JÄÄHYVÄISSANA.
Vuosi saa pian kuluneeksi siitä kun tämä huomattava toivioretki päättyi. Ja istuessani täällä kotona San Franciscossa ja ajatellessani tekee minun mieleni tunnustaa, että päivä päivältä ovat muistoni retkestämme käyneet yhä mieluisammiksi, sitä mukaa kuin matkan ikävät elämykset, jotka ovat niihin kietoutuneet, toinen toisensa jälkeen ovat mielestäni haihtuneet — ja jos "Quaker City" nyt jälleen nostaisi ankkurinsa lähteäkseen aivan samalle retkelle, niin ei mikään olisi minulle mieluisempaa, kuin jälleen lähteä matkustajana mukaan. Saman kapteenin ja samain pyhiinvaeltajainkin, samain synnintekijäinkin keralla. Olin mitä parhaissa väleissä kahdeksan tai yhdeksän retkeläisen kanssa (he ovat yhä vieläkin vankkoja ystäviäni) ja muittenkin kanssa puhelusuhteissa. Olen ollut merellä aivan riittävästi tietääkseni, että tämä oli sangen hyvä keskimäärä. Sillä pitkä merimatka sekä paljastaa ihmisestä kaikki häjyt puolet, mitä hänessä on, liioittelee niitä, että kohottaa pinnalle vielä muitakin, joita hän ei osannut itsessään aavistaakaan, jopa luo aivan uusiakin. Kahdentoista kuukauden merimatka tekisi tavallisesta ihmisestä kerrassaan häjyyden ihmeen. Toiselta puolen, jos kenessä on hyviä ominaisuuksia, niin harvoin henki saa häntä osoittamaan niitä laivalla, ei ainakaan erikoisen tarmokkaasti. Nyt tiedän, että pyhiinvaeltajamme maalla ovat miellyttävää vanhaa väkeä. Ja tiedän senkin, että he olisivat hauskempia, jos lähtisimme yhdessä toiselle matkalle, ainakin jonkun verran hauskempia kuin suurella retkellämme, ja minä sen vuoksi arvelematta sanon, että mielihyvällä lähtisin heidän kanssaan uudelle retkelle. Ainakin voisin muutamain vanhain ystäväini keralla nauttia elämästä. Ja he voisivat samoin nauttia elämästä omain klikkiensä keralla — matkustajat aina jakautuvat klikkeihin, kaikilla laivoilla.
Ja sanon tässä, että mieluummin lähden huviretkelle Metusael-seurankin kanssa, kuin yhtä mittaa vaihdan laivaa ja seuraa, kuten ihmisten täytyy tehdä tavalliseen tapaan matkustaessaan. Nämä viimeksimainitut aina surevat jotain toista laivaa, jossa ovat olleet, jonka ovat jättäneet, ja toisia matkatovereita, jotka eroavat reitit ovat heiltä vieneet. He alkavat pitää laivasta, vasta kun se pitää vaihtaa toiseen, ja he kiintyvät miellyttävään matkatoveriin vain menettääkseen hänet. He saavat kokea tuon kolkoimman kaikista elämyksistä, että ovat vieraalla laivalla vieraitten ihmisten seurassa, jotka eivät heistä, vähääkään välitä, ja joka kuukausi saavat yhä uudelleen ja uudelleen kokea vieraitten laivaupseerien nolailut ja vieraitten palvelijain hävyttömyyden. Ja heidän täytyy vielä kärsiä, tuo arkkujenkin purkaus- ja pakkauskurjuus — monien tullitarkastusten harmilliset rettelöinnit — ja huolet matkatavarain lähetyksestä maateitä paikasta paikkaan. Mieluummin lähden laivaretkelle vaikka kokonaisen patriarkkabrigadin kanssa, kuin antaudun näihin kärsimyksiin. Meidän ei tarvinnut pakata arkkujamme kuin kahdesti — New Yorkista lähtiessämme ja sinne palatessamme. Aina maaretken alkaessamme laskimme, montako päivää viipyisimme retkellä ja mitä kaikkia vaatteita tarvitsisimme, laadimme laskumme matemaattisen tarkasti, pakkasimme kapsäkin tai pari sen mukaisesti ja jätimme arkut laivaan. Valitsimme toverimme vanhoista koetuista ystävistämme ja lähdimme heidän kanssaan. Emme koskaan olleet riippuvaisia vieraista tovereita etsiessämme. Meillä oli usein tilaisuus sääliä amerikkalaisia, joita näimme ikävissään vieraitten kanssa matkustamassa ilman ainoatakaan ystävää, jonka kanssa vaihtaa sanaa harmista ja iloista. Aina palatessamme joltain maamatkalta etsimme katseellamme ensimmäiseksi etäisyydestä laivaamme, ja kun näimme sen ankkurissaan pyörimässä, lippu mastossa, tuntui meistä aina samalta kuin palaavasta matkamiehestä kotinsa nähdessään. Laivaan astuessamme huolemme hälvenivät, vastuksemme siihen päättyivät, sillä laiva oli meille koti. Aina meitä odotti sama tuttu hyttimme, jossa tunsimme olevamme turvassa, rauhassa ja hyvässä korjuussa kaikin puolin.
