XXIX LUKU.
Lähtö Cadizista — Ansaittu ojennus — Kaunis Madeira — Tabu
— Ihanat Bermudat — Englantilaiset tervetuliaiset — Hyvästit
"ystävillemme bermudalaisille" — Matka-arkut kuntoon, koti lähestyy
— Ensimmäinen tapaturmamme — Pitkä retkemme päättymässä — Kotona
— Amen.
Kymmenen tai yhdentoista aikaan saavuimme eräänä aamuna Cadizissa aamiaiselle. Meille kerrottiin laivan jo olleen satamassa pari kolme tuntia. Meille tuli kiire. Laiva ei karanteenin vuoksi voinut odottaa kuin vähän aikaa. Pääsimmekin pian laivaan ja ennen tunnin kuluttua vaipuivat valkoinen kaupunki ja Espanjan miellyttävät rannat aaltoihin ja katosivat näkyvistä. Emme ainoankaan maan olleet nähneet hälvenevän silmistämme niin kaihomielin.
Meluisassa julkisessa kokouksessa oli pääsalongissa jo aikoja sitten päätetty, ettei lähdettäisi Lissaboniin, koska meitä siellä varmaan odotti karanteeni. Me teimme aina, vanhaan hyvään kansalliseen tapaan, yleisissä kokouksissa päätöksen, kun oli ohjelmasta joku valtakunta huikattava toiseen tai muuta yhteistä tehtävä, jopa ruoan huonouden ja pyyhinliinain vähyyden moittimiseen saakka. Mieleeni muistuu nyt muuan valitus, jonka eräs matkustajista teki keittopuolta vastaan. Kahvi oli kolmen viikon ajan käynyt yhä katalammaksi ja katalammaksi, kunnes se lopulta oli kerrassaan lakannut olemasta kahvia ja käynyt vain värinsä muuttaneeksi vedeksi — niin tämä henkilö sanoi. Hän sanoi sen olevan niin heikkoa, että se kupin laidoilla oli tuumaa syvältä läpinäkyvää. Kun hän eräänä aamuna lähestyi pöytää, huomasi hän tuon läpinäkyvän reunan — hänellä kun oli niin erikoisen tarkat silmät — paljon ennen kuin hän ennätti tuolinsakaan luo. Hän palasi takaisin ja äänekkäästi valitti asiasta kapteeni Duncanille. Sanoi, että kahvi oli kelvotonta. Kapteeni näytti omaansa. Se näytti välttävän hyvältä. Typerä kapinoitsija suuttui silloin vielä entistäänkin enemmän, kuuluttaen julkisesti, että kapteenin pöytää suosittiin laivan muihin pöytiin verraten. Hän pyörähti takaisin ja otti kuppinsa ja laski sen kapteenin eteen voitonriemuisena ja sanoi:
"Maistakaapa tuota sekoitusta, kapteeni Duncan."
Kapteeni haistoi — maistoi — hyvänsuopeasti hymyili — sitten sanoi:
"Se on ala-arvoista — kahviksi — mutta vallan mukiinmenevää teetä."
Nolostunut kapinoitsija haistoi, maistoi ja palasi tuolilleen. Hän oli auttamattomasti osoittanut aasimaisuutensa koko seuran edessä. Hän ei tehnyt sitä toiste. Sen jälkeen hän tyytyi asioihin semmoisinaan. Se henkilö olin minä.
Laivalla alkoi taas vanha elämänlaatu, kun maa katosi näkyvistä. Päivän toisensa jälkeen se jatkui samana, toinen päivä oli tarkkaan toisensa näköinen ja minulle ne kaikki olivat miellyttäviä. Vihdoin kävimme ankkuriin Funchalin avoimelle redille Madeiran kauniin saaren edustalle.
Sen vuoret näyttivät ylenmäärin kauniilta vehmaan vihannuuden peittäminä, laavariuttain ruodoittamina, täpläisinä valkoisista taloista, syväin, tummanpurppuraisten rotkojen uurtamina, valtavat rinteet helottaen auringon paisteessa ja taivaan ajelehtivain laivastojen varjoista kirjavina ja tämän suurenmoisen taulun arvoisena kruununa avaruutta kohti ponnistavat huiput, joiden otsia pilvien laahustavat reunat lakaisivat.
