mutta viimein, kun olivat minulle sanoneet että pitäisi mennä kerjäämään, silloin päätin että nyt kirjoitan. Veli on kuitenkin veli. Ja nyt minulla on sitäkin asiaa tänne kaupunkiin, että tahdoin selvän osoitteen eräästä liikekonttorista. — Hän veti taskustaan paperin ja hänen kasvoihinsa syttyi kirkasta toivoa. — Se on tässä, sanoi hän levittäen paperin eteeni. — Veli on veli, toisti hän uudelleen ja pyyhkäisi liikutettuna silmäkulmaansa. — Tämä ei minusta sentähden tunnukaan kerjuulta.

Kirjoitin nimeni ja osoitteeni paperille ja ojensin vaimolle. Sitten tiedustelin hänen postiosoitettaan. Seutu, josta hän oli puhunut, on kuulun kaunista vuoristoa. Siellä olisi varmaan hyvä levätä. Italiasta palatessamme voisimme ehkä poiketa sinne.

Vaimo ilostui ja kävi kaksin käsin puristamaan kättäni. — Silloin on ehkä vastaus Amerikastakin tullut, puheli hän kuin hartaudella. — Ja jos silloin kuuluu parempaa meille, voin ehkä minäkin osoittaa teille jotain ystävällisyyttä. Voin ainakin antaa lapselle vuohenmaitoa. Se on terveellistä.

Epäröin hetken. En ollut selvillä edes siitä, mitä tahdoin tehdä, vielä vähemmän siitä, mikä oli oikeinta. Avuntarjous näin vieraalle oli tietysti ymmärtämätöntä. Se saattoi olla epähienoakin. Ja kuitenkin… Vaimossa oli jotain läpeensä luotettavaa ja samalla sellaista arkaa hienotunteisuutta, jota saattoi tavata kotimaassa, oikein sydänmaalla, jonne ei sivistyksen turmelus ollut ennättänyt. Hän tuntui kotoiselta jo siitäkin syystä… Puhumattakaan siitä, että hän oli yksi meille avuksi rientäneestä kansasta.

Vaimon kumartuessa hyvästelemään nukkuvaa poikaa pistin 50-markkasen kirjekuoreen, jonka suljin. Vaimo lensi polttavan punaiseksi ojentaessani sen hänelle.

— Älkää panko pahaksi! pyysin. — Voitte jos tahdotte pitää vaikka lainana. Tai viekää se terveisinä miehellenne. Ja sanokaa, että se on maasta, jossa on kärsitty ja kärsitään paljon.

* * * * *

Katsoin ikkunasta lähtevän jälkeen, kunnes hän kadunkulmassa katosi näkyvistäni. Silloin otin esille italialaisen kirjan, jota olen ruvennut suomentamaan, ja asetuin työhön.

Vasta myöhään illalla tuli Helmer. Hän oli hyvällä tuulella. Hän oli käynyt katsomassa kaikkia kaupungin merkillisyyksiä. Vanha Italiassa asunut oli häntä opastanut. Ja se mies osasi kertoa!

Helmer oli tietysti kutsunut hänet päivälliselle. Kaupungin parhaimmassa ravintolassa olivat syöneet. Mutta Saksassa voi syödä halvastikin. Ei maksanut enempää kuin neljäkymmentä markkaa henkeä kohti, kertoi Helmer.

— Meidän ateriamme täällä maksoi 12 mk.

— Niin, niin, sehän hyvä! Mutta mies ei saa kyllikseen sellaisesta.

— Saksan miehet saavat.

— Sinä olet huonolla tuulella. Olet tietysti rasittanut itseäsi turhalla työllä.

Ajattelin matkailijakodin "köyhälistön puolta" ja sitä seuraa, jota minulla oli ollut. Ajattelin päivällistä, jonka hinnalla tuo vuosikymmeniä vuoteessa maannut ja hänen vainionsa olisivat päässeet hyvän kappaleen eteenpäin. Mutta en tiennyt kannattiko siitä puhua, — Minä olen tänään ollut aivan toisenlaisessa seurassa, sanoin viimein hitaasti. Ja yks kaks tapasin itseni kertomasta. Vaimo, jolla oli ne suuret surulliset silmät ja kotona huonepahasessa aina sairastava mies, oli koko ajan edessäni. Muistin Helmerin vasta kuullessani pitkän haukotuksen.

— Sinäpä osaat olla monisanainen!

— En, en aina, tuli minulta vähän kivakasti. — Mutta tällaisissa asioissa ei tarvitse etsiä sanoja. Minä en koskaan, en koskaan opi sulattamaan sitä, että ruokaan, juomaan, tupakkaan ja vaikka mihin viskataan hetkessä raha, jolla puutteenalainen eläisi päiviä, viikkoja, ehkä vuosia.

— Ei, ei, sinä et jaksa sulattaa sitä, että minun on hyvä ja hauska olla. Ainahan sinä kiristät kukkaron suuta, kun sinun omastasi menee!

Olin ruvennut riisuutumaan enkä vastannut pitkään aikaan. Viimein sanoin hiljaa: — Et sinä vielä tunne minua, Helmer.

— En, en, en vielä, yltyi Helmer. — Mutta minä olen oppimassa. Minä luulin sinua hyväksi kuin herran enkeli, silloin kun sinut otin. Mutta oletkin saita vanha akka, joka ei muuta osaa kuin pitää kirjaa miehensä menoista ja kiristää kukkaronsuuta.

— Sinä käytät valittuja sanoja.

— Valittujen sanojen aika on ohi. — Helmer viskautui vuoteelleen ja kiersi sähkön sammuksiin.

Helmik. 25. päivänä.

Olen päässyt hieman tutustumaan "tonttu-ukkoon". Hän tulee usein vastaani portaissa. Luulen, että hän melkein pitää minua silmällä saadakseen vaihtaa sanasen kanssani tai pikemmin ehkä ihailla Leon pyöreitä poskia ja suuria sinisilmiä. Ukko ajattelee silloin tietysti sitä yhtä ainoata, jonka tähden hän rakastaa kaikkia lapsia. Leon ulkonainen hyvinvointi sattuu häneen ehkä kuitenkin kipeästi. Hänellä on usein vedet silmissä, kun hän pikipäin hipaisee lapsen mekkoa.

Ellemme tapaa portaissa näen hänet seurusteluhuoneessa, jossa hän mielellään istuu uunin lähellä. Yöt ovat olleet kirpeän kylmät, monesti päivätkin. Mutta muualla ei lämmitetä kuin seurusteluhuoneessa. Ei ole hiiliä. Kukaan muu ei siitä valita kuin me ulkomaalaiset. Olen kuitenkin monesti nähnyt "tonttu-ukon" kädet sinipunertavina ja kohmeessa tulevan ainoaan lämpimään huoneeseemme.

Asetuttuaan uunin ääreen ummistaa hän tavallisesti silmänsä. Ensiksikin tahtoo hän päästä näkemästä ihmisiä, toivossa etteivät hekään sitten katsele häntä. Hän pelkää vieraita, jotka voisivat paheksua vanhan maalarimestarin läheisyyttä.

Toisekseen tahtoo hän unohtaa nykyisyyden ja elää entisajassa. Hän on uskonut minulle, että uunin lämpö aina vie hänet siihen maalaiskotiin, jonka hän ennen omisti. Aurinko paistaa siellä kukkaiselle nurmelle. Kukko kiekuu aidan seipäällä. Pienen lätäkön rannalla tallustelevat ankat loksauttelevat leukojaan vettä hörpätessään ja karsinasta päässeet karitsat hyppelevät nurmella kuin päästään pyörällä kesäisestä ilosta.

Oman perheen jäseniltä tuntuvat kaikki. Ja saman katon alla kaikki asuvatkin sekä kesät että talvet.

Vaikka onkin maalaustöitä paljon, on siinä sivussa aikaa talon asumiseenkin. Varsinkin kun on vaimo sellainen kuin hänellä oli. Eivät keväiset karitsatkaan ilossa voittaneet emäntäänsä. Niin hän oli kuin itse aurinko — ja vieläpä parempikin, sillä hän säteili aina. Ja kuitenkin oli hän aina työssä. Maalarinkin tehtäviin hän oli ottanut perehtyäkseen. Ei ollut moitteen sijaa siinä, minkä hän kädestään laski. Ei näkynyt siveltimen jälkeä. Paistavaa ja tasaista oli kuin peilin pinta. Ja jos oli maalattavana rattaat tai muut sellaiset, joita maalatessa täytyi olla epämukavassa asennossa, oli se aina emännän osa. — Ihan omiaan pienelle naisihmiselle, selitti hän nauraen, kun istui kyykkysillään rattaiden alla ja ammattimiehen taidolla huolehti jokaisesta pienimmästäkin kulmauksesta.

Joskus hän makasi selällään nurmikolla rattaiden alla ja maalasi sillälailla. Sanoi sen kovin mukavaksi. Ja nauroi sanoessaan niin että helähti. Ja jokainen, joka sen kuuli, sai siitä rintansa kesäiloa täyteen.

Siinä äidin ympärillä lapsetkin aina mielellään kieppuivat. Silmällä ja sanalla hän heitä siinä paimenteli ja kasvatti, — esimerkillään kuitenkin enin.

Tällaista on ukko minulle jutellut niinä muutamina hetkinä, jolloin olemme sattuneet olemaan kahden. Hänen vanhoissa vetisissä silmissään olen nähnyt kiillon, jota en unohda.

Iloitsen siitä, että toisen rikkaus tekee minut onnelliseksi — vaikka itse olenkin köyhä.

28. päivänä.

Lähdemme täältä huomenna. Nyt tiedän sen.

Istuin tänään Helmerin ja pojan kanssa seurusteluhuoneessa, kun matkailijakodin johtaja tuli vetämään pysähtynyttä seinäkelloa. Samassa luikahti "Tietosanakirjakin" huoneeseen likaisine kauluksineen ja kalvosimiseen. Hän kuiskasi jotain isännälle ja kuulin vain sanat "lasku" ja "viikko". Isäntä näytti käsittävän kuulemattakin. Samassa huomasi "Tietosanakirja" meidät ja livahti huoneesta kiireisesti ja häpeissään kuin koira häntä koipien välissä. Helmer viskasi harmistuneen katseen hänen jälkeensä ja tiedusteli isännältä, eikö tämä asuntola ollut sivistynyttä väkeä varten.

— Sivistynyttä, sivistynyttä tietysti. — Johtaja tuli pokkuroiden luoksemme. — Mutta täytyy sovitella näinä ahtaina aikoina. Mies on lukenut ja matkustellut paljon. Oli liikemies, mutta on ikäloppu. Ja mikä lie viirannut päätä. Nai vanhoilla päivillään. Retvanan otti, taisi korjata kadulta. Armahti ehkä. Tai liekö ollut velkaa, jonka kuittasi naimalla. Enkä henno häätääkään, kun maksaa vuokransa, vaikka saakin odottaa. Ja se huone on niin pieni ja mitätön — tässä portaiden alla. Eivät huolisi muut.

— Vaimoni oli kuullut tätä asuntolaa kehuttavan, alkoi Helmer.

Veri karahti kasvoihini. Tiesihän Helmer, että minä vain taloudellisista syistä olin tätä esittänyt.

Helmer näki ilmeeni, katkaisi lauseen kesken, kiskaisi pojan polveltani ja otti syliinsä. Isäntä rupesi kertomaan talon muista asukkaista.

Nukkuva tuolla uunin ääressä oli kotoisin samoilta seuduilta kuin isäntä. Hän oli kokenut paljon kovaa. Pojat kaatuivat kaikki sodassa. Viimeksi kuoli ainoa tytärkin. Yksin oli ukko kuin vanha kanto kaadetun vesakon keskellä.

— Helmer, älä syötä hilloa pojalle, pyytelin hiljaa, hän ei ole terve. — Helmer jatkoi syöttämistä ja hypitteli poikaa polvellaan. — Tietäähän isän poju, mikä hyvältä maistuu. Eikö tiedä?

Eteisen kello helähti ja johtaja kiiruhti ulos. Poika takoi veitsellä pöydän laitaa.

— Älä anna hänen noin! Veitsi on terävä. Pöytäliina maksaa paljon!

— Sinä et sitten osaa muuta kuin jankuttaa tyhjästä. — Helmer täytti uudelleen kuppinsa kahvilla ja joi hyvällä ruokahalulla. Kun hän oli valmis, nousi hän ja sanoi ottavansa pojan mukaansa kaupungille. Hän aikoi lunastaa matkaliput huomisaamuksi. Saksassa oli köyhää ja kylmää. Oli paras kiiruhtaa etelään.

Minäkin nousin. Eteisen naulasta hain huoneemme avaimen. Aioin asettua työhön. Mutta valikoidessani avainten joukosta sattui korvaani ääniä, jotka pysäyttivät minut siihen paikkaan.

— Työtä, työtä, vai työtä! huusi kimakka naisen ääni. — Luuletko ihmisen tekevän työtä sillä ruualla, jota minä saan! — Ääni oli pistävä kuin naskali. Se värisi heikon voimattomasta vihasta. Sanojen välillä kuului sihinää, joka muistutti syljeksivää kissaa. — Sika sinä olet etkä ihminen. Hullu kun korjasin. — Tunsin "Tietosanakirjan" äänen. Se kuului portaitten alla olevasta huoneesta.

Hiivin hiljaa takaisin seurusteluhuoneeseen. Tuntui mahdottomalta asettua työhön. Ei tehnyt mieli takaisin omaan huoneeseenkaan. Sielläkin oli tuollaisia sanoja vaihdettu — muodoltaan siivompia mutta sisällöltään samaa sukua. Muistokin poltti ehkä pahiten siitä syystä, että tiesin saman pian taas uudistuvan.

Ei auta hyvät päätökset, ei pysty järkisyyt. Niitä olen aina kunnioittanut. Mutta Helmerin ja minun suhteessani ne ovat arvottomat kuin ohjakset, joita pillastunut hevonen ei tottele.

Onko oma tuskasta värisevä sisimpäni se säikkynyt ratsu, jota minun on mahdoton hallita? En tiedä.

Säikkynyt, juuri säikkynyt, se on joka tapauksessa oikea sana.

Olen toivonut ja uskonut siinäkin, missä ei ole uskomista. Nyt en enää jaksa. Monesti olen vain pelkoa ja vapistusta. Toiste on kaikki minussa puutunutta. Silloin tällöin taas hulmahtaa turtuneiden tunteiden alta kuin liekkinä hiilloksesta kysymys: mitä on tehtävä?

Pitääkö tällaista jatkua aina? Läpi koko elämän? Onko se oikeampaa kuin annetun sanan syöminen? Onko ulkonainen kodin pystyssä pitäminen pyhä velvollisuus silloinkin, kun ei ole kotia eikä avioliittoa muuta kuin nimeksi?

Teoriassa olen mielestäni selvillä ratkaisusta. Mutta todellisuudessa peräydyn — kerran toisensa jälkeen. Tuntuu aina siltä, että täytyy koettaa vielä kerta. Ehkä onkin kaikki pahaa unta. Ehkä ensi kerralla onnistuu se, mikä ei ole ottanut onnistuakseen ennen.

Tämä "häämatkakin", joksi Helmer kauhukseni nimittää matkaamme, on jonkinlainen "viimeinen ponnistus". Osaksi tahdon virkistää kielitaitoani voidakseni ansaita paremmin sekä tunneilla että käännöstyöllä. Mutta tämän takana piilee sekin ajatus, että vieraat olot ja vieraat ihmiset voisivat parantaa jotain siitä, mikä arkioloissa on mennyt rikki.

Pettääkö tämäkin toivo?

* * * * *

En jaksanut ajatella pitemmälle. Nousin ja lähenin hiljaa uunin ääressä nukkuvaa.

Tonttu-ukolla oli aurinkoista hymyä vanhoilla kurttuisilla kasvoillaan. Toinen polvelle painunut käsi nytkähteli muutaman kerran. Näytti siltä kuin se olisi tavoitellut jotain. Tai ehkä se halusi hyväillä? Kohta sen jälkeen avautuivat silmät verkalleen ja jäivät hämmästyneinä tuijottamaan eteensä.

— Te olette nukkunut — ja nähnyt aurinkoisia unia?

Ukko hieroi silmiään. — Niin, niin, tämä uuni on minun paras ystäväni. Se vie minut aina kotipihaan. Ja siellä paistaa aurinko aina ja lapset pelmuilevat pehmeällä nurmella. Ja ilmassa on kuivuvan maalin hajua.

Ukko veti esille pienen punaraitaisen nenäliinan ja kuivasi silmiään.
Kysyin hymyillen, kirvelikö maalinhaju silmiä.

Vanhus otti leikkisät sanani todeksi. Hänen kasvoihinsa tuli sydämellistä hellyyttä. — Kirveleekö? Ei, ei, armollinen rouva. Vanhan maalarin sieramissa se on maailman paras haju. Se on ihan sitä elämän hajua. Se on kuin voima, joka virtaa läpi nuoren ihmisen koko ruumiin. Sitä muistelee mielellään sittenkin kun sitä ei enää ole.

Hän nousi ja oikoi uunin edessä vanhoja jäseniään. Vasta senjälkeen tuntui siltä kuin hän olisi päässyt todellisuuteen käsiksi. Hän katsoi ympärilleen ja kysyi lasta.

— Te olette harvinaisen lapsirakas, sanoin siihen, — lapsirakas, toisti ukko taas ja hymähti. Ehkä sen voi sanoa niinkin. Mutta oikeastaan näen vain yhden kaikissa. Minä näen ne yhdet ainoat ensiksi kaikkialla ja toiset ovat olemassa vain kuin sitä varten, että voisin verrata.

— Hän on lapsenlapsenne?