En huomaa mitään moitteen syytä retkemme johdossa. Ohjelma suoritettiin uskollisesti — asia, joka hämmästytti minua, sillä tavallisesti suuret yritykset lupaavat mahdottoman paljon enemmän kuin aikaansaavat. Olisi hyvä, jos tämmöinen retki voitaisiin saada aikaan joka vuosi ja siitä tulisi säännöllinen järjestelmä. Matkustaminen on tuhoisaa ennakkoluuloille, hurskastelulle ja ahdasmielisyydelle ja meilläkin on paljon ihmisiä, joille se tästä syystä tulisi kipeään tarpeeseen. Laajoja, terveitä ja ihmisrakkaita käsityksiä ihmisistä ja asioista ei hankita siten, että koko elinaika nuhjastellaan jossain pienessä nurkkakunnassa.
Toivioretki on päättynyt ja vaipunut olleitten asiain seuraan. Mutta sen vaihtelevat nähtävyydet ja monenlaiset tapaukset säilyttävät muistossamme mieluisan sijan monet vuodet tämän jälkeenkin. Kun olimme herkeämättä jalkeilla ja aina vain lyhyeksi hetkeksi pysähtelimme nähdäksemme ohimennen vilaukselta puolen maailman ihmeet, niin emme voineet toivoa saavamme tai säilyttävämme eläviä vaikutelmia kaikesta, mitä meidän oli onni nähdä. Mutta siltä ei lomaretkemme ole ollut turha — sillä epämääräisten muistelmien sekaannuksesta kohoavat muutamat sen kalleimmista tauluista ja nämä säilyttävät värinsä ja piirteensä täydellisinä senkin jälkeen, kuin niiden ympäristöt ovat haihtuneet mielestä.
Säilytämme jonkun muiston kauniista Ranskasta ja Pariisistakin, vaikka se eteemme leimahti kuin uhkea meteori, kohta jälleen kadotakseen, tuskin edes tiedämme kuinka tai minne. Ja muistamme, kuinka näimme majesteettisen Gibraltarin espanjalaisen auringonlaskun mehevissä väreissä uivan kuin sateenkaarien muodostamassa meressä. Mielikuvituksessamme näemme uudelleen Milanon ja sen juhlallisen katedraalin marmorisine torni- ja sakarametsineen. Ja Paduan — Veronan — Comon tähdentuikkeineen; ja ylimyksellisen Venezian alallisilla vesillään leväten — vaieten, autiona, ylväänä — halveksien alennuksensa tilaa — menetettyjen laivastojensa, taisteluittensa ja voittojensa ja kaiken menneen loisteensa muistoihin piintyneenä.
Emme voi unohtaa Firenzeä — Napolia — emmekä Kreikan suloista ilmastoa, joka on taivaan esimakua — emmekä ainakaan Ateenaa emmekä Akropoliin sortuneita temppeleitä. Varmasti emme unohda ikäarvoista Roomaa — emmekä vehmasta lakeutta, joka sitä ympäröi ja jonka vihannuus muodostaa niin vaikuttavan vastakohdan sen harmaalle rappeutumiselle — emmekä raunioihin sortuvia holvikaareja, joita tällä lakeudella on ja joiden ränstyneitä aukkoja ja kaaria köynnökset kiertelevät. Muistamme Pietarin kirkon, emme semmoisena, miltä se näyttää Rooman katuja kävellessä, jonne kaikki kaupungin kupolit näyttävät samoilta, vaan semmoisena, jolta se näyttää kauas Campagnalle, kaikkien halvempien rakennuksien kadottua näkyvistä ja sen yksinään kohottaessa kupukattoaan ylväänä auringonlaskun ruskoihin, täynnään arvoa ja suloa, varmapiirteisenä kuin vuori.
Muistamme Konstantinopolin ja Bosporon — Baalbekin valtavan komeuden — Egyptin pyramidit — sfinksin ihmeellisen muodon ja hyväntahtoiset kasvot — itämaisen Smyrnan — mykän Jerusalemin — Damaskon, "Idän helmen", Syyrian ylpeyden, tarujen Edenin puiston, "tuhannen ja yhden yön" prinssien ja henkien kodin, maailman vanhimman valtakaupungin, sen ainoan maailman kaupungin, joka on säilyttänyt nimensä ja pitänyt paikkansa ja tyynesti katsellut, kuinka neljän vuosituhannen kuningaskunnat ja valtakunnat ovat nousseet elämään, iloinneet lyhyen ylpeytensä ja mahtinsa ajan ja sitten kadonneet ja unohtuneet!