Ukko nyökkäsi. — He asuivat meillä ja olivat juuri menneet naimisiin kun sota puhkesi. Sen suuren kauniin nurmikkokentän keskellä omenapuitten alla he asuivat. Siinä olivat kaikki meidän lapsemme peuhanneet ja ilakoineet. Ajattelin, että nyt siinä uusi polvi saa ilojaan pitää. Mutta sota puhkesikin kohta kun olivat menneet naimisiin. Sinne menivät pojat ja vävypoika. Haavoittuneena hän tuli kotiin ja oli kauan huonona. Mutta menipäs taas kun kykeni. Ukko läksi hiljaa tepsuttelemaan lattiata pitkin, pysähtyi hetkeksi ikkunaan, johon aurinko paistoi, mutta kääntyi siitä raskaasti huoaten takaisin.

— Olihan se hyvä, että mummo säästyi siltä surulta. Hänellä oli niin herkkä mieli lapsiaan kohtaan, sanoi hän verkalleen.

— Vaimonne kuoli ennen sotaa?

— Ei, en minä sitä. Siihenhän jokaisen äidin täytyi taipua. Niin annoimme me kuin muutkin, kun vaadittiin. Mutta että sitten tytärkin… Sitä ei vaimoni enää nähnyt.

— Hänen lapsestaanko te puhuitte?

Hän nyökkäsi taas ja vanhat kasvot kirkastuivat. — Pitäisi sitä ehkä itkeä, sanoi hän viimein verkalleen. — Sillä on sormet kuin langansäikeet. Eikä jalka ota vaikka hän jo on kahden vuoden vanha. Minä itkin kauan silloin kun olin nähnyt teidän poikanne portaissa. Ja kuitenkaan ei minusta ole koko maailmassa kasvoja, jotka kelpaavat sen pienen laihan tyttärentyttäreni rinnalle. Ettekö te tulisi häntä katsomaan?

Olin kohta valmis. En myöhemmällä enää saisikaan tilaisuutta siihen.
Meidän oli lähdettävä seuraavana päivänä. Sanoin sen hänelle.

Ukko oli paikalla lähtövalmis. Hän alkoi astua kipittää katua pitkin kuin lapsi, jolla on suuri ilo odotettavissa.

— Hoitaisinhan minä itse mieluimmin hänet, mutta en minä vanha mies osaa kun hän on niin heikko ja pieni, puheli hän. Se on hyvä koti, oikein hyvä. Siellä on hauskaa toisten lasten kanssa. Saa mennä vaikka kaikki rahani. En minä sure kunhan vain saan pitää sen lapsen. Niin olisi mummukin sanonut.

— Mutta äiti, mikä hänet vei?

Ukko ei vastannut. Kuljimme kauan vaieten, sitten tuli viimein vapisevalla äänellä, hiljaa kuin kuiskaus: — Sota.

Katsoin kysyvästi vanhukseen.

— Niin, niin, katsokaa, ruoka oli huonoa. Hän ei jaksanut toipua tytön synnyttyä. Ei ollut sairas, mutta ei saanut voimiakaan. Eikä voinut syödä. — Hänelle tuli sitten sellainen ajatus, että hän paranisi jos saisi valkoista leipää. Ja minä juoksin virastosta toiseen saadakseni sellaisia lupakirjoja, että saisin valkoista leipää. Ja sitten — sitten juoksin taas kun se paperi oli kädessäni. Minä olin nähnyt hänen rintansa huohottavan raskaasti ja kuiskasin, että nyt tulee apu. Ja minä juoksin, juoksin. Mutta kun minä tulin takaisin valkoinen leipä kädessä, oli hän kuollut. — — —

Keskustelumme katkesi siihen.

Vähän myöhemmin pysähtyi vanhus korkean aitauksen portille ja soitti sähkökelloa. Ajattelin lasta, joka oli siellä sisäpuolella. Hänellä oli sormet kuin rihman säikeet eikä jalka ottanut vaikka hän jo kävi kolmatta. Hän oli sodan lapsi…

Roomassa huhtik. 30. päivänä 1920.

Olen taas Roomassa ja olen tänään käynyt kirkossa, jossa kuusi vuotta takaperin sydämessäni lupauduin Helmerin vaimoksi.

Se käynti nosti myrskyn mielessäni. Mutta se auttoi myöskin.

Jouduin sinne oikeastaan aikomattani. Olin hakemassa lapsenhoitajaa ja olin käynyt monessa paikassa, kun huomasin olevani aivan tuon kirkon edustalla. Portailla istui sama vanha vaimo kuin kuusi vuotta takaperin.

— Te istutte vielä täällä, sanoin ja ääneni sävyyn taisi tulla jotain kylmää, ehkä kovaa.

— Tässä, tässä. Ja muistot ovat takanapäin, kiirastuli tulossa.
Mutta onnellinen on se, joka saa sovittaa. — Hän itkeä tuhersi.

Minä jouduin siitä huolimatta sisäisen raivon valtaan.

Tuossa hän oli istunut ja tuota hän oli näiden vuosien kuluessa toistellut ties kuinka monelle. Hän oli sanoillaan sokaissut ihmisiä, oli ottanut heidän kohtalonsa käsiinsä ja työntänyt heidät tielle, jota eivät itse nähneet.

— Te ette saa puhua noin. Te vedätte syytä päällenne, kuuletteko, syytä, sanoin ankarasti, käänsin selkäni hänelle ja menin kirkkoon. Siellä lyykähdin istumaan ovensuussa olevalle tyhjälle tuolille. Koko sisimpäni oli yhtenä ainoana kuohuntana. Ja ties milloin se olisi asettunut, jollei kirkon hiljaisuus ja hämy olisi auttanut. Ne muistuttivat isän työhuoneesta ja se muisto toi rauhallisia ajatuksia.

Viime aikoina olen miltei karttanut näitä muistoja. Elämäni on niin alentavaa, niin toisenlaista kuin se, jota isän kanssa elimme. Isä on siksi ollut kuin kadoksissa minulta.

Mutta täällä hiljaisuudessa löysin hänet. Ja täällä kävi itsestään selväksi, ettei elämä tällaisena saa eikä voi jatkua. Ei — lapsenkaan tähden.

Kaikki tuntui minusta äkkiä selvän selvältä. Olisi tehnyt mieleni mennä suoraa päätä kotiin ja sanoa Helmerille, että nyt on kaikki lopussa. Nyt tiedän, että meidän on erottava.

Mutta samassa kun oma tuska helpotti, muistin vanhuksen portailla. Kuinkahan kovasti hän lie säikähtänyt syyttäviä sanojani. Vanhus parka, taisi olla kantamista omassa kohtalossa toisten panematta lisää!

Nousin lähteäkseni. En mennyt alttarille, jossa riippui se pieni punainen ruusu. Se oli minusta pettänyt, vienyt harhaan. Tahdoin vain kiiruhtaa vanhuksen luo.

Mutta tullessani portaille oli hän jo poissa. Jatkoin matkaa pää painuneena ja rinnassa kuin kolotusta siitä, että olin vetänyt toisen, syyttömän, oman elämäni kärsimyksiin.

Käännyin Vittorio Emanuelin muistopatsaalle ja sieltä Forum Romanumille, lounastin itselleni lipun haudastaan nousseen Rooman keskustaan ja asetuin siellä vanhalle marmoriportaalle.

Tämä ympäristö vaikuttaa minuun samoin kuin kirkkojen hiljaisuus ja hämy. Se selvittää ajatuksia ja tyyntää mielen. Nämä vuosituhansien elämästä haastelevat rauniot kasvattavat ihmistä oman ihmeellisen suurpiirteisyytensä kautta. Niiden juurella ei yksilö uskalla omalle pikku elämälleen ja sen kokemuksille antaa liian suurta arvoa. Nämä entisyyden uljaat edustajat oikaisevat ja arvostelevat ajatuksiamme. Yksilö tuomitaan pieneksi. Mutta hänen elämänsä saa arvoa sikäli kuin se palvelee totuuden ja oikeuden katoamattomia arvoja, sikäli kuin se palvelee kokonaisuutta.

Istuin siellä kauan. Minusta ilma tuolla vanhan Rooman keskustassa tuntuu toisenlaiselta kuin muualla. Se antaa voimaa. Se teroittaa mieleen, että se mikä on oikein, on toteutettava, maksoi mitä maksoi.

Maksoi mitä maksoi, toistin paluumatkalla itsekseni. Ja tunsin, ettei mikään voi niin siunatusti lääkitä rintamme haavoja kuin sisäiseen selvyyteen pääseminen.

Toukok. 1. p.

Jatkoin tänään lapsenhoitajan hakua. Kävin muun muassa venäläisen yhdistyksen huoneistossa. Sieltä löytää nykyään työn tarpeessa olevia vaikka miten paljon tahansa. En kuitenkaan saanut sopivaa apulaista sieltä. Mutta likaa ja mielenkiintoisia ihmisiä siellä oli paljon. Se oli vanhan Rooman keskelle viskattu pala aito Venäjää.

Tuntikaupalla siellä olisi saanut kuunnella mielenkiintoisia elämänvaiheita. Mutta minulla oli kiire.

Kuljettuani kappaleen Corsoa pitkin nousi tie Aragnon kahvilan edustalla odottamatta pystyyn. Ihmiset olivat siinä sulloutuneet toisiinsa kuin herneet tyhjennettävän hernepullon suuhun. Kukaan ei päässyt eteenpäin eikä taaksepäin. Viimein ilmaantui kuitenkin aukko ihmismuurissa. Pujottelin eteenpäin kahvilan pikku pöytien ja eteenpäinpyrkivien ihmisten lomitse. Sitten täytyi taas pysähtyä.

Jäin seisomaan pienen pöydän ääreen, jossa muuan herra kahvin ja liköörin ääressä selaili sanomalehtiä. Pysähtyessäni siihen vilkaisi herra ympärilleen ja katseemme kohtasivat toisensa. Se oli Helmer.

— Kas vain, etkö käy istumaan? — Hän viittasi tuoliin vierellään.

— Olen turhaan etsinyt lapsenhoitajaa.

— Ei kai se estä sinua istuutumasta. Istuuduin tyhjän tuolin äärimmäiselle reunalle.

— Poika nukkui kun läksin, mutta voi herätä. Minun täytyy joutua.

— Kyllä Anna huolehtii hänestä. Rahalla sellaisesta selviytyy. Mutta kun on kysymys rahasta, niin sinä et tietysti…

— Annalta menee monesti suuri osa yötä hänen omiin, tehtäviinsä. Ihmisvoiman liikakulutusta ei rahalla korvata. Ja pojankin tähden — —.

— Pojan, pojan! matki Helmer. — Annatko sinä koskaan itsellesi tai minulle rauhaa, kun poika on kyseessä.

— Lapsi tietää edesvastuuta. — Vapaa väylä avautui ihmismereen.
Jatkoin matkaani.

San Silvestron kohdalla riipaisi kipeästi rintaa, kun muistin että tästä juuri olin kulkenut ja tuohon, tuohon pysähtynyt kuusi vuotta sitten. Siinä olin ojentanut molemmat käteni Helmerille, antanut koko olemukseni ja elämäni siinä kädenojennuksessa, antanut sen täynnä luottamusta… Ja nyt!

Kiiruhdin katua eteenpäin kuin pakeneva. Täytyi päästä lapsen luo, velvollisuuksiensa luo, päästä työhön käsiksi.

Noustessani portaita kuulin pojan itkevän. Hän oli jo jonkun aikaa ollut valveilla ja tuskastunut, kun ei ollut kumpikaan meistä vanhemmista saapuvilla. Nyt hän ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi isää, tulisen kiukkuisesti kuin loukkaantuneena huonosta kohtelusta.

Sytytin spriikeittiön ja panin vellin lämpiämään. Ohimennen pyyhkäisin pojan nenää tarpeettoman voimaperäisesti ja sain hänet siitä yhä enemmän hermostumaan.

Minäkin hermostuin. — Niin, niin, minä ymmärrän, sanoin itsekseni.
— Isän polvella on hauska kiikkua, isän selässä mukava ratsastaa.
Isä työntää makeisia suuhun. Äiti tarjoo vain velliä.

Minä nauroin sydämeni tuskassa.

Olihan se mainiota kasvatusta! Ja mainioiksi kypsyisivät kai hedelmät. Mutta olivatko ne vältettävissä?

Kun ajattelen, kodin purkamista, olen mielestäni kuin soturi, joka miettii pakoretkeä. Ja sittenkin ajattelen sitä.

Avioliitto ei voi velvoittaa samalla tavalla kuin taistelu isänmaan puolesta. Siinä ei ehdottomasti ja aina korkeimpana velvollisuutena ole pysyä paikallaan siksi kun siihen kaatuu. Lapsellakin on oikeuksia. Pieni lapsi tarvitsee äitiään. Ja tällaiset olot ehdyttävät voimiani kuin kesähelle uomaansa kuivuvaa puroa.

Taloudellisestikin on mahdotonta antaa asiain muuttumattomina jatkua.
Pääomaani on vuotuisesti vähennetty. Ensin maksoin kihlausaikana,
Helmerin velkoja. Helmer ei sitä tosin olisi tahtonut, päinvastoin.
Mutta minä tahdoin. Ne olisivat muuten ehkä joutuneet vieraitten
ihmisten niskoille.

Paitsi velkoihin on rahaa vuotuisesti mennyt elämiseenkin. Helmer on kaikkiaan näinä vuosina ansainnut muutamia tuhansia ja hänen yksityismenonsa ovat tuntuvasti ylittäneet sen summan. Elämä on pelottavasti kallistunut. Olen turhaan kielitunneilla ja käännöstyöllä koettanut saada menot ja tulot jonkunlaiseen tasapainoon. Menopuoli oli aina ollut voitolla.

Jos jatkan täten, kuluvat voimani ennenaikojaan loppuun. Ja mitä varten? Enkö siten vain edistä Helmerin taipumusta viettää laiskurin huolettomia päiviä — toisten varoilla?

Velli kiehui yli äyräitten. Nostin sen tulelta, otin pojan syliini ja rupesin syöttämään. Mutta sitä tehdessäni kulkivat ajatukseni entistä latuaan. Rupesin tapani mukaan juttelemaan isän kanssa. Isä istui mielestäni vieressäni painuneena vanhaan nojatuoliin, jossa hänellä oli tapana lepäillä. — Isä, tiedustelin, mitä soisit minun tekevän rahoilla, jotka sinä minulle säästit? Sinä tunsit edesvastuuta tavaraankin nähden. Sinusta se ei ollut itsekkääseen nautintoon oikeuttava väline. Sekin oli yleishyvän palvelukseen pantava. Tuhlailenko nyt antamaasi, isä?

Minun tuli hyvä olla samassa, kun olin tehnyt kysymyksen. Isä näytti rauhallisen tyyneltä kuten ainakin. Ja hänen katseensa loisti lempeänä. Siitä lähti voimaa ja lääkitystä.

— Me emme elä eristettyä elämää, sanoi isä tapansa mukaan hieman kaartaen suoranaista vastausta ja samalla miettivästi sivellen pientä leukapartaansa. — Elämä velvoittaa senkin kautta, että se jatkuu. Minun elämäni jatkuu sinussa ja sinun lapsessasi.

— Pitääkö minun siis ensi sijassa ajatella lasta?

— Tulevaisuus on lapsen. Ja hyvä kasvatus on paras perintö.

— Ei hän missään tapauksessa saa rikkauksia, enkä soisikaan saavan. Mutta onko velvollisuuteni ennen kaikkea säästää, niin että hän saa hyvän kasvatuksen kunnes kykenee itse itseään elättämään?

Isä nyökkää tyytyväisenä päätään. Hänestä asia nähtävästi on päivän selvä. Mutta minä hätäännyn, sillä isä ei nähtävästi ensinkään ymmärrä, miten vaikeaksi tilanne on kärjistynyt.

— Helmer rakastaa poikaansa ja poika Helmeriä. Saanko, voinko ja tuleeko minun eroittaa heidät toisistaan?

— Jaksatko yksin työskennellä kolmen puolesta, kysyy isä levollisesti.

Se sana luhistaa minut kokoon oman heikkouteni tunnossa.

Hyvä Jumala, kun olisikin voimia enemmän! Mikä silloin estäisi elättämästä useampia? Mutta kun ei ole ollut eikä ole. Jos yö menee ansiotyössä, ei ole voimia lasta varten ja jos päivän tunnit pannaan osaksi ansiotyöhön, osaksi lapsen huoltoon, ei kartu varoja niin paljon kuin tarvitaan kolmen elättämiseen.

Taidanko minä mitään sille, että äidiltäni olen perinyt heikon terveyden? Ja taitaako kukaan yleensä mitään sille, mitä on perinnöksi saanut? Vastuu joutuu oikeastaan niiden niskoille, jotka ovat perustaneet kodin. Eikä suinkaan vähin hänelle, joka valinnallaan ratkaisee millaisen isän syntymättömät olennot saavat.

Taas jouduin syylliseksi. Syytöksen kärki kääntyi omaan rintaani. Minä valitsin. En ajattelematta, en itsekkäässä onnenkaipuussa. Hyvää tahdoin ja tarkoitin — ja kuitenkin olen nyt syyllinen.

Sisimpäni värisee kuin alaston ruumis raipaniskujen siihen sattuessa.
Sokeana olen mennyt kohtaloani kohden ja vetänyt toisiakin mukanani.
Minun olisi pitänyt ymmärtää. Olihan minulla ikää. Mutta en tuntenut
elämää. Miessukua kaikkein vähin.

Ja kukapa yleensä rohkenisi ajatella avioliittoa ja pitää itseään arvollisena samassa, kun tuomitsee toisen kelvottomaksi?

Eikä avioliitto kai sittenkään ole vain rotukysymys. Tuleehan siinä muukin vaa'alle pantavaksi. Vieläpä ensi sijassa.

Mutta juuri siltä kohdalta joudun ehkä enin syylliseksi. Sillä sitä
rakkautta, joka kodin perustukseksi on aiottu, sitä ei minulla ollut.
Uskoin tulevani toimeen sydämellisellä halulla tehdä toiselle hyvää.
Ja se palvonnan suitsutus, jota Helmer minulle sytytti, huumasi minut.

Itsesyytökset nousivat nyt korkeina kuin aallot ympärilläni. Nostin käteni isää kohden rukoilevasti kuin hukkuva. — Isä, isä, auta minua. Minä en tiedä mikä on väärin, mikä oikein. Minä pelkään kaikkea, omaa erehtyväisyyttäni kaikkein enin.

— Lapsen oikeus on suurin, sanoo isä levollisesti.

Tartun niihin sanoihin kuin hukkuva pelastusköyteen.

Lapsen oikeus on suurin. Se on niin yksinkertaista ja selvää, kun isä sen sanoo. Se on täynnä vapautusta. Se tuo tyyneyttä ja tasapainoa mieleen. Tuntuu taas melkein samanlaiselta kuin kirkossa ja Forum Romanumilla. Olen kaikesta huolimatta nyt selvillä siitä, että minun täytyy puhua Helmerille tulevaisuudesta ja erosta. Lapsen oikeus on suurin.

Jätän kirjoitukseni ja rupean leikkimään. Onko ihme jos poikani on huonolla tuulella? Olen tosin syöttänyt velliä hänelle ja sitten antanut hänelle leluja lattialle, mutta ajatukseni eivät ole olleet lapseni luona. Olen hautonut omia suuria surujani. Olen ollut tyhmä ja huono äiti. Pojuni tuntee sen.

Nyt rupean lapsena leikkimään lapseni kanssa.

Toukok. 2. päivänä.

Lapsena leikin eilen lapseni kanssa. Mutta surkeasti päättyi kuitenkin päivä. Se mikä oli sanottava Helmerille, tuli tietysti sanotuksi sekä sopimattomana hetkenä että ihan toisin, kuin se olisi ollut sanottava.

Istuin käännöstyöni ääressä, kun Helmer yhdentoista maissa tuli kotiin.

— Sinä sitä jaksat ja viitsit, sanoi hän laskien hattunsa pöydälle eteeni. — Tuollaisen näkeminenkin hermostuttaa minua.

Jatkoin vastaamatta.

— Et edes viitsi sanoa hyvää iltaa miehellesi!

— Kun hän väsyneenä päivän työstä palaa kotiin! — Työnsin paperit syrjään ja nousin. — Tai pitäisikö minun tiedustella onnistuitko saamaan ensiluokkaista likööriä?

— Sinä olet huonolla tuulella — kuten enimmäkseen.

— En ollut, mutta minua harmitti huomautuksesi siitä, että jaksan.
Se ei aina ole helppoa.

— Mikä pakottaa siihen?

— Lapsen tulevaisuus ja sinun elintapasi.

— Sinä olet hullu.

— Nyt olen tulemaisillani viisaaksi. Helmer, minä olen pääsemäisilläni umpisokkelosta päivänvaloon. Minä ymmärrän, että meidän täytyy erota.

Sana sattui nähtävästi kuin käden sivallus vasten kasvoja. Helmer peräytyi muutaman askeleen, silmät alkoivat hurjistuneina pyöriä päässä ja tumma puna nousi kaulalta hiusrajaan saakka. Silmien välillä alkoi muuan suoni paisua paksuksi, tummaksi juovaksi. Se oli varma vihastumisen merkki.

Ihme kyllä rauhoittui hän kuitenkin pian. Näytti siltä kuin hän viime hetkessä olisi päättänyt noudattaa toista menettelytapaa. Hän viskautui raskaasti läheiseen nojatuoliin ja rähähti nauruun. — Sinä puhut kuin mieletön. Työkiihko ei vahvista järkeä.

— Soisin joka tapauksessa, että se kiihko tarttuisi sinuunkin!

— Sinä jauhat aina yhtä ja samaa. Luulisi sinun jo tietävän, ettei kukaan tällaisina aikoina saa sopivaa työtä mistä hyvänsä. Ja toimeen olen sittenkin aina tullut.

Silloin jouduin raivoon, ponnahdin pystyyn tuolilta, luulen että silmäni kipunoivat ja käsi puristui nyrkkiin. En ensi hetkenä saanut sanaa syntymään. Mielenkuohu nosti tukehduttavan tulpan kurkkuun. Viimein sain kuitenkin ääntä ja sanat tulivat ryöppynä.

— Toimeen olet tullut! Toden totta! Sen tiedän. Ja vielä senkin, että sinulta ei koskaan ole puuttunut rohkeutta elää toisten varoilla. Äitisi perintö hupeni sinulta äkkiä. Sitten kiristit isävanhustasi. Hän joutui suureen ahdinkoon — sinun velkojesi tähden. Tämä seikka — kuten osa veloista, joita toisaalla olit tehnyt — tulivat tietooni vasta häittemme jälkeen.

Helmerin huomio näytti kokonaan kohdistuvan kellonperien irroittamiseen napinlävestä. Sitten hän kiskaisi takin päältään ja viskasi kiillotettavat kengät oven ulkopuolelle. — Sinä puhut menneen talven lumista, sanoi hän yliolkaisesti, paiskautui vuoteeseen ja veti peiton korvilleen.

En jatkanut puhetta. Olin ponnahtaessani pystyyn räiskäyttänyt mustetta melkein valmiille käännösarkille. Nyt koetin parantaa jälkiäni.

Hangatessani pois mustetahroja tuntui minusta siltä kuin oma jokapäiväinen elämäni olisi ollut siinä edessäni. Sekin oli täynnä tuollaisia rumia jälkiä. Se oli tahraantunut käsissäni. Eikä se siitä muuttunut, vaikka kerran toisensa jälkeen päätin hillitä itseäni ja arvokkaasti suhtautua vaikeuksiin. Helmer saa minut aina suunniltani — jollei kohta niin ainakin myöhemmin. Ja sitten jälestäpäin tunnen kirvelevän kipeästi, että tällainen yhdyselämä alentaa ja tahraa.

Häpeän itseäni. Ja isäkin tulee aina tällaisina hetkinä mieleen. Mitä hänkin sanoisi, jos hän näkisi minut tällaisena? Meidän välillämme tuli tuskin koskaan kiivasta sanaa sanotuksi.

Helmerin käytös tuntuu siitäkin syystä niin pahalta, kun isä aina oli toisenlainen. Ero on räikeän silmiinpistävä.

Ja tämän kurjuuden ylläpitämiseksikö jatkuvasti kuluttaisin voimiani?
Se ei voi olla korkein velvollisuuteni.

Mutta tällä hetkellä tarvitsen joka tapauksessa rahaa, ja siksi ponnistelen minkä jaksan.

Kello olikin sivuuttanut puoliyön, kun viimein väsyneenä painuin vuoteelle. Siitä huolimatta täytyi minun aluksi odotella unta. Viimein pääsin eräänlaiseen horrokseen, josta kuitenkin Leon kitinä minut pian herätti.

Sitten täytyi taas uudelleen unta herutella. Eikä sitä kuulunut, ei pitkiin aikoihin.

Aamupuolella vasta nukahdin, niin sikeästi, etten kuullut mitään pojan herätessä. Kun viimeinkin raukeana raotin silmiäni, seisoi Helmer vuoteen vieressä lapsi käsivarrellaan. Poika oli pesty ja puettu.

— Onko sulla varaa luopua näin hyvästä lapsenhoitajasta, tiedusteli
Helmer naurussa suin.

Kohottauduin istualleni ja otin pojan syliini. Mutta en voinut vastata lapsen huomenhyväilyyn enkä Helmerin leikinlaskuun. Sieluni oli täynnä surullista ihmettelyä.

Olisihan minun jo pitänyt tottua Helmeriin. Ei ole oikeutta hämmästyä mistään kuusvuotisen avioliiton jälkeen. Ja sittenkin hämmästyin.

Minun on mahdoton käsittää, että toinen huolettoman kevyesti kuittaa sen, mikä minulle on maksanut öiden ja päivien taistelua, kunnes se lopulta on muuttunut minulle verisenkipeäksi todellisuudeksi.

Nousin väsyneesti. Uuden päivän uuden taakan otin väsyneenä hartioilleni.

Saman päivän iltana.

Päivä, jota raskain mielin aloin, on minulle ollut todellinen lepopäivä.

Jo ennen aamiaista läksi Helmer kaupungille, ilmoittaen lähtiessään aikovansa viipyä iltaan asti. Pääsin siitä heti oikein erinomaiseen työvauhtiin. Poikakin oli kuin ykstuumainen kanssani. Hän istui tyytyväisenä lattialla leluineen eikä näyttänyt muistavankaan äitiä muuta kuin silloin tällöin, kun hän pikkuviisaasti nyökkäsi päätä äidille kuin rohkaistakseen häntä hänen työssään.

Arkin toisensa jälkeen sain valmistuneena panna jo käännetyn lisäksi. Ja kun ruoka-aika vaati osansa, korvattiin ajan hukka virkistyneitten voimien kautta.

Iltapäivällä otin itselleni pienen loman saadakseni pojan raittiiseen ilmaan. Läksimme yhdessä Borghese-puistoon, käännyimme puiston laidasta sen ja Monte Pincion välillä olevalle aukealle nurmikentälle. Siellä poika ilosta kirkuen kieriskeli pehmeällä nurmikolla, keräsi esiliinansa ja kätensä täyteen kaunokaisia ja kantoi niitä sitten minulle.

Olimme onnellisia ja vapaita kuin kotona kesäisellä niityllä.

Ulkona-olosta väsyneenä nukkui Leo kohta illallisen jälkeen. Minä sain jatkaa työtäni.

Päästyäni käännettävän luvun loppuun laskin tyytyväisenä kynän kädestäni. Olin saanut lähes painoarkin valmiiksi, ja siinä oli päivän osalle tulosta tarpeeksi.

Korjasin paperit laatikkoon ja otin esille puvun, jota olen alkanut valmistaa Leolle. Sitä olisi jo monesti tarvittu, mutta en ole voinut saada sitä valmiiksi. Nyt tuntui juhlalta, kun rauhassa sai ottaa sen esille.

Ja siitäkin iloitsin, että se siltä tuntui. Sehän kuitenkin oli naisellista, ehkäpä äidillistäkin.

Epäilen oikeastaan kovin omaa äidillisyyttäni. Se tuntuu toisenlaiselta kuin muiden. Tokko liekään oikeata. Toiset naiset elävät kokonaan lapsissaan. He ovat kuin lakanneet elämästä ja toivomasta omasta puolestaan. He ovat vain äitejä. Ja siitä he ovat äärettömän onnellisia, toiset ylpeitäkin.

Tuollaiset tunteet ovat minulle vieraat. Tunnen äitiyden vain äärettömän suurena ja raskaana edesvastuuna.

Johtuuko se kenties luonteestani? Mietiskelyyn, sisimpien syiden ja alkujuurien penkomiseen olen aina ollut taipuvainen. Ja totisuutta, ehkä raskauttakin on mietiskelyssäni enemmän kuin hilpeyttä. Se ilmenee tietysti myöskin tunteissani lasta kohtaan.

Olen monesti säikähtäen ymmärtänyt miten kylmä, miten objektiivinen olen suhteessani lapseen.

Voiko se johtua siitä, että pojan syntyessä jo olin kadottanut luottamukseni Helmeriin. Suhteemme oli kuin särölle mennyt lasi tai ohut jääpeite järven pinnalla, jossa halkeama synnyttää uuden ja särkyneisyys laajenemistaan laajenee.

Voiko lapsi, jonka elinjuuret nousevat sellaisesta maaperästä, olla yhtä läheinen kuin se, joka on syvän sydämellisen rakkauden lapsi?

Nousin ja menin lapseni vuoteelle. Seisoin siinä kuin anteeksipyytävä.

Ajatukseni luistivat takaisin aikaan, jolloin poika syntyi.

Olikohan luonnotonta, että jo silloinkin aivan kohta Leon syntymän jälkeen ajattelin enemmän sitä ihmettä, että uusi ihmisolento oli maailmaan astunut, kuin omia äidinkokemuksiani? Asian fyysillinen puoli painui tajunnassani melkein olemattoman arvottomaksi, jotavastoin ihmisen tulo maailmaan oli ihme, jota lakkaamatta tutkistelin.

Etenkin öisin, kun kaikki suuressa sairaalassa oli hiljaista kuin haudassa ja valkopukuinen hoitajatar äänettömin askelin läheni minua pieni käärö käsivarrellaan, tunsin monesti itseni kuin siirretyksi ajallisuuden ahtaan piirin ulkopuolelle. En nähnyt lapsessa olentoa omasta lihastani ja verestäni, näin vain sielun — iäisyysjuurta olevan hengen, joka kohtasi minua lapsen tiedottomassa katseessa.

Sydämessäni lankesin kuin polvilleni palvoen tuota henkeä, joka oli ottanut hauraan ajallisen tomumajan itselleen asunnoksi.

Merkillisen objektiivisesti tutkistelin kysymystä, millaisen jäljen tuo henki jättäisi siihen elämään, johon se nyt oli astunut. Jättäisikö se hyvän vai huonon? Tulisiko jälki pysyväksi vai haihtuisiko se kuin askel hietikossa meren rannalla?

Kysymys perinnöllisyydestä tai kasvatuksesta ei minua silloin vielä raadellut. Elämä oli kuin pysäyttänyt arkijuoksunsa. Elin eristetyssä pyhäkössä, jossa elämän syvät tutkimattomat lait valtavana simfoniana täyttivät mieleni hartaudella.

Tunnen yhä vieläkin samanlaista hartautta ajatellessani tuota aikaa.

Tartuin hiljaa Leon käteen. Se oli pehmeä ja pyöreä. Jokaisen sormen tyvessä oli pieni, ihastuttava kuoppa.

Tuollaista kättä ei voi katsella hyväilemättä sitä.

Painuin polvilleni vuoteen viereen Toinen käteni hyväili varovaisesti lapsen kättä. — Sinä rakas, rakas, vaaditkohan minut kerran tilille teoistani vai — kiitätköhän elämän lahjasta?

Poika ynähti unissaan. Hymyilikö hän ehkä myöskin?

Voimakas liikutus pani koko sisimpäni väräjämään. Tunsin etteivät mitkään omat kärsimykseni merkitsisi mitään, jos vain poika tulisi onnelliseksi.

Tällä tavoin voi vain äiti tuntea. Olen siis — kaikesta huolimatta — tuntenut aito äidintunteita. Se tieto on täynnä lohtua ja lääkitystä. Helmer toitottaa minulle yhtenään kelpaamattomuudestani ja kylmyydestäni. Ja kun vielä oma sydänkin syyttää ja epäilee, kun se minulle usein todistaa, että olen toisenlainen kuin muut ja elämään kelpaamaton, painuu mieleni maan tasalle.

Tällainen ihana, hiljainen työpäivä vaikuttaa kuitenkin päinvastaista. Se virkistää ja vahvistaa. Se auttaa tasapainoon ja saa sisäiset voimat keskittymään kuin ponteva johtajan ääni, joka kokoo taistelun tuoksinassa hajalle joutuneen joukon.

Nyt ei enää tunnu kovin vaikealta odottaa Helmeriäkään. Tämä päivä, jolloin toran ja riidan sijasta on ollut rauhaa ympärilläni, on taas herättänyt minussa jonkunlaisia toiveita — ei olojen paranemisesta, mutta tilanteen rauhallisesta selvittelystä.

Toukok. 3. p.

Toiset nukkuvat vielä. Minä olen valvonut koko yön.

Eilinen työpäiväni päättyi tavalla, jota tuskin uskallan muistella.

Olin vielä ompelemassa, kun Helmer avasi oven. Väkevä alkohoolin löyhkä tunki samassa huoneeseen.

— Hitto vie, oikeinko sinä lapsen vaatteita!

— Hän viskasi lakin eteeni pöydälle ja tarttui mekkoon, jonka olin laskenut kädestäni. — He, he, hee, oikeinhan se on sydäntä sulattavaa! Ehkäpä tällainen vaivainen kuin minäkin saisi muistaa olevansa nainut mies! — Hän viskasi puvun kädestään ja kumartui puoleeni kuin suudellakseen.

Karkasin pystyyn, sysäsin häntä senverran, että pääsin lähelle ovea, ja kirkaisin terävästi kuin hengenhädässä. Helmer näki käteni olevan koholla. Olisin voinut vaikka lyödä, jos hän olisi yrittänyt lähemmä.

— Sch, sch — älä herätä talossa nukkuvia! Kuuletko! Sinä senkin — —! Sinussa ei ole naista ei viiden pennin edestä. Toista oli se mustasilmäinen, joka tarjoili tänään…

En kuullut enempää. Olin jo oven ulkopuolella ja väänsin sen sieltä lukkoon.

Käytävässä oli pilkkopimeä. Haparoiden tunnustelin jalalla tietä, kunnes eteeni sattui jotain pehmeää, vaatekasa, kuten arvasin. Siihen painuin hervottomasti kyyneleettömin silmin tuijottaen sysisynkkään yöhön.

Myöhemmin päivällä.

Olen tänään ollut karussa kotoa ja sekä sisäisesti että ulkonaisesti kokenut paljon. Varhain ennenkuin Helmer oli ennättänyt herätä jätin pojan sisäkkö-Annan huostaan ja läksin kaupungille. Lapsenhoitajan löytäminen on välttämätöntä, jos mielin päästä edistymään käännöstyössäni. Yhtä välttämätöntä oli minulle juuri nyt päästä näkemästä Helmeriä.

Käännyin suoraan Forum Romanumille. Mutta en mennyt alas varsinaiselle forumille, vaan asetuin istumaan sille kivimuurille, joka hevosenkengän muotoisena reunustaa Mamertiinivankilasta forumin sisäänkäytävälle kiertävää katua. Siitä kulkee tavallisesti päivän aikaan joukoittain vaunuja, joista varakkaat matkailijat viimeistä muotia edustavassa asussaan välinpitämättöminä tai uteliaina vilkaisevat haudastaan nousevan Rooman raunioihin, tyytyväisinä tietoisuudessa, että nyt ovat "nähneet vanhan Rooman". Siinä tarjoilevat katukauppiaat kiihkeän itsepintaisesti postikortteja, mosaiikkikoristuksia ynnä muuta pikku tavaraa jalanastuville matkailijoille ja siinä tyrkyttelevät toiset hyvän ansion toivossa itseään oppaaksi muukalaisille.

Siinä kulkee kuin raja nykypäivien elävän ja entisen, hautaan painuneen Rooman välillä.

Asettuessani kivikaiteelle oli ympäristössä vielä hiljaista. Matkailijat nukkuivat hotelleissaan eivätkä kaupustelijat vaivautuneet turhan päiten. Entisyys sai rauhassa haastella.

Nuo vanhat menneiden vuostuhansien elämästä kertovat muistomerkit tuntuivat mielestäni tässä kirkkaassa aamuvalaistuksessa vanhukselta, joka kirkas tyyneys kasvoillaan haastelee elämänviisautta nuorelle kuuntelevalle polvelle.

Mutta mitäpä noista neuvoista, kun ei nykypäivien rikkinäisyyteen syntynyt ihminen jaksa niitä elämässään toteuttaa.

Ajattelin itseäni ja päivää, jolloin istuin tässä uskoen, että olin päässyt jonkunlaiseen selvyyteen.

Olinko eilen illalla niittänyt ensi hedelmät tuosta selvyydestä, jonka piti johtaa toimintaani? Ja olenko tuomittu aina erehtymään tiestä, joskin täysin rehellisenä pyrin selvyyteen siitä, mikä on oikein?

Tai johtuiko kaikki vain siitä, ettei minulla ollut ihmistuntemusta? Ja se tietysti johtui siitä ulkonaisesta ja sisäisestä eristäytyneisyydestä, jossa kauan elin ja joka jollain tavoin on tehnyt minut vieraaksi sekä elämän tosioloille että niille ihmisille, joiden keskuudessa on elettävä.

Olen oikeastaan uskonut jossain määrin vapautuneeni tuosta entisestä erikoisasemastani. Avioliitto antaa sittenkin ihmiselle jonkun verran ihmistuntemusta. Ja surukin on ollut minua lähentämässä ihmisiin. En enää paljon ajattele sitä, pidänkö heistä ja voinko heitä ymmärtää. He ovat minulle kaikki vain ihmisiä, kärsiviä ihmisiä.

Näitä ajatellen nousin hitaasti ja tein lähtöä. Mutta samassa pysähtyi katseeni nuoreen naiseen, joka samoin kuin minä oli painunut istumaan kivikaiteelle pienen matkan päähän minusta.

Naisessa oli jotain erikoista. En ole selvillä siitä niissä suhteessa. Mutta hän pysäytti väkisin ohitse aikovan katseeni.

Hänen pukunsa oli sekä kulunut että huolimaton. Se ilmaisi mielentilaa, jossa ei enää jaksa omistaa minkäänmoista huomiota ulkonaiselle olemukselleen. Ja samaa oli kasvojenkin ilmeessä. Piirteet olivat sirot, lapsimaiset, tukka ja silmät tummat. Pää kokonaisuudessaan muistutti sellaisia lapsenpäitä, joita Italiassa useinkin näkee sekä tauluissa että todellisuudessa. Mutta ilme oli vanhan, elämään väsyneen ihmisen.

Käsitin, että tuollainen ihminen voisi milloin hyvänsä mennä suoraa päätä Tiberin rannalle ja siitä äänettömästi kuin varjo painua virtaan. Hänen koko olemuksensa näytti ilmaisevan halua hävitä olemassa-olosta niin huomaamatta ja niin hiljaa kuin mahdollista.

Astuin muutaman askeleen lähemmäksi, jäin sitten seisomaan ja nojauduin kivikaiteeseen, jolla nainen istui. Siitä siirryin yhä lähemmä ja lähemmä kaiken aikaa katsellen alas forumille kuin kokonaan syventyneenä sen tarkastamiseen. Viimein olin niin lähellä, että kumartuessani eteenpäin tulin hieman työntäneeksi naapuriani. Anteeksi pyytäessäni sain omituisen katseen pikimustista, murheenraskaista silmistä.

— Te olette sairas? Väsynyt?

Vieras pudisti vaieten päätään.

— Voinko jollain tavoin auttaa teitä?

Äänetön päänpudistus oli taaskin ainoa vastaus. Mutta en hellittänyt.
— Te olette Roomasta? jatkoin.

Nytkin vastasi vieras ainoastaan päännyökkäyksellä.

— Anteeksi, että olen näin rohkea, mutta tahtoisin mielelläni tutustua italialaisiin.

— Te puhutte italiankieltä?

— Hyvin vähän, mutta tahtoisin oppia.

— Ja istutte näin varhain aamulla täällä. Minä luulin, että muukalaiset tähän aikaan nukkuvat hotelleissaan.

— Minä en olekaan täällä tavallisena matkailijana. Olen tullut tänne tekemään työtä ja ansaitsemaan perheeni hyväksi.

Odottamatta syttyi eloa välinpitämättömyyteen saakka väsyneessä katseessa. — Vai olette te perheenne elättäjä — niinkuin minäkin.

— Teidän miehenne ei siis elä enää?

— Kyllä, mutta hän on sairas.

— Ja te teette työtä hänenkin puolestaan?

Vieras pudisti päätään. — Hän elättää itse itsensä. Lapsista ja itsestäni minä vain huolehdin. — Äänessä oli taas entistä raukeaa väsymystä. — Onko teillä montakin lasta? jatkoi hän samassa antaen puheelle toisen käänteen.

Kerroin pojasta ja jouduin siitä lapsenhoitajaan.

— Luuletteko, että minä voisin huolehtia pojastanne, kysyi hän odottamatta.

— Teillähän on itsellänne lapsia. — Hämmästykseni kuvastui kai peittelemättömänä kasvoillani. Vieras huomasi sen. Ja hän ymmärsi.

— Köyhän lapset saavat itse pitää huolta itsestään, tuli katkerasti. — Vaikka olenkin saanut koulusivistystä, täytyy minun nyt ansaita keinolla millä hyvänsä. Tällaisina aikoina ei äiti kolmen lapsen kanssa elä tyhjästä.

Esitin itseni ja toinen teki samoin. Hänen nimensä oli Vittoria Biondi. Hän oli mennyt naimisiin aivan nuorena. Miehellä oli silloin virka eräässä tehtaassa. Toivottiin hänen piankin kohoavan urallaan, sillä häntä pidettiin lupaavana insinöörinä. Mutta edistymisestä ei tullut mitään. Hänellä oli oma erikoinen tapansa hoitaa työtään. Hän sai jatkuvasti tehdä määrättyjä töitä, mutta edistymisestä ei ollut puhettakaan ja siitä, minkä hän työllään ansaitsi, ei perheelle riittänyt mitään. Perheen täytyi auttaa itseään. Vanhempi tytöistä oli kuuden vuoden vanha ja piti melkein kokonaan huolta pienemmästä, joka oli vain 3-vuotias. Poika oli 30 kymmenen vanha. Hän oli eräässä luostarissa oppilaana.

Kuuntelin melkein hartaana. Tunsin virkistyväni siitä, että edes hetkeksi olin päässyt ajattelemasta omia olojani. Lisäksi olin löytänyt ihmisen, jota omasta ahdinkotilastani huolimatta ehkä voisin auttaa. Rouva Biondi asui aivan lähellä Porta Salariaa. Tie Biondiin oli siis lyhyt ja silläkin saattoi olla merkityksensä.

— Minun täytyy lähteä, sanoi rouva Biondi viimein nousten. Hän näytti odottavan, että lähtisin matkaan. Meillähän oli sama tie.

Mutta en voinut. Heitin siksi hyvästit ja lupasin ensi tilassa tulla jatkamaan keskustelua. Sitten nousin Lateraaniin menevään raitiovaunuun.

Minulla on omat ystäväni Rooman eri museoissa. Vapaahetkinäni — tai silloin kun olen erityisesti avun tarpeessa — menen niitä katsomaan. Siksi en tänään voinut kieltäytyä tällaisesta tapaamisesta.

Menin museoon tultuani suoraapäätä huoneeseen, jossa Sofokles ylhäinen levollisuus koko olennossaan katselee uuden, levottoman ajan lapsia. Olen usein ennenkin tullut tänne saadakseni osaa siitä voimasta ja tasapainosta, jota tämä antiikin ihana edustaja elävöittää. Tänään tarvitsin sitä paremmin kuin ehkä koskaan ennen.

Painuin istumaan Sofokleen läheisyyteen. Katseeni seurasivat nälkäisen ahneesti tuon voima-ihmisen jokaista piirrettä. Koko hänen olemuksestaan, yksinpä hänen vaatteensa poimuistakin tuntui säteilevän voimaa, tyyneyttä, tasapainoa ja sopusuhtaisuutta. Hän on kuin ihminen täydellisyydessään, jumal-ajatus ruumiillistuneena. Hänen korvansa on lukittu, hänen silmänsä ummessa kaikelle, mikä elämässä on vähäpätöistä, toisarvoista. Hän on häätänyt etäälle olemuksestaan kaikki ne epäsoinnut ja ristiriidat, joista nykypolven elämässä on niin tuntuvia jälkiä.

Ja kuitenkin on juuri hän järkyttävän voimakkaasti kuvannut ihmisrinnan kärsimyksiä! Hän on tuntenut ne omassa sisimmässään. Mutta hän on niistä selviytynyt tyynenä voittajana.

Riippuiko se ehkä entisajan käsityksestä, että ihminen on vain pieni, voimaton olento, jonka nöyrästi on alistuttava siihen minkä tutkimattomat ja ylhäiset voimat osaksi säätävät? Eikö se usko teekin elämää yksinkertaisemmaksi, turvallisemmaksi, ja eikö se kevennä edesvastuun taakkaa?

Ajattelin itseäni ja avioliittoani. Mitä olin naimisiinmennessäni etsinyt? En omaa kotia, en huoletonta toimeentuloa, en oikeutta vapaasti järjestää elämääni. Tätä kaikkea minulla oli — enemmän kuin olisin suonutkaan.

Turvattu ja joka suhteessa mukava elämäni oli minulle usein käynyt tunnontaakaksi.

Tunsin elämää jo silloin tarpeeksi ymmärtääkseni, etten sitä tuntenut. Tiesin, että oli joukoittain niitä, jotka kärsivät — mikä aineellisen puutteen takia, mikä toisten pahuudesta, mikä oman rinnan ristiriidoista. Mutta tämä oli minulla tietona. Se oli ulkopuolella itseäni.

Olin joskus yrittänyt päästä sitä lähemmäksi. Aina turhaan. Isän pieni seurapiiri ei tarjonnut minulle mitään tässä suhteessa. Ei liioin se hiukan laajempi piiri, johon kuului talon pesijätär, leski, joka keväisin ja syksyisin huolehti äidin haudan kuntoonasettamisesta, ja ajuri, jota isä ja minä aina käytimme kun kävimme äidin haudalla. Kaikki nämä olivat vanhoja, uskottuja ja suhteellisesti hyvin toimeentulonsa ansaitsevia ihmisiä. He tulivat kaikki joskus, tavallisesti määrättyinä merkkipäivinä, vieraisille kotiin ja heidän luonaan käytiin samoin merkkitilaisuuksissa, kuten nimipäivillä. Tämä seurustelu oli vanhaa tavaksitullutta tottumusta, josta ei kukaan olisi tahtonut luopua, mutta joka ei mitenkään särkenyt sitä eristäytyneisyyden kehää, joka ympäröi lapsuuteni kotia. Se ei vienyt minua lähemmäksi ihmisiä yleensä, ei lähemmä kärsimyksiä.

Toivoin naimiseni kautta muutosta tässäkin suhteessa.

Itsekkäät syyt eivät ratkaisseet valintaani. En liioin tavoitellut naimista itsessään. Tiesin, että sitä sanottiin kasvattavaksi, avartavaksi. Ymmärsin, että naimaton jää monen elämässä syvälle koituvan kokemuksen ulkopuolelle. Mutta tämäkin oli minulla vain tietona. En omasta puolestani kaivannut noita kokemuksia. Nainen minussa ei ollut hereillä.

Isäkin oli joskus siitä hymyillen puhunut, oli kuin syyttänyt itseään siitä, että olin kehittynyt yksinomaan ajattelun ihmiseksi.

Silloin tuskin käsitin, mitä isä tarkoitti. Nyt sen tiedän. Mutta samalla ymmärrän entistä enemmän miten oikeassa isä oli.

Herääköhän nainen minussa koskaan?

Olen äiti ja kuitenkin kysyn tätä itseltäni. Olen yhä kaiken ulkopuolella. Itseäni olen antanut vain niinä hiljaisina hetkinä, jolloin isän kanssa yhdessä etsimme oman olemuksemme vaatimuksia vastaavia polkuja ajattelun maailmassa.

Olenko kykenemätön antamaan itseäni toisessa muodossa? Olenko sielultani syntymästä saakka toisenlainen kuin muut? Tai onko tämä vain tulos ulkonaisista olosuhteista? Heräisikö minussakin jotain, jonka olemassa olosta yhä olen tietämätön, jos tapaisin ihmisen, isäni kaltaisen, johon koko olemuksellani voisin sulautua?

Tunsin että kuumat kyyneleet odottamatta pyrkivät silmiini.

Sisimpäni on kauan ollut nääntymäisillään. Olen nähnyt vain matalaa mieltä ja armotonta arkea. Olen unohtanut uskoa paremman olemassa-oloon.

Nyt sain kuin välähdyksittäin aavistuksen siitä, että tuota parempaa sittenkin on — toisten osalle, joskaan ei minun — ja että sitä olisi voinut olla minunkin osallani jos — — —

Pelkkä aavistus täytti minut syvällä, pyhällä ilolla.

En enää pelkää tavata Helmeriäkään. En itke omien olojeni raskautta. Istun Lateraanin edustalla, jossa olen kirjoitellut tätä, ja muistelen Sofoklesta. Hän on tänään puhunut minulle.

Vaikka oma pieni elämäni onkin tahraantunut ja särkynyt käsissäni, on elämän ydin, sen lopputarkoitus sittenkin ylevä, puhdas ja pyhä. Se tietoisuus kannattaa minua.

Illalla.

Helmer oli päivällistä syömässä palatessani. Poika hänen polvellaan liverteli iloisesti, käytti ahkerasti pientä sanavarastoaan ja missä sanoja puuttui, turvautui viittoilemiseen, äännähdyksiin ja nauruun.

Oli helpoittavaa tavata täten. Päivällispöytä oli rauhoitettu alue. Mutta heti kun olimme tulleet omaan huoneeseemme, iski Helmer siihen, mikä nähtävästi kaiken aamua oli kytenyt hänen mielessään.

— Näetkö vihdoin minkä verran sinä minua parannat kylmyydelläsi? —
Hän seisoi selin minuun ja katsoi ulos ikkunasta.

— Oliko tämä ensi kerta? Muistatko häitämme?

Helmer lensi hehkuvan punaiseksi. Hän kumartui kiireisesti puistamaan pölynhaivenia housunsa lahkeesta, vetäisi sitten esille sikaarin ja sytytti sen. Se rauhoitti. — Sinä et voi sanoa minua juopoksi, sanoi hän viimein.

— Juoppo on jossain määrin syyntakeeton. Sinä et ole sitä.

— Sinun suussasi kuulostaa se melkein moitteelta. — Helmer oli voittanut hämminkinsä. Hänen äänensä oli ivallinen.

— Mikä on sinusta korkeimman moraalin kannalta katsottuna enemmän tuomittavaa, syyntakeettoman teko vai täysin vastuunalaisen?

— Korkeamman moraalin! — Se sana vaikutti kuin punainen vaate härkätaistelussa. Helmer raivostui.

— Korkeampi moraali on sinulla joka toisena sanana. Sinulla ei nähtävästi ole muuta tekemistä kuin istua vaaka kädessä ja kurkistaa minne korkeampi moraali sitä vaaputtaa.

Annoin sanatulvan vyöryä ylitseni. Riisuin pojan ja panin hänet päivällislevolle. Sitten aloin hiljaa hyräillä pojan tiukasti pidellessä sormestani.

Pieni avuton, sormea purestava käsi ja tuutulaulun viihdyttävä sävel auttoivat minua molemmat.

— Nukkuu, sanoi Helmer viimein kysyvästi, kun lakkasin hyräilemästä. Hän tuli ikkunan luota huoneen perälle ja viskautui sikaari hampaissa vuoteelle. Sitten hän alkoi puhua kiireen hermostuneesti kuin keskeytystä peläten. Hän oli harkinnut kysymystä, jonka edellisenä iltana armottomasti olin viskannut hänen silmilleen. Hän tiesi missä vika oli. Me olimme liian paljon olleet eristettyinä muusta maailmasta kahden vain toistemme kanssa. Olin tahtonut asua maalla. Tietysti siksi, että siellä oli halvempaa kuin esimerkiksi Helsingissä. Ja Helmer oli taipunut — kuten tavallisesti. Mutta nyt tämä kostautui. Matkallakin olimme olleet enimmäkseen toistemme seurassa, kun aina olimme asuneet halpahintaisissa paikoissa. Ainoa apukeino oli lähteä matkaa jatkamaan, ehkä Napoliin tai Caprille. Ja siellä oli asuttava ensiluokkaisesti. Toisten — kunnollisten — ihmisten seura rauhoittaisi ärtyneitä hermojamme ja kaikki tasaantuisi itsestään.

— Helmer, köyhätkin ovat kunnollisia ihmisiä — he usein vielä suuremmassa määrässä kuin muut. Siellä missä viimeksi asuimme Saksassa…

— Sinun kanssasi on mahdoton keskustella, kivahti Helmer.

— Keskustellahan minä juuri tahtoisin, Helmer. Tämä ei ole oikkua, ei päähänpistoa. Pojan koko tulevaisuus turmeltuu, jos hän kasvaa sellaisessa kodissa kuin meidän.

— Ja paraneeko asia sillä, että hän tehdään isättömäksi? Nainen ei osaa kasvattaa poikaa.

— Ajattele maailman parhaita miehiä, ajattele…

— Älä taas latele kirjatietojasi!

— Puhutaan sitten omista oloistamme. Sinä vedät yhtäälle, minä toisaalle kasvatuksessa. Minä kiellän, sinä käsket.

— Älä kiellä!

— Jos täytyy. Jos se on oikeinta?

— Sinä olet tietysti aina oikeassa.

Epäröin hetken. Tuntui turhalta jatkaa. Viimein sanoin kuitenkin hiljaa: — En sitä väitä. Mutta yhdessä suhteessa olen ainakin saanut enemmän kuin sinä. Sain kasvaa hyvässä kodissa. — Ääneni värähti. Tunsin että siihen tuli kyyneleitä. Mutta ulkonaisesti pysyin rauhallisena. Helmer sitävastoin karkasi ylös vuoteelta. Suoni hänen otsassaan pullistui ja silmät syytivät vihaa.

— Ja siksi, siksi, että minulla ei koskaan ole ollut äitiä, tahdot sinä hävittää kotini ja viedä minulta lapseni. — Hän viskautui takaisin vuoteelle. Kurkussa korahteli kummallisesti. Siinä oli kuin tukahdutettua kiukkua.

Astuin muutaman askeleen lähemmäksi ja kosketin kädelläni kepeästi hänen tukkaansa. Kaikkinainen lähentely ja kosketus on minulle nykyään hirveän vaikeata. Mutta minun käy häntä usein sääliksi ja sillein koetan olla hyvä hänelle. — Juuri siksi, että sinä olit äiditön ja yksin, tahdoin minä rakastaa sinua.

— Ja nyt, nyt?

— Helmer, minun täytyy nähdä, jollei hyvyyttä, niin pyrintää hyvyyteen, voidakseni rakastaa. Minä olen sen luontoinen. Minä en voi sille mitään. Sanoin sen sinulle jo kihlautuessamme.

— Hävytön — kuuletko, — hävytön naisasianainen sinä olet, et muuta. — Helmer kihnutti ylähampaitaan alahampaisiinsa niin että korvia viilsi, ja suoni hänen otsassaan pullistui pullistumistaan.

Tunteeni ja katseeni kovettuivat samassa. Helmer on sanonut, että silmäni ovat kylmät ja mustat. Sellaisina ne nyt tuijottivat häneen. — Naisasianainen! Niin, sinä olet oikeassa. Onnellinen ihminen ei ymmärrä sitä liikettä, mutta miehet sellaiset kuin sinä ovat nostattaneet naiset taisteluun.

Helmer puhalteli haikuja sikaaristaan ja tekeytyi ylenkatseelliseksi. — Täällä oli niin rauhallista aamupäivällä kun olin yksin, huomautti hän yksikantaan.

Tartuin hattuuni ja lähenin ovea.

— Etkö sinä sanonut haluavasi keskustelua?

Nyökkäsin, mutta avasin samassa oven ja solahdin ulos käytävään. Pelkäsin itseäni, pelkäsin menettää kunnioitusta itseäni kohtaan kiivaitten sanojen ja vihaisten syytösten kautta. Mutta tuskin olin kymmenen askeleen päässä, kun tunsin Helmerin käsin käyvän olkapäihini kiinni.

Kuuma väristys karkasi ruumistani pitkin. Tunsin Helmerin hengityksen kaulallani ja käheä ääni kuiskasi korvaani: — Minä en voi, en voi kadottaa sinua.

Jatkoin matkaani katsomatta taakseni. Olin kuin puutunut.

Kadulle tultuani käännyin Porta Salariaa kohden. Tahdoin mennä puhuttelemaan rouva Biondia. Minun täytyi tavata toisia ihmisiä — onnettomia kuten olin itse.

Porta Salarian läheisyydessä, siinä talossa, jossa arveluni mukaan Biondit asuivat ylimmässä kerroksessa, näin kaksi pientä lapsen päätä ikkunassa. Tytöt näyttivät olevan rouva Biondin pikku tyttöjen iässä ja arveluni mukaan olivat ne samat, joista hän oli kertonut. Molemmat kurkottivat uteliaina ikkunasta nähdäkseen pienen koiran, joka vimmatusti haukkui appelsiinirattaita työntävää ukkoa.

Nousin kiireesti portaita. Mutta kukaan ei vastannut kun soitin ovikelloa.

Soitin uudelleen useampaan kertaan. Sisältä kuului hiljaista liikettä. Taisi olla lasten askeleita. Mutta kukaan ei avannut.

Käännyin pettyneenä kotiinpäin. Poika nukkui tavallisesti vain lyhyen päivällisunen. En hänen tähtensä uskaltanut jäädä odottamaan.

Juuri kääntyessäni Via Sardenialle näin kadun toisella puolella pienen naisolennon. Takki oli kulunut ja haalistunut, lakki huolettomasti päässä. Tunsin hänet heti ja kiiruhdin kadun toiselle puolelle.

— Rouva Biondi, soitin vasta turhaan teidän oveanne. Olisin tahtonut kertoa, että me luultavasti matkustamme pois Roomasta. Näin pikku tyttönne ikkunassa ja minua kammoksutti. Hehän voisivat pudota.

— Eivät ne — ettekö te tiedä, että köyhän lapset oppivat itse huolehtimaan itsestään.

— Mutta ovatko he lukon takana teidän ollessanne kaupungilla?

Hän nyökkäsi. Sitten nousi silmiin jotain arkaa. Hän näytti kysyvän, olinko tarpeeksi onneton ymmärtääkseni. — Kuolema ei ole pahinta, sanoi hän viimein raukeasti, kääntyi kulmasta toiselle kadulle ja katosi näkyvistä.

Toukok. 4. p.

Seuraavana aamuna Helmerin vielä nukkuessa laittauduin Leon kanssa matkalle Biondiin. Helmer oli edellisenä iltana ilmoittanut ostaneensa liput matkaa varten etelä-Italiaan. Oli lähdettävä illalla. Siitä syystä oli ainoa mahdollisuus rouva Biondin tapaamiseen varhain aamulla ennenkuin hän ennätti lähteä työhön kaupungille.

Soittaessani ovikelloa ilmaantui 30:n maissa oleva hienopiirteinen ja huomattavan huolellisesti puettu mies ovelle. Nähdessään meidät näytti hän arvaavan keitä olimme. Hän esitti itsensä ja kutsui kohteliaasti sisään.

Huone, jonne eteisestä tulimme, oli pieni mutta erinomaisen hyvässä järjestyksessä. Kaikesta huomasi sen järjestystä rakastavan miehen työhuoneeksi. Pienenpuoleisen kirjoituspöydän vieressä oli toinen suurempi työpöytä. Siinä oli kaikenlaatuisia koneosia, lasiputkia, metallilankaa, valokuvia ja keskeneräisiä kummallisia piirustuksia. Mutta tämäkin merkillisen kirjava kokonaisuus näytti kaikesta huolimatta olevan suhteellisen hyvässä järjestyksessä.

— Te suotte toivottavasti anteeksi! — Isäntä kumarsi kohteliaasti.
— Mutta meillä ei ole useampia huoneita. Te ymmärrätte, minulla
täytyy olla oma yksityishuoneeni. — Hän hymähti omituisesti. —
Suuri keksintö on kysymyksessä.

— Te harrastatte konetekniikkaa?

— Harrastan! Se sana on liian laimea. Katsokaa, minä olen jo kauan suunnitellut suurta ihmeellistä keksintöä. Käänteentekevä, siitä tulee. Monella alalla. Ehkä kansainvälisissäkin suhteissa. Mutta ammattimies ei puhu sellaisesta ennenkuin kaikki on valmista. — Salaperäinen hymy karehti uudelleen herra Biondin suupielissä. Hän teki nähtävästi itselleen väkivaltaa keskeyttääkseen puheensa. Ja kuin tehdäkseen paluun mieliaineeseensa mahdottomaksi viskautui hän päistikkaa toiselle alalle. Hän lausui ilonsa siitä, että hänen vaimonsa oli tutustunut minuun.

Minulta pääsi huomaamatta huokaus. — Yhdessäolomme loppuu lyhyeen.
Me matkustammekin jo tänä iltana. Mieheni tahtoo.

— Ettekä te? Niin, niin, mies ja vaimo tahtovat harvoin samaa. — Hänen ilmeessään oli taaskin jotain omituista, salaperäistä. Hän kumartui äkkiä lähemmä minua ja näytti melkein siltä kuin hän olisi aikonut uskoa minulle salaisuuden. Hän sanoi kuitenkin ainoastaan: — Te ymmärrätte, että suuri keksintö vaatii rahaa. Minun ansioistani ei riitä mitään perheelle. Vaimoni hankkii leivän itselleen ja lapsille. Hänen elämänsä on raskasta, hyvinkin raskasta. Sentähden soisin hänelle iloa — hyvää iloa. — — — Oliko hän yksin, kun te tutustuitte toisiinne forumilla?

Katsoin hämmästyneenä Biondiin. Tämä oli mennyt polttavan punaiseksi. Sain sen tuntemuksen, että hän häpesi omaa kysymystään, mutta että sittenkin oli ollut pakko kysyä — joskin niin ohimennen ja huolettomasti kuin suinkin, jottei se herättäisi huomiota.

Samassa avautui ovi viereiseen huoneeseen ja rouva Biondi pikku tyttöineen astui sisään.

Tervehdittyämme asetettiin lapset leikkimään muutamien raakunkuorien kanssa ja kohta senjälkeen teki isäntä lähtöä.

Tottuneen maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi hän minulta anteeksi, että oli pakko poistua. Mutta virka vaati säännöllisyyttä.

Hyvästeltyään minut hän kääntyi vaimonsa puoleen, tarttui tämän käteen ja piti sitä hetken omassaan. Näin hänen katseensa sairaalloisella kiihkeydellä imeytyvän vaimon katseeseen. Se ei pyytänyt, ei rukoillut. Se tahtoi hypnotisoida, kytkeä kahleisiin.

Tuota omituista hyvästijättöä kesti hetken vain. Sitten rapsahti eteisen ovi lukkoon. Herra Biondi oli poissa. Mutta omituinen painostava äänettömyys jäi hänen jälkeensä huoneeseen. Tuo sairas, polttava katse oli kuin jäänyt sinne meitä vakoilevasti vartioimaan.

Vasta kokolailla pitkän äänettömyyden jälkeen näytti rouva Biondi pääsevän jäähyväiskatseen lumeista. Liekö hän tarkannut kunnes oli vakuutettu siitä, että mies todella oli lähtenyt työhönsä, vai muutenko hänen oli ollut mahdoton pulma — miten lie ollut, hän näytti heräävän vasta silloin, kun hänen katseensa uudelleen sattui lapsiin.

En tiedä huomasiko hän jotain minun ajatuksistani tai pistikö asia muuten hänen silmiinsä, joka tapauksessa hän kiinnitti huomiota mustasilmäisten tyttöjensä kalpeuteen. Se pistikin silmiin punaposkisen poikapallukkani rinnalla.

— He eivät saa olla tarpeeksi ulkona, kun asumme näin korkealla ja kun itse usein olen poissa kotoa. — Hän sanoi sen puolustautuvasti.

— Vanhin on aivan isäänsä, huomautin, isän kaunis otsa ja hienot piirteet.

Rouva Biondi ei osoittanut minkäänlaista ylpeätä äidillistä iloa huomautuksestani. Hän tuntui sisäisen ihmisensä puolesta olevan samassa loppuunkuluneisuuden tilassa kuin hänen haalistunut, loimia myöten kulutettu takkinsa.

Yritin vielä kerran uudelleen. — Sanotaan tietävän onnea, kun tyttäret ovat isään, pojat äitiin.

— Poikamme Pietro, vanhin lapsista, on aivan minun näköiseni, vastasi hän heti. Mutta äänessä ei ollut iloa eikä surua, ei tunnetta eikä väriä. Hän oli omituisessa muuttumattomuudessaan todella sisäisen kuluneisuuden perikuva.

— Teidän miehenne oli kovin ystävällinen, sanoin kuin yritellen toisesta kohdasta.

— Hän piti teistä. Sen huomasin.

— Ja hän on kovin kiintynyt teihin. Sen minä huomasin.

Rouva Biondi ei vastannut. Hän otti esille kaapista muutamia pikkuleivoksia ja antoi kaksi kullekin lapsista.

— Hän on hyvä ihminen. Sen huomaa kaikesta, jatkoin yhä.

— Hyvä, mutta sairas.

— Hän pystyy kuitenkin hoitamaan virkaansa?

— Ehkä, paha kyllä.

Katsoin kysyvästi häneen. En ymmärtänyt.

— Taloudellisesti olisi tietysti hirveän vaikeata, jos minun pitäisi maksaa hänen puolestaan johonkin sairaalaan. Mutta se olisi helpompaa muuten. — — — Kysyikö hän teiltä jotain minusta?

Hätkähdin äkkikäännettä rouva Biondin puheessa. Ja tunsin punastuvani. Sillä herra Biondin viime kysymys tuntui minusta tällä hetkellä entistä merkillisemmältä.

— Te ette vastaa. Minä ymmärrän, että hän kysyi.

— Ainoastaan sitä, olitteko yksin kun tapasimme.

Rouva Biondi hymyili omituisesti ja väsyneesti.

— Hän häpesi, mutta täytyi kuitenkin kysyä. Minä ymmärrän.

— Te ymmärrätte miestänne luullakseni hyvin.

— Jospa hänkin jaksaisi ymmärtää! Mutta hän ei voi. Hän on sairas.
Hänen täytyy epäillä.

— Luulin että miehenne sairaus oli yhteydessä sen keksinnön kanssa, josta hän puhui. — Olin mielestäni rohkea kun siksi vieraalle ihmiselle viskasin tällaisen arvelun. Se saattoi ehkä tuntua utelulta. Mutta tässä loppuunkuluneessa nuoressa ihmisessä oli jotain, mikä niin suuressa määrin kiinnitti mieltäni, etten voinut pysyä vieraana. Hän ehkä tunsi sen, koskapa hän tavallisella soinnuttomalla, väsyneellä äänellään jatkoi melkein kuin hän olisi puhunut itsekseen:

— Siitä se alkoi. Enkä minä sitä pitkiin aikoihin ymmärtänytkään. Mutta kun minulle selveni, että hän todella oli mieleltään sairas, joskin hyvin salasyisellä tavalla, en enää tahtonut synnyttää lapsia hänelle. Ja siitä alkoi hänen epäilyksensä. Hänen sairautensa ei ilmene millään muulla tavalla. Hänen työtoverinsakin pitävät häntä viisaana — joskaan eivät usko hänen suureen keksintöönsä. Naapurimme eivät tiedä mitään muuta kuin että hän on erittäin siivo ja hyvä mies, jonka ainoana, heikkoutena on usko suureen keksintöön, jonka hyväksi hän uhraa työnsä ja voimansa. Jos syyttäisin miestäni mielisairaudesta, tekisi hän samoin. Ja kukapa selvittäisi kuka meistä on oikeassa? Köyhä on usein avuton sekä asianajajan että lääkärin luona.

— Ja te olette nuoria molemmat, pääsi minulta kuin vahingossa. Rouva Biondi ei sitä kuitenkaan pannut pahaksi. Hän katsoi vain minuun omituisella loppuunkuluneisuuteen saakka väsyneellä katseellaan ja sanoi rauhallisesti: — Yhden ihmisen ikä ei ole kovin pitkä. Mutta jos sitä jatkuisi lapsissa! Se ajatus on välistä ylivoimainen minulle. Kaikkeen muuhun olen nyt jo tottunut. Alussa oli raskaampaa. En saanut edes pukeutua siististi. Hän kuvitteli aina mielessään, että tahdoin miellyttää jotakuta erityistä henkilöä. Nyt jaksan ottaa asian siltä kannalta, että pääsen hankkimasta itselleni uutta tänä muutenkin ahtaana aikana. Mutta kun ajattelen lapsia…

Hän ei lopettanut lausetta. Mutta minä ymmärsin. Ja nyt käsitin myöskin hänen eiliset, pohjatonta väsymystä huokuvat sanansa: — Kuolema ei ole pahinta.

Tartuin hänen molempiin käsiinsä. Ne olivat varmasti sekä lepoon että hyväilyyn tottumattomat. Ja nekin näyttivät avuttoman loppuunkuluneilta. Pitelin niitä omissani ja vakuutin, etten häntä koskaan unohtaisi, vaikka minun nyt täytyikin matkustaa pois ja vasta alkanut tuttavuutemme siten tuli keskeytetyksi. Ehkä me kuitenkin vielä toiste yhtyisimme. Tällainen ulkonaista kohtaamista syvällisempi toiseen yhtyminen ei voinut olla kokonaan tarkoitusta vailla.

En muista kiittikö hän sanoistani tai ilmaisiko hän minkäänlaista iloista, samaan suuntaan käyvää toivoa. En sitä luule. Hän oli kai liian väsynyt. Mutta huolimatta sanojen vähyydestä tunsin, että käyntini oli ollut hänelle edes hetkelliseksi helpoitukseksi, jollei muuten niin sen kautta, että hän oli kyennyt edes jossain määrin avautumaan. Ja kun läksin, saattoi hän minut kadulle asti. Yläkerran ikkunasta heittivät pikku tytöt lentomuiskuja pojulleni.

Sitten erosimme.

Vieläköhän tiemme joskus yhtyvät?

Ja jos yhtyvät, missä ja milloin?

Hotel Pagano.

Olemme Caprilla. Tulimme tänne eilen. Olimme aikoneet ensin pysähtyä Napoliin, mutta se kävi mahdottomaksi. Emme saaneet huoneita. Ajoimme kauan hotellista toiseen. Kaikkialla oli täpö-täyttä. Ja satoi kuin kaatamalla.

En ole pitkiin aikoihin nähnyt Helmeriä niin ystävällisenä ja avuliaana. Kun emme aluksi saaneet kantajaa, kantoi hän itse tavaroitamme, ja vaikka hänen täytyi vaivautua paljonkin, ei hän riidellyt minulle mistään.

En voi sanoa, miten hyvältä tuntui. Pyysin häneltä sydämessäni syyttäviä ajatuksiani anteeksi ja vakuutin itselleni, että se ystävällinen, hyväsydäminen Helmer, jota kerran rakastin, ei sittenkään ollut mielikuva, kuten uskoni, vaan todellisuus.

Tämä osaltaan teki muutenkin ihanan matkan Napolista Caprille minulle vieläkin ihanammaksi. Oli tosin väkeä ahdinkoon asti. Istuin tavaroittemme päällä poika sylissäni. Mukavaa siinä ei ollut, mutta se ei merkinnyt minulle mitään. Katselin vain merta, taivasta, auringonpaistetta ja näitä lumoavan sulavia värejä.

Ihanuutta, elämää ja äärettömyyttä oli kaikessa.

Kun Helmer hetkeksi pysähtyi läheisyyteeni, tapailin hänen kättään.
— Helmer, tällaisesta tulee ihminen paremmaksi.

— Tuulenko puolesta, sanoi hän naurahtaen. — Erinomaista minulle!

En jatkanut keskustelua, mutta sieluni joi sanoin kuvaamattoman kauneuden lääkitsevää nestettä kuin toipuva sairas rypäleen virvoittavaa mehua.

Tänä aamuna nousin varhain ja asetuin kohta ihanalle näköala-aukealle. En miettinyt, en muistellut mitään. Annoin vain aamukirkkauden Caprilla säteillä uutta voimaa olemukseeni.

Kaikessa täydellisesti kauniissa on mielestäni jotain iäisyydestä. Sitä katsellessaan tuntee, että alkulähde, josta tällainen kauneus on virrannut, on hyvä, enemmän kuin hyvä, on hyvyyden ja kauneuden perikuva ja alkujuuri.

Sellainen alkujuuri on ihmisenkin elämälle antanut sisällön ja tarkoituksen, joka tekee kärsimyksenkin ei ainoastaan mahdolliseksi vaan hyväksi, jota emme tahdo emmekä saa väistää. — — —

Kun matkailijoita alkoi vilistä ympärilläni, läksin takaisin hotelliin. Puin Leon ja lähdimme sitten yhdessä Helmerin kanssa retkeilemään saarelle.

Meillä oli ihana päivä.

Tämä ihmeellinen, meren saartama Capri on minusta kuin kuva yksilöstä suuren kaikkeuden ympäröimänä. Se on niin pienen pieni ja kuitenkin maailma täynnä rikkautta.

Napolissa, Hotel Cavour.

Läksimme tänä aamuna Caprilta. Illalla luulen Helmerin aikovan suoraa päätä Veneziaan.

Hänen ystävällisyytensä matkalla Capriin ja ensi päivänä siellä rohkaisi minua niin, että eilen iltapäivällä pojan nukkuessa pyysin häntä huolehtimaan lapsesta, jos tämä heräisi. Läksin sitten yksin kävelyretkelle. Astuin reippaasti ja iloitsin itse siitä, että sitä jaksoin. Tunsin elpyneeni sielun ja ruumiin puolesta. Jaksoin tehdä huomioitakin, mitä en jaksa kun sieluni ja ruumiini ovat nääntymäisillään.

Kuivat, piikkiset kaktusmetsät, citroonalehdot, voimakaspiirteiset kalliomuodostumat, kaikki herätti mielenkiintoani. Ja ennenkaikkea meri, tuo ihana, ihmeellinen sininen ja säteilevä meri, joka Caprilla näkyy kaikkialla.

Viimein olin huipulla, jossa vieläkin on mielenkiintoisia jätteitä vanhasta linnasta.

Seisoin ylimmällä kallion huipulla, josta avautuva näköala on unohtumaton. Annoin taaskin luonnon lääkitsevän käden koskettaa sairasta sieluani. Sanoin uudelleen itselleni, että elämä sittenkin on jotain ihmeellisen suurta ja hyvää.

Silloin sattui katseeni raunioksi rappeutuneeseen kivikaiteeseen alempana. Siitä oli Rooman cesareilla ollut tapana viskauttaa mereen orjia tai muita, joihin heidän vihansa kohdistui.

Tämä näky luhisti minut raskaudellaan kuin maan tasalle. Ymmärsin miksi ihminen on tehnyt tämän ihanan maan. Näin millaiset ovat ne jäljet, joita hän on jättänyt ja yhä jättää elämään. Aavistin mitä sulkeutunut, kadotettu paratiisi merkitsee ihmissuvulle. Ja sieluni itki verikyyneleitä.

Caprin lumoava kauneus teki vastakohdan järkyttävän raskaaksi.

Käännyin väsyneenä takasin hotelliin. Ovella tuli Helmer vastaan. Hänellä oli poika käsivarrellaan. Mutta nähdessään minut hän melkein viskasi lapsen syliini.

— Palkaton passari on rouville mukava näin kalliina aikana.

— Anna anteeksi. Viivyin kauemmin kuin olin aikonut. — Jatkoin matkaa pihalle, sillä ovensuussa, johon olimme pysähtyneet, vilisi ihmisiä. Ei ollut takeita siitä, ettei joukossa ollut suomea ymmärtäviä.

— Tällainen elämä ei sovi miehelle, ymmärrätkö?

Ymmärsin, että Helmerin oli tehnyt mieli jonnekin ja että poika oli ollut esteeksi.

— Mutta tämä on tietysti naisasiaa käytännössä, kiukutteli hän yhä.

Se mitä äsken vuoren huipulla syvästi ja voimakkaasti olin tuntenut, auttoi minua nyt. En vastannut, en kiivastunut. Mutta äänettömyyteni vain yllytti Helmeriä.

— Sinä tietysti et henno palkata lapsenhoitajaa.

— Roomassa olin vihdoinkin löytänyt yhden, mutta meidänhän täytyi jatkaa matkaa. Aioin siellä tehdä ahkerasti työtä.

— Sinä olet työhullu.

— Sillä pääomamme pienenee.

— Kiitos, että kerrankin sanot: pää_omamme_. Tavallisesti puhut yksikössä.

Luulen että katseeseeni nousi hengenhätää. Ainakin tunsin sitä. —
Tiedätkö mitä kunnioitus ja arvonanto merkitsee aviovaimolle, kysyin.
Tiedätkö, että jos ei voi kunnioittaa — —

Näin että Helmerin kasvoille nousi tumma puna ja suoni otsassa pullistui taaskin. Katse, jonka hän viskasi minuun, oli kuin vihaisen koiran puraisu. Sitten hän käänsi selkänsä meille ja jatkoi toiseen suuntaan. Muutaman askeleen päässä näin paljasjalkaisen pojan, joka oli törmätä aivan vasten Helmeriä. Viime hetkessä poika kuitenkin sai väistetyksi. Mutta näin, että Helmer tavoitteli häntä kävelykepillään.

Menin Leon kanssa näköala-aukealle. En katsellut, en nähnyt mitään.
En ajatellutkaan. Olin vain. Ja poikaa pidin tietysti silmällä.

Kun hänelle tuli nälkä, käännyin takaisin hotelliin. Silloin näin Helmerin istuvan Hotelli Palman puutarhassa muutamien hienojen herrojen seurassa. Olin tuskin monenkaan sylen päässä, kun kuulin hänen askeleensa takanani. Hänen silmänsä loistivat ja suu nauroi. — Elma, Elma, olen tavannut erinomaisia ihmisiä. Toinen on amerikkalainen rahapohatta, toinen hieno englantilainen. Amerikkalainen kiinnitti huomiota sinuun mennessäsi ohitse. Hän ei tiennyt, että olet vaimoni. Mutta hän ihastui. Sanoi että näytät niin älykkäältä ja erikoiselta. Voithan tulla joukkoomme?

— Poika on pantava nukkumaan.

— Mutta sitten, senjälkeen?

— Jos jaksan. — Jatkoin matkaa katsomatta Helmeriin. Muistin niitä paljaita sääriä, joita hän tavoitteli lyödäkseen. Ajattelin tätä suurta iloa, joka nyt oli haihduttanut kaikki epäsoinnut hänen mielestään, ajattelin avioliittoa ja kunnioitusta ja omaa suurta mahdottomuuttani.

Olin kuin siipirikko, kun varhain tänä aamuna palasimme tänne Napoliin. Kaikki minkä näin ja kuulin, tapahtui kuin suunnattoman etäällä minusta.

Ihmisiä vilisi laivalla ympärilläni. He puhuivat Välimerestä, Siciliasta ja Caprin sinisestä luolasta. Käydä Caprilla näkemättä sen sinistä luolaa — se oli kuin käydä Roomassa näkemättä paavia. Sitten he puhuivat hotelleista ja ruuasta.

Sorrenton luona tuli joukoittain veneitä laivamme läheisyyteen. Ne toivat kaupungista tulevia matkailijoita laivaan ja veivät sieltä toisia. Jokaisesta veneestä huudettiin hotellin nimi kimakasti ja pitkittyvästi: "Tramontano", "Hotel Tasso", "Loreley". — Lähtevät huiskuttivat nenäliinojaan laivaan jääville. Muuan nuori neiti oli unohtanut veneeseen joukon ruusuja. Portieeri viskasi niitä hänelle kimpun, mutta hän viskasi ne vihaisen näköisenä takaisin. Kuulin, että hän seuraavassa tuokiossa tiedusteli, oliko ruokala laivassa ensiluokkainen.

Puristin poikaani lujemmin syliini. Olin yksin ja minua paleli
Italian ihanan kesätaivaan alla.

Venezia.

Saavuimme eilen tänne ja asumme Hotel Reginassa.

Matka läpi yön oli kerrassaan kauhea. Juna oli täpötäynnä. Istuin melkein koko yön tavaroillani käytävässä. Olin asettanut Leon sohvan nurkkaan, joka matkan alkupäässä tuli vapaaksi. Helmerillä oli paikka toisessa päässä vaunua herrojen seurassa, joihin hän Napolissa oli tutustunut.

Ilma oli kääntynyt koleaksi. Se tuntui koko ruumiissa kuin kylmä kostea vaate, josta ei pääse vapautumaan.

Tämä kostea kylmyys on toista kuin meidän raittiit talvemme. Omasta puolestani olen kuitenkin nyt mielentilassa, jossa ulkonaiset seikat merkitsevät vähän tai ei mitään. Leosta vain huolehdin. Hän on ruvennut yskimään. Hänen yskänsä onkin ainoa ulkonainen asia, joka nykyään kykenee herättämään mielenkiintoani. Kysymys tulevaisuudesta on se keskipiste, johon keskitän kaikki henkiset voimani.

Voin sanoa, että olen sitä pohtinut jo vuosikausia. Olin alkanut pohtia sitä jo ennen Leon syntymää, mutta hän keskeytti ajaksi ajatukseni. Toivoin että hän onnistuisi siinä, missä itse olin epäonnistunut. Toivoin että hän houkuttelisi hyvän hereille Helmerissä.

Joka tapauksessa uskoin hänen tulevan jonkinlaiseksi yhdyssiteeksi. Mutta kun näin, että hän pikemmin erotti — sillä tavoin ainakin että tällainen kasvatus, jota hän nykyoloissa saa, ei voi olla hyväksi —, aloin uudelleen kysyä itseltäni mitä oli tehtävä. Ja vaikka lukemattomia kertoja olen päättänyt ja taas perääntynyt, olen sittenkin yhä vakaantunut siinä käsityksessä, että meidän täytyy erota.

Nyt on kysymys vain siitä, miten saan asian toteutetuksi, kun Helmer ei ota sitä kuuleviin korviin.

En tahtonut avioehdolla turvata taloudellista asemaani. Siksi en nyt voi yksinkertaisesti karata. Helmerillä on omaisuuteni hallussaan. Eikä hän vähällä laske sitä käsistään. Olen vähitellen tullut niin selvänäköiseksi, että armotta sanon itselleni: Meidän keskinäinen suhteemme on rahakysymys.

Voikohan mies koskaan käsittää mitä tämä tietää vaimolle?

En tiedä. Enkä tutkistelekaan. Sitä vain ajattelen, miten saisin suhteeni Helmeriin edes jossain määrin arvokkaalla tavalla selvitetyksi.

Ulkonaisessakin suhteessa on välttämätöntä, että olot pian muuttuvat. Minun täytyy saada käännöstyöni valmiiksi, eikä se käy mahdolliseksi ellei tämä matkustus paikasta toiseen lopu. Tarvitsen ansaita ja ansaitakseni tarvitsen sekä ulkonaista että sisäistäkin rauhaa.

Huolimatta näistä ajatuksistani, joita yhtenään haudon, olen nauttinut täällä Veneziassa. Olen siitä itsekin ihmeissäni. Mutta Venezia on vastustamaton.

Kun eilen varhain aamulla saavuimme asemalle, sataa tihuutti ja seutu oli paksun sumun peitossa.

Läksimme lautalla Canale Grandelle ja kuljimme aluksi kuin säkissä. Mutta odottamatta alkoi sumu hälvetä. Pilvetkin hajaantuivat niin äkkiä kuin syrjään vetäisty esirippu ja aurinko viskasi tuhlailemalla kirkkainta paistettaan laguunien kaupunkiin. Vanhat, likaiset marmoripalatsit loistivat sen valossa hohtavan valkeina. Marcus-kirkon kupoolit ja huiput sirotekoisine veistoksineen kuvastuivat köykäisinä kuin pitsikudos taivaan sinitaustaan. Palatsien parvekkeilla näin hengessä entisaikojen ihmisiä: neitosia helmet ja jalokivet rinnallaan ja ritareja komean loistavassa asussa. Näin gondolieerejä, jotka laulaen kiitivät eteenpäin laguunin laineilla ja kyyhkysiä, jotka rakastavalta veivät tervehdyksiä odottavalle armaalle.

Rooma on suuren entisyyden, voimatekojen maa. Rooma pakottaa ajattelemaan. Rooma kasvattaa. Venezia on päivänpaistetta ja väriä, se on satua ja säveleitä. Siellä ei syvennytä, ei harkita, siellä ihminen vain elää aurinkoiseen kesäpäivään syntyneen perhosen elämää.

Olin kiitollinen siitä, että sain ja jaksoin tuntea tätä.

Suurin osa sitä päivää meni minulta kuitenkin — nukkumiseen. Olin lopen väsynyt. Leokin on enimmäkseen nukkunut. Ja itse teen pian taas hänelle seuraa.

Seuraavana päivänä.

Tänään nousimme virkistyneinä, sekä Leo että minä. Lähdimme heti Marcon torille. Aurinko oli kuitenkin ennättänyt sinne ennen meitä — yhtä säteilevän kirkkaana kuin eilenkin.

Dogien palatsi, kirjastotalo kaikki säteili ja loisti.

Leo oli haltioissaan kyyhkysistä. Hän tepasteli pitkin toria ja kirkaisi ilosta joka kerralla, jolloin kyyhkysparvi pyrähti lentoon hänen sitä tavoitellessa.

Aamun aurinkoinen tunnelma tempasi minutkin mukaansa. Koko Venezia näyttää minusta iloiselta kesäperhoselta. Ihmiset laulelevat kulkiessaan katua pitkin. Naisilla on hartioillaan suuret huivit, joista riippuu pitkiä reunahetaleita, jotka tanssivat ja hyppelevät tahdissa astujan liikkeiden kanssa.

Olimme sekä Leo että minä Venezian valoisuuden lumeissa, kun Helmer Marcon torilla tuli luoksemme. Hän oli ollut parturissa ja halusi nyt aamukahvia. Menimme yhdessä läheiseen ravintolaan.

Sieltä poistuessamme syntyi kohtaus, joka on antanut minulle paljon ajattelemista.

Helmer pyysi, että minä kukkarostani suorittaisin maksun. Hänellä ei ollut sopivaa rahaa. Teinkin sen, mutta pyysin sitten Helmeriltä setelirahaa. Minun hallussani oleva raha oli aivan lopussa.

— Minulla on vain 500 liiran rahoja, esteli Helmer ensin.

— Anna vain niitä.

Hän ei antanut, penkoi kukkaroaan ja löysi 50-liiran. Sen hän antoi minulle. Katse väisti. Näin siitä kuitenkin vilahduksen, jossa mielestäni oli pelkoa.

Samassa hän hätäisesti ehdotti, että menisimme katsomaan Dogien palatsia. Menimmekin, mutta minä kuljin kuin unessa. Heräsin vasta kun kuljimme vankilan pimeissä komeroissa. Etenkin huone, jossa Byron oli viettänyt vuorokauden voidakseen käsittää jotakin sinne teljetyn tunteista, teki minuun syvän vaikutuksen.

Kuinka oikeassa hän olikaan! Me rajoitetut raukat emme käsitä paljonkaan siitä, mitä emme itse ensinkään ole kokeneet.

"Huokausten silta" tarttui sisimpääni kuin tuskasta värisevä käsi. Se toi äkkiä Venezian eteeni ihmeellisenä elämää edustavana kuvana.

Aurinkoista iloa paistaa pinta, keskustassa, lyijykammioissa ja
Huokausten sillalla sykkii sen tuskasta värisevä sydän.

* * * * *

Kuulin samassa Helmerin kutsuvan. Hän ehdotti matkaa Liidoon.

Puolen tunnin kuluttua olimme kiitämässä merellepäin. Lokit lentelivät iloissaan ympärillämme, nekin paistavan valkeina kuin koko laguunien kaupunki. Gondolieerit kiitivät laulaen ohitsemme ja pylvään päähän pystytetystä pyhimyskuvasta liehui heleäkukkainen seppel.

Taaskin oli iloa, väriä ja aurinkoa kaikkialla.

Minä ajattelin tuskasta väräjävää sydäntä, joka oli kätkössä katseiltamme.

Yöllä.

Arpa on langennut. Nyt tiedän mitä tahdon ja mitä minun on tehtävä.

Kun tänään istuimme Liidon rannalla ja Leo ylen onnellisena leikki Adrianmeren huuhtelemassa hietikossa, sanoin odottamatta suoraan: — Helmer, olen näihin aikoihin usein ajatellut isää. Ja sinun äitiäsi myöskin. Helmer, he rakastivat meitä molempia. Ehkä sinä heidän tähtensä tahtoisit selvittää välimme siten, että antaisit minulle vapauteni.

Hän karkasi pystyyn, ja näin että hän vaivalla hillitsi itseään. — Että kehtaatkin, sanoi hän viimein. — Etkö tiedä, että he kunnioittivat kotia ja perhe-elämää?

— Talo ei sellaisenaan ole koti eikä avioliitto avioliittoa siitä syystä, että sillä ulkonaisesti on avioliiton muoto. — Katsoin häneen rauhallisesti ja tyynesti. Mutta sekin taisi ärsyttää.

— Kenen on vika? sai hän vaivalla kysytyksi.

— Ei puhuta siitä. Minä en aio missään tapauksessa tehdä itseäni syyttömäksi. Mutta elämämme tällaisena on taloudellinenkin mahdottomuus. Toisekseen se mielestäni on moraalinen mahdottomuus — myöskin ajattelen pojan tulevaisuutta.

— Taloudellinen mahdottomuus?

— Minä en voi elättää meitä kaikkia.

— Ja mistä sinä tiedät, etten minä siihen pysty jos tahdon? — Hän harppasi rantaa, sieppasi Leon syliinsä ja seisoi äkkiä edessäni poika olallaan. Poika nauroi tietysti rajun iloisesti. Ja Helmer tanssitti häntä korkealla. — Me kaksi perustamme kodin, puheli hän. — Mene sinä minne tahdot.

Silloin karkasin pystyyn ja minusta tuntuu siltä, että koko olemukseni oli raivoa. — Sinä heittiö — viskasin tulemaan —, sinun hyvyyteesi minä typeryydessäni olen uskonut. Sinun tunteittesi rehellisyyteen luotin! Mutta sinussa ei ole mitään, ei mitään, millä olisi arvoa. Sellainen isä ei saa kasvattaa minun lastani!

— Lastamme, oikaisi hän. — Et kai sinä tahdo ilmoittaa —

Hän ei juljennut lopettaa lausetta. Ehkä katseenikin pakotti vaikenemaan.

— Ei isän oikeuksia niinkään syrjäytetä, sanoi hän painokkaasti.

— Sinä et ole täyttänyt velvollisuuksiasi perheen elättäjänä. Jos sinä et tahdo olla inhimillinen, en enää pelkää oikeudenkäyntiäkään. Totuutta tahdon joka elämän suhteeseen. Mutta sinä pelkäät totuutta.

Ääneni oli varmaan värissyt suuttumusta, koska poikakin parahti itkuun. Helmer rupesi tietysti hellästi häntä lohduttamaan. Minä olin muka luonnoton naisasianainen, joka pelästytin kuoliaaksi oman lapseni. Hän oli isä ja hän aikoi pelastaa lapsensa.

Seisoin hetken puutuneena. En voinut puhua. Silloin hän jatkoi:

— Jos karkaat, jäävät rahasi minulle. Ja jos rupeat käymään oikeutta, luuletko että sinä voittaisit? Tiedätkö, että tarvitset monenlaisia ja rumia todistuksia sellaisessa jutussa. Eikä sinulla ole todistuksia — ei mitään. Kuuletko — ei mitään!

Kuulin ilkkuvaa iloa hänen äänessään. Ja yhtäkkiä ymmärsin enemmän kuin hän oli sanonut. Hän puhui todistuksista, ei itse asiasta. Tunnen häntä tarpeeksi tietääkseni mitä se merkitsee. Tunsin itseni sisäisesti täysin vapaaksi. Ja samassa näin kuin salaman valossa, mitä minun piti tehdä.

Meillä on täällä Hotel Reginassa eri huoneet, jota emme asuntopulan vuoksi läheskään aina ole saaneet. Nyt on oikea hetki käsissä. Olen jo pakannut tavaramme. Rouva Biondille olen myöskin kirjoittanut. Ilmoitin, että ehkä jonkun ajan kuluttua palaan Roomaan ja kysyin, voisiko hän hankkia minulle ja pojalle halvan, vaatimattoman huoneen.

Pian herätän Leon ja sitten lähdemme.

Bozen.

Olemme täällä vain muutaman tunnin. En uskalla, en tahdo jäädä
Italiaan. Olen saanut passini kuntoon ja jatkan yli rajan Saksaan.
Siellä aion kääntyä "tonttu-ukon" puoleen tai matkustaa sinne, missä
maalaistuttavani suurine surullisine silmineen asuu. Kirjeen rouva
Biondille panin kuitenkin postiin. Ehkä voin talveksi palata Italiaan.

En tiedä olisinko uskaltanut toimia näin rohkean ripeästi. Enhän ole toiminnan ihminen. Mutta suuri sisäinen tuska hätyyttää ja tietoisuus näistä muutamista hyväntahtoisista, joskin vähäväkisistä tuttavistani antaa minulle kuin jalan sijaa ja herättää toiveita.

Helmerillekin kirjoitin lyhyesti:

Helmer!

Kun eilen et tahtonut antaa minulle omaa rahaani, näin katseessasi pelkoa. Kun Liidossa puhelimme, näin etten sanoilla voi selvittää suhdettamme. Tämä pani minua toimimaan.

En ole luotasi karannut vaimo. Aion selvittää taloudelliset seikat välillämme ennenkuin eroamme. Minun täytyy kuitenkin nytkin tehdä työtä ja ansaita. Sitä en voi sinun seurassasi. Siksi olen nyt matkalla johonkin hiljaiseen paikkaan työntekoon. Osoitteeni saat kotimaasta … lakiasiain toimistolta. Sinne kirjoitan nyt samalla. Jos kadut sanojasi ja tahdot sitä osoittaa sillä, että sovinnossa järjestämme suhteemme, voit siitäkin ilmoittaa … toimistoon. En pyydä sinulta mitään mahdottomia. Tahdon vain itse hallita omaisuuttani ja rauhassa kasvattaa poikaani niiden totuuteen ja vanhurskauteen perustuvien periaatteiden mukaan, joita omat vanhempani minuun juurruttivat.

Jollet tätä aikomustani tee mahdottomaksi, tahdon poikamme mielessä aina ylläpitää helliä tunteita sinua kohtaan.

Vaatimuksissani olen kuitenkin järkähtämätön. Olen epäröinyt ja
taistellut. Koetin uskoa hyvyyteesi ja syytin itseäni paljosta.
Nyt on uskoni kuollut. Olet vihdoinkin saanut sen hengiltä.

Ainoa, mihin sinuun nähden uskon, on että olin omaisuutta edustava koukku, johon isäni kuollessa tartuit tietoisena siitä, että olin helposti petetty, elämää ja ihmisiä tuntematon nainen.

Minä olen niittänyt sadon teoistani. Ja sinäkin niität.

Elma.

Mittenwald.

Taasen Saksassa! Sydämeni riemuitsee. Huoahdan kuin pyytäjäänsä paennut lintu. Pelkäsin pitkin matkaa, että Helmer sittenkin jollain tavoin minut saavuttaisi.

Lähtö Veneziasta oli oikeastaan rauhallisin osa matkasta.

Tiesin Helmerin silloin vielä nukkuvan.

Leo oli merkillisen tyytyväinen ja aivan ääneti, vaikka herätin hänet keskellä yötä. Kannoin hänet sylissäni ja asuntolan palvelija työnsi tavaroillamme kuormitettuja rattaita. Sitten läksimme kello puoli neljä astumaan ahtaita, kivimuurien lomitse eteenpäin luikertelevia solan tapaisia katuja. Saattajan raskaisiin askeleihin ja rattaiden räminään vastasi kivimuurien ja kivitetyn kadun kumea kaiku. Muuten oli hiljaista kuin haudassa. Ja katuvalaistuskin oli heikkoa, himmeää. Siellä täällä vain paloi jokunen lyhty, joka valaisi vaivaisesti kuin sairashuoneen yölamppu.

Ilma oli samanlaista kuin meidän tullessamme. Raskas sumu tuntui peittävän kaiken. Ei näkynyt iloista väriä missään, ei kuulunut säveltä, ei sanaa, ainoastaan rantaan raukeavan aallon surunvoittoista, soinnukasta solinaa.

Öisten aaltojen keinuttamana, huntu silmillään nukkui meren morsian.

Mutta valvoiko lyijykammioissa lähellä Huokausten siltaa sen tuskasta väräjävä sydän? — — —

Painoin alas raskaat ajatukseni. Olimme lautan lähtöpaikassa. Minun täytyi huolehtia sekä pojasta että tavaroista.

Nyt olemme täällä pienessä kauniissa vuorikylässä, jota mahtavat lumilatvaiset Alpit vartioivat.

Täällä lepäämme.

München.

Olen käynyt asuntolassa, jossa on "toinen puoli" ja "toinen puoli". En tahtonut asettua asumaan sinne, jottei Helmer sieltä saisi jälkiäni seuratuksi. Mutta menin tietysti heti tapaamaan tonttu-ukkoa.

Vanhusta en saanut tavata. Hän on muuttanut. Ja kuultuani minne, olen itkenyt silmäni kipeiksi hänen kohtaloaan ajatellen.

Hänen ainoa pidäkkeensä on poissa. Nuo langansäikeiset, pienet sormet ovat kylmenneet. Jalka ei koskaan ottanut kannattaakseen.

Se isku mursi vanhuksen. Hän ei enää näe aurinkoisia unia uunin läheisyydessä. Hän huutaa, huitoo käsiään ja kiroaa kaikkia, joiden kanssa hän tulee kosketukseen. Hän puhuu valkoisesta leivästä ja heinäkuormasta, jota pojat ajavat. Hän huutaa, että heidät sieltä vietiin sotaan. Ja kaikki ihmiset ovat panneet toimeen sen sodan. Sentähden kiroo hän kaikkia.

Johtaja Ling kertoi minulle pitkälti ja monisanaisesti tästä. Hän mainitsi senkin, että ukolle oli varattu mahdollisimman halpa paikka hoitolassa. Hänellä ei enää ollut paljonkaan varoja. Hän oli tahtonut itselleen huoneen asuntolan "paremmalla puolella" siitäkin syystä, että hän pelkäsi "toiselta puolelta" vievänsä jotain vahingollista tyttärentyttärelleen. Eihän sitä tietänyt mitä sinne kukin toi — kadun kuljeksijoita olivat useimmat ja paidatta täytyi siellä kaikkien nukkua, jotteivät kuljettaisi vuoteisiin mitään ja jotta edes hieman tuuleutuisi se vaatekappale, joka muuten oli käytännössä kunnes lahosi.

— Niin, niin, jatkoi johtaja, — ja hautajaisiinkin meni suuret summat. Ukko ei ajatellut eikä kysynyt mitä maksoi. Kukkia piti olla ja valkea kirstu ja nimikilpi ja vaikka mitä. Ihan kuin prinsessalla. Meneehän ne rahat sellaiseen.

Minä sanoin kiireisesti hyvästit. En tahtonut kuulla enempää enkä tavata muita.

Yksin olen täällä asunnossani itkenyt Leon nukkuessa.

Tahdon lähteä ensi junalla. Kirjoitin Mittenwaldista maalais-ystävälleni ja sainkin tänään vastauksen. Hän on hankkinut minulle asunnon erään ystävänsä luona siinä pienessä syrjäisessä vuoristokylässä, jossa hän itse asuu.

Vuoristossa.

Olemme perillä, Leo ja minä. En voi sanoa millaisin tuntein katselen näitä seutuja, joissa olen löytänyt lepo- ja turvapaikan. Nyt vasta tunnen, kuinka pohjattomasti olen kärsinyt ja kuinka sairauteen saakka uupunut sieluni on. Mutta samalla tunnen, että täällä lääkitsevän, suurpiirteisen luonnon helmassa voin sekä virkistyä että tehdä työtä.

Jo tämä ensimmäinen päivä on ollut juhlaa. Läksimme eilen junalla tänne vuoristoon, olimme yötä eräässä kylässä rautatieverkon risteyspaikalla ja jatkoimme varhain postivaunussa.

Leo oli tietysti haltioissaan hevosella ajosta. Ja hänen ilonsa oli sydämelleni suloista makeutta. Nautin itsekin. Tämä vuoriseutu on verrattoman ihanaa. Mahtavat vuorenharjanteet lumipeitteisine latvoineen muodostavat taustan. Keskustassa juosta vilistää viheriälaineinen vuorivirta. Se huuhtelee meheväkasvuisia niittyjä ja somia kukkasrantoja. Niityillä maleksii kaunis karja, jonka kellojen kalkatus säestää kohisevan virran iloista laulua.

Joki kohisee aivan nykyisen asuntommekin läheisyydessä. Olin jo tänään sen rannalla pesemässä vähän vaatteita Leolle. Poika istui onnellisena vieressäni ja kasteli nauraen varpaitaan kylmässä vedessä. Sitten paistatti hän päivää ja poimi kukkia nurmikolla minun parsiessani hänen sukkiaan. Läheisen talon aidanseipäällä kiekui komea kukko. Pienet, pehmeävillaiset karitsat hyppelivät aitauksen sisäpuolella.

Kaikessa oli ihanaa, voimia antavaa maalaistuntua ja sitäpaitsi
Leolle ehtymätöntä iloa.

Illemmalla, kun kellot helähtivät soimaan läheisessä pikku kirkossa, läksin sinne Leon kanssa. Sain vastustamattoman halun mennä tuonne maalaiskirkkoon siellä päättääkseni tämän ensimmäisen pyhäisen lepopäiväni.

Eräässä pienessä syrjäkappelissa paloi kynttilöitä ja näin, että monet suuntasivat askeleensa sinne.

Minäkin seurasin toisten esimerkkiä. Enkä sitä tehnyt suotta. Kappelin perällä, hieman yläpuolella palavia kynttilöitä, näin ihmeellisesti liikuttavan, puusta veistetyn "Pietàn". En ole saanut selkoa tekijästä, mutta paljon hän on pannut luomaansa. Kylmänä ei kukaan voi katsella äidin helmassa lepäävää kärsimysten miestä, jonka avoimesta sydänhaavasta veri juoksee virtana.

Kärsivä puhuu kärsiville, sen käsitin katsellessani sitä harrasta joukkoa, joka oli kohokkeen edessä polvillaan. Siinä oli miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Muuan vanha mies, joka hieman muistutti "tonttu-ukkoa", pyyhki silloin tällöin silmiään arasti kuin olisi hän hävennyt kyyneleitään. Nainen hänen rinnallaan itki lohduttomasti niin kuin se, joka ei vielä ole tottunut kärsimään.

Odottamatta kuulin jonkun mainitsevan nimeäni. Kappelin pimennosta astui luokseni nainen, jonka kohta tunsin hänen suurista surumielisistä silmistään. Nyt nuo silmät kuitenkin loistivat hämmästyttävän iloisina.

— Armollinen rouva — hän kävi herttaisen ystävällisesti käteeni — koko päivän olen teitä ajatellut. Olisin tullut tervehtimään, mutta en töiltäni ehtinyt. Vaan tänne täytyi tulla, sillä juuri tänään sain tiedon, että rahaa Amerikasta on tullut.

Hänen äänensä vapisi ja koko olento tuntui olevan iloista, jännitettyä odotusta.

— Huomenna minä saan sen. Menen postiin hakemaan. Ja sitten tulen kertomaan. — Mutta tänä iltana täytyi jo tulla kiittämään. Te ymmärrätte!

Minä ymmärsin. Ja kätkin oman sieluni lääkitykseksi sen tietoisuuden, että ainakin yksi oli tuonut tänne temppeliin ei kärsimyksiä vaan kiitosta.

Sieluni oli kuin täynnä ennen aavistamatonta hiljaista rauhaa, kun
Leo käsivarrellani nousin ylöspäin luikertelevaa polkua asumukseemme.
Tämä ihmeellinen maalaistunnun täyttämä pyhäinen päivä on lahja,
josta minä kiitin.

Mutta en uskaltanut pysähtyä siihen. Ajattelin sen päivän edeltäjiä, ristiriidan täyttämiä, raskaita tuskan hetkiä. Eivätkö ne olleet minulle antaneet sitä, mistä kiittää vielä enemmän? Olisinko tahtonut hävittää ne elämästäni?

Pääni painui. Tiesin mitä ne olivat maksaneet, mutta tunsin myöskin, että ne olivat antaneet minulle jotain ajallisia arvoja suuriarvoisempaa.

Toukok. 25. p.

Tänään oli minulla varhaisesta aamusta alkaen ihana työpäivä. Olen päässyt käännöstöissäni hyvän kappaleen eteenpäin. Talossa asuva pieni kymmenvuotias tyttö on luvannut tulla minulle Leon hoitajaksi, t.s. leikkitoveriksi. Tänään he leikkivät kukkaisella nurmella aivan ikkunani alla minun tehdessäni työtä. Kuulin heidän äänensä, näin Leon rajattoman ihastuksen kun hän tavoitteli kanoja ja ankkoja käsiinsä ja tunsin nuoren vastaniitetyn heinän tuoksua.

Hetkittäin unohduin uskomaan itseäni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

Siitä luulosta pääsin kuitenkin jo iltapäivällä. Eikä sen jälkeen työkään enää ottanut sujuakseen.

Olin vielä parhaassa kirjoitusinnossa, kun näin vanhan tuttuni matkalla postiin. Hän huiskutti iloisesti paperilappua. Arvasin että se oli kuitti, jolla hän saisi kirjeensä.

Kun laskelmieni mukaan hänen oli aika palata, jätin hetkeksi työni ja läksin häntä vastaan. Leo pyrki mukaan, itki kun ei päässyt ja sai pahan yskäkohtauksen. Hänen yskänsä huolestuttaa minua vähän.

En kuitenkaan myöntynyt hänen tahtoonsa. Tahdon tehdä kaikkeni kasvattaakseni häntä hyvin. Tunnen vastuuni monessa suhteessa tavallistakin suuremmaksi.

Tällä kertaa tuntui minusta lisäksi siltä kuin olisi ollut sopivinta, että menin yksin. Ja hyvä olikin että niin tein.

Sain mennä jokseenkin pitkälle ennenkuin näin odotetun lähenevän. En huomannut miten hitaasti hän kulki, joudutin vain omia askeleitani. Ja minun äänessäni värähti kai iloista odotusta, kun pysähdyin hänen eteensä kysyen: — Saitteko sen?

Hänen painunut katseensa kohosi. Se näytti minusta omituisen lasittuneelta. — Sain, vastasi hän soinnuttomasti.

— Ettekö te — aloin tiedustella. Samassa muistin "tonttu-ukon" enkä uskaltanut jatkaa. Minusta tuntui siltä kuin tässäkin olisi tapahtunut jonkinlainen sisäinen murtuminen.

— Kyllä kai hän elää, teidän lankonne — se miljoonien mies, kysyin hätäisesti.

— Kyllä, kyllä.

— Ja hän lähetti?

— Viisi dollaria.

Vaimo jatkoi matkaa. Minä seurasin puhumattomana.

Toukok. 28. p.

En ole jaksanut ajatella muuta kuin tuota viiden dollarin lahjaa. Työtä olen tietysti tehnyt oikeastaan aamusta iltaan. Mutta sieluni on kärsinyt kärsivän kanssa.

Kuka onnellinen ihminen käsittää miltä tuntuu, kun viimeinen toivo pettää?

Jos kärsimykset auttavat meitä toisia kärsiviä käsittämään, kannattaahan silloin kärsiä. Tätä olen itseeni nähden ajatellut.

Toukok. 30. p.

Olen tehnyt niin ahkeraan työtä, etten ole edes ollut huolissani Leon yskästä, vaikka se joskus onkin korvaani sattunut. Ja silloin se on riipaissut sisintänikin. Tänä iltana tulin kuitenkin oikein levottomaksi.

Olen pannut hänelle kääreen ja toivon, että saamme nukkua.

Toukok. 31. p.

En enää jouda itkemään, en toisten enkä omia surujani. Leo on sairaana. Hän hengittää huohottaen, pieni rinta on alituisessa, tuskallisessa liikkeessä. Koko ruumis on polttavan kuuma.

Olemme valvoneet kaksi yötä, hän ja minä, kumpikin kamppaillen kärsimyksinemme.

En tutkistele enkä ajattele. Tunnen vain jäytävän raskaasti, etten uskalla, en saa sydämeni itsekkäillä toivomuksilla pidättää häntä täällä.

Mutta mitä se tietää?

Hyvä Jumala, käsittääkö toinen ihminen mitä tuntee se äiti, joka ainoan lapsensa tautivuoteen ääressä ei uskalla toivoa hänen elämään jäämistään?

Tietoisuus tästä turruttaa tunteeni ja puuduttaa koko olemukseni. Minä huudan syvyyksistä Hänen puoleensa, jolla oli hyvät ja pyhät aikomukset ihmisten onneksi ja joka tietää, miksi me poloiset olemme elämän muodostaneet.

Minä en puolusta itseäni. Minä en syytä ketään, mutta näen elämän täynnä verisiä askeleita meidän ihmisten rikkomuksista.

Täälläkö tahtoisin pidättää lastani — jotta maa ehkä kerran kantaisi merkkiä hänenkin rikkomuksistaan ja jotta hänenkin sydänverensä vuotaisi kipeissä kärsimyksissä niinkuin kaikkien, jotka rikkomuksen polkuja polkevat…

Minä en ajattele. En uskalla. Minä en tutkistele syitä enkä seurauksia kuten muuten usein. En tapani mukaan pengo tunteitani. Minä en jaksa.

Kesäk. 2. päivänä.

Tauti on keuhkokuumetta. Käännettä odotetaan. Lääkäri näyttää vakavalta.

Joskus näen kuin ruumiillistuneena edessäni sen tyhjyyden, joka syntyisi elämässäni, jos lapseni viedään minulta. Mutta minä en saa, en uskalla sitä ajatella. Elämä on monelle polttavaa erämaata. Minulle jäisi ainakin muisto pehmeistä pienistä kätösistä, jotka ovat kiertyneet kaulaani, ja silkinkiiltävästä tukasta, joka minulle on ollut suloisena auringonpaisteena.

Ja lapseni sielu, sehän joka tapauksessa jäisi elämään. Sen kohtaisin joskus.

Lapseni kuolinvuoteen ääressä tunnen, ettei elämä lopu tähän, tunnen ettei sitä jaksaisi, ei kannattaisi elää jos niin olisi.

Muistelen päiviä poikani syntymisen jälkeen, jolloin sairaalan hiljaisuudessa tutkistelin ihmiseksi tulemisen salaisuutta.

Nyt hänen tautivuoteensa ääressä tunnen samaa. Keskellä tuskaani palvon elämää, joka ei voi kuolla.

Minä olen kuin muinen Monika polvillani lapseni vuoteen ääressä ja suutelen raskaasti huohottavaa rintaa, jossa iäinen henki asuu.

Hän ei kuole, ei kuole, toistan itselleni. Ja minä rukoilen tuskiemme tuntijaa, että hän auttaisi minua aineen kahleista, niin että ilolla antaisin poikani siirtyä täältä, jos niin on paras.

Mutta minä käyn myöskin tilille itseni kanssa.

Olen etsinyt kärsimysteni ja rikkomusteni syitä ja koettanut olla ankara itselleni. Tiedän, että tahtoni ja tarkoitukseni oli hyvä ottaessani Helmerin. Mutta tein sittenkin rikoksen elämän pyhintä lakia vastaan.

Onkohan elämäni siksi vasten tahtoani muodostunut hätä- ja varoitushuudoksi muille?

En uskalla vastata.

Paljon ajattelen myöskin Helmeriä. Hän rakastaa poikaa. Ja nyt on Leo sairaana.

En voi pääasiassa peräytyä. Sovinto lapsen sairasvuoteen ääressä olisi sopiva kohtaus avioliittotarinassa. Mutta todellisuus on usein armottomampi kuin kirjat.

Yhteisestä kodista ja avioliitosta ei voi olla puhetta, ei ainakaan vielä. Mutta tunnen että hänen oikeutensa isänä ovat pyhät, kuten minun äitinä. Kadun kylmää, katkeraa mieltä, jossa hänelle kirjoitin Bozenista, ja soisin että tietäisin missä hän on, jotta voisin antaa hänelle tietoja Leosta.

Sydänyöllä.

Leo nukkuu nyt mielestäni hiukan rauhallisemmin. Lääkäri arveli, että käänne voi tapahtua huomenna. En uskalla panna maata, en hetkeksikään, siksi kirjoitan. Aion kirjoittaa Helmerillekin. Hän on ehkä sittenkin vielä Veneziassa. Herrat, joihin hän Napolissa tutustui, aikoivat jäädä sinne pariksi viikoksi. Luulen, että hän jää heidän seuraansa. Jos Leo huononee, sähkötän Veneziaan. Jos hän paranee, lähetän kirjeeni joka tapauksessa, jotta Helmer näkee etten ajattele häntä katkeruudella ja että tunnen tarvetta pyytää häneltä anteeksi jokaista kiivasta, loukkautunutta sanaa, jolla olen hänen mieltään pahoittanut. Ja senkin tahdon selvyyden vuoksi sanoa, että vaikka pyydän eroa, koskee se vain oikeutta hoitaa omaa omaisuuttani ja rauhassa kasvattaa lastani. "Vapaana avioliittoon" en tule koskaan pitämään itseäni. Ja jos Helmer muuttaa elintapojaan, ovat kotini ovet auki hänelle. Hänhän on Leon isä. Se sitoo ja velvoittaa. Tunnen sen, vaikka ero sittenkin jää suorastaan velvollisuudeksi.

Aamupuolella.

Leo on tullut levottomammaksi. Seuraan sydän täynnä tuskaa jokaista hänen pienintäkin liikettään, jokaista värettä hänen polttavanpunaisilla kasvoillaan.

Olen tänä yönä ajatellut sitä pientä punaista ruusua, joka mielestäni kerran johti minut harhaan. Silloin se sanoi minulle: "Hän teki minkä hän taisi. Tee sinä samoin." Ja minä tein. Mutta minä erehdyin. Ja nyt minä ymmärrän, että se ruusu ei olekaan muuta kuin kärsivä ihmissydän. Ja se puhuu jokaiselle siitä, mitä hänen omassa sydämessään on.

Mutta tänä tuskanyönä käsitän myöskin, että se riippuu siellä, mistä kärsivä saa tukea ja turvaa.

Illalla.

Olen käynyt lapseni kanssa kuoleman portilla ja tiedän miten alastomaksi ihminen siellä riisutaan.

Suuren levottomuuden ja tuskan jälkeen pääsi Leo aamulla viimein nukahtamaan. Juoksin silloin viereiseen majataloon, jonka seinällä on postilaatikko. Vein sinne kirjeeni Helmerille. Se oli minusta tehtävä näinä raskaina tilintekohetkinä.

Palatessani näin postimiehen ja sain ihmeekseni kirjeen. Se oli rouva Biondilta, jonka olemassaolo näinä päivinä on minulta melkein unohtunut.

Epäröin avatako kohta vai ei, mutta kun Leo yhä nukkui ja levollisemmin, aloin lukea.

Rakas rouva Rönn!

Teidän kirjeenne ja etenkin osoitteenne teki minut hyvin iloiseksi. Minulle on tapahtunut paljon sen jälkeen kun erosimme.

Mieheni sairastui äkilliseen ja ankaraan vatsatautiin. Te tiedätte, että hän oli heikko, ja tauti tuli ankarana. Hän huononi hirvittävän nopeasti.

Muistatteko että ihailitte hänen hienoja, kauniita piirteitään?
Minä en viime vuosina voinut iloita niistä. Näin vain hänen
sairaan sielunsa. Mutta nyt! Olisittepa olleet näkemässä!

Usein hän ei voinut puhua tuskiltaan. Mutta minulle riittää koko elämäni ajaksi iloa siitä, mitä hän sanoi. Hän piteli kättäni omassaan ja hyväili sitä. — Sinä olet ollut uskollinen — aina uskollinen, vaikka olen epäillyt, sanoi hän. Ja hänen katseensa loisti.

Kaikista näistä raskaista vuosista huolimatta en ole koskaan unohtanut sitä katsetta, jonka sain kun hän ensi kertaa suuteli minua. — Mutta tämä oli vielä paljon, paljon kauniimpi. Se otti minut suureen lämpimään syleilyyn. Ja se lämmittää minua vieläkin.

Mieheni kuoleman johdosta oli huolehdittava paljosta. Te tiedätte ehkä minkälaista on, kun kuolema tulee taloon. Pikku tyttöni saivat tavallistakin enemmän huolehtia itsestään. Silloin tapahtui onnettomuus. Giovannina oli pudota ikkunasta. Iso sisko tahtoi pelastaa hänet, mutta ei jaksanut. He putosivat molemmat juuri siitä ikkunasta, jossa te ensi kertaa näitte heidät. Se on neljännessä kerroksessa, kuten muistatte.

He saivat kukin oman pienen valkoisen arkkunsa ja heidät haudattiin yhdessä isän kanssa. Sain heidät asetetuksi niin, ettei näkynyt paljon jälkiä heidän ruhjoutumisestaan. He olivat molemmat kauniit ja suloiset kuin pienet valkopukuiset enkelit.

Suutelin moneen kertaan kaikkia rakkaitani. Ihmiset sanoivat minulle, etten saisi sitä tehdä. Mutta minun täytyi. Sillä he olivat minulle niin rakkaita kaikki kolme ja sydämeni oli täynnä kiitollisuutta.

Olen Teistä ehkä hyvin luonnoton äiti. Mutta minä tunnen elämän raskauden. Pikku karitsoillani on nyt hyvä olla.

Muuten soimaisin itseäni tapahtumasta ja surisin lohduttomasti, mutta minulla oli aina surua sydämessä näistä nuoremmista. Nyt otti Jumala ja Pyhä Äiti sen murheen pois.

Nurisin ennen. Pelkäsin elämää. Se oli mielestäni vain kovaa — ainakin minun kohdallani. Nyt tunnen olevani suuresti armoitettu nainen. Viimeiset raskaat vuodet veivät minulta kaiken, minkä elämäni keväinen rakkaus oli minulle suonut. Nyt se annettiin minulle takaisin hetkissä, joihin sisältyi enemmän kuin pitkään ihmisikään. Ja lisäksi on minulla poikani. Hän syntyi ennen kuin olin miehessäni huomannut taudin oireita. En osannut pelätä häntä kantaessani enkä ole hänen suhteensa pelännyt myöhemminkään.

Nyt kun suru ja pelko eivät enää kalva minua, kun se hirveä taistelu, jota me kaksi onnetonta kävimme keskenämme, on päättynyt ihanaan ja suloiseen rauhaan, tunnen miten suurella ilolla olen ponnisteleva poikani elättämiseksi ja kasvattamiseksi. Tahdon hankkia hänelle kaikkein parasta tietopuolisestikin. Tahdon kouluttaa hänet insinööriksi, jos hänellä on taipumuksia siihen. Hän tulee silloin varmaan eteväksi alallaan, tekee kenties keksintöjäkin, ehkä suuren keksinnön, josta hänen isänsä uneksi.

Jos tarvitsette huonetta ja tahdotte tulla, voitte asua luonani. Pietrokin tulee nyt asumaan kotona ja tiedän, että molemmat tulemme rakastamaan pientä sinisilmäistä poikaanne. Me koetamme pitää hänestä hyvää huolta ja suojella häntä ikkunan läheisyydeltä.

Antakaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Minulla on nyt enemmän aikaa kuin on ollut koskaan senjälkeen, kun tulin perheen äidiksi. Kotini on tyhjä ja hiljainen. Muistot puhuvat minulle joka hetki ja sisimpäni on kuin yli äyräittensä vuotava astia. Sentähden tekee kirjoittaminen hyvää.

Sormuksesta, jonka otin mieheni kädestä, olen teettänyt pienoisen sormuksen ja panettanut helmen sen kannaksi. Sormuksen vien tänään kappeliin, jossa usein rukoilen rakkaitteni puolesta. Siellä on kaunis kuva Pyhästä Äidistä. Olen teettänyt sormuksen hänen pikkusormeensa. Muut hänen sormensa ovat täynnä koristuksia. Minun kiitosuhrini ei saa hukkua toisten joukkoon. Panen sen hänen pikkusormeensa — erilleen muista. En voi uskoa, että muut ovat pelastuneet yhtä suuresta sisäisestä ja ulkonaisesta hädästä kuin minä. Eikä liene muilla niin paljon syytä iloon ja kiitollisuuteenkaan.

Kun katselen sormusta, tunnen että Pyhä Äiti käsittää minua. Hän tietää, että tahdon kiittää nuoruuteni keväisestä rakkaudesta, jonka sain kirkastuneena takaisin, ja äidinonnesta, jota ei mikään kamala murhe enää ole sumentamassa.

Häpeän muistaessani, että sanoin Teille: Elämällä ei ole minua varten muuta kuin kurjuutta. Mutta Te ymmärrätte, että silloin olin väsynyt, väsynyt kuolemaan asti.

Nytkin on sekä sieluni että ruumiini väsynyt. Tuntuu joskus siltä kuin olisin valmis lähtemään täältä. Mutta silloin muistan poikaani. Ja ymmärrän että olen onnellinen ja armoitettu ihminen, kun minulla on lapsi, jonka hyväksi saan tehdä työtä ja kolme rakasta, siunattua olentoa, joita saan muistella.

Teidän Vittoria Biondi.

Käteni vapisi kääriessäni kirjettä kokoon. Pistettyäni sen kuoreen käännyin vuoteelle, jossa Leo makasi. Jäin siihen seisomaan pitkäksi aikaa. En ajatellut, en tiedä tunsinko mitään, katsoin vain yhäti poikaa ja etäisyydestä kuulin väsyneen äänen toistavan: Kuolema ei ole pahinta.

Silloin tunsin rakastavani lastani tarpeeksi antaakseni hänet pois.

Lankesin polvilleni. Olin siinä kauan, en tiedä itse miten kauan.

Vasta noustessani siitä huomasin pojan hengittävän tasaisemmin kuin koko taudin aikana. Kuumehehkukin kasvoilla näytti heikommalta ja uni oli rauhallista.

Ulkoa kuului pikkulintujen piiperrystä. Avonaisesta ikkunasta tunki voimakas kukkien tuoksu huoneeseen ja aidan seipäällä kiekui kukko kuin kutsuen pientä sairastani ulos keväiselle kentälle.

Tiesin, että elämä nyt kutsui.