Mutta meitä ei laskettu maalle. Olimme siinä koko päivän ja katselimme ja sätimme sitä ihmistä, joka karanteenin keksi, pidimme puolen tusinaa yleistä kokousta, ahdoimme ne täyteen keskeytettyjä puheita, ehdotuksia, jotka hylättiin kapaloonsa, muutosehdotuksia, joista ei tullut mitään, ja päätöksiä, jotka kuolivat sulasta uupumuksesta koettaessaan saavuttaa kokouksen hyväksymisen. Yöllä lähdimme matkaan.
Keskimäärin pidimme neljä yleistä kokousta viikossa matkalla ollessamme — me näytimme aina olevan tässä suhteessa ankarassa hommassa, ja kuitenkin niin usein näkö petti, että aina kun pitkäin väliaikain jälkeen pääsimme onnellisesti päätökseen asti, oli se yleisen ilon aihe ja lippu vedettiin mastoon ja ammuttiin kanuunalla.
Kuluivat päivät — ja yöt. Ja sitten ylenivät merestä kauniit Bermudat. Laskimme koukkuiseen väyläkanavaan, ohjailimme sinne ja tänne kirkkaitten kesäisten saarien keskellä ja asetuimme vihdoin lepoon Englannin lipun suojaan ja olimme tervetulleet. Täällä, jossa vallitsi sivistys ja äly espanjalaisen ja italialaisen taikauskon, lian ja koleeran pelon asemesta, emme olleet yöpainajaisia. Muutama päivä saariston tuulivilpaissa lehdoissa, kukkatarhoissa, koralliluolissa ja sen kauniit näköalat sinisille vesille, joita mutkaili sinne ja tänne, katoili ja jälleen ilmestyi kirkkaan vehmaitten tiheäin lehväseinäin keskelle, palauttivat ennalleen tarmomme, jota pitkällinen torkkuminen valtamerellä oli raukaissut, ja vahvistivat meitä lopullista retkeämme varten — tuota pientä tuhannen mailin trippiämme varten New Yorkiin — Amerikkaan — KOTIIN.
Lausuimme jäähyväiset "ystävillemme bermudalaisille", kuten ohjelmassamme sanottiin — suurin osa niistä, joitten, lähintä tuttavuutta teimme, oli neekereitä — ja etsimme taas ulappain suosiota. Sanoin suurin osa. Me tunsimme enemmän neekereitä kuin valkoisia, koska meillä oli paljon pesua, mutta valkoisten kesken saimme muutamia mitä parhaita ystäviä, joita mieluisa velvollisuutemme on kauan säilyttää kiitollisessa muistossa.
Laskimme ulapalle ja siitä hetkestä päättyi kaikki laiskottelu. Semmoista yleistä kokoilua, yleistä hyttien etsiskelyä ja arkkujen pakkausta emme olleet nähneet siitä, kun laskimme ankkuriin Beirutin satamassa. Jokainen oli hommassa. Kaikista ostoksista oli tehtävä luettelot ja niihin kirjoitettava hinnat, jotta tullaus olisi helpompi. Kaiken päivää jatkui puuhaa ja epäjärjestystä.
Ja nyt sattui ensimmäinen tapaturmamme. Eräs matkustaja myrskyisenä yönä juoksi välikannella käytävää pitkin, jolloin hänen jalkansa tarttui huolimattomuudesta auki jätetyn oven rautaiseen hakaan ja hänen sääriluunsa nilkan kohdalta katkesi. Se oli ensimmäinen vakava tapaturmamme. Olimme matkustaneet paljon yli kahdenkymmenen tuhannen mailin maata ja merta ja monessa rasittavassa ilmastossa, ilman että ainoakaan oli loukkaantunut tai vakavasti sairastunut ja ilman että kuudenkymmenenviiden matkustajan kesken oli sattunut ainoatakaan kuoleman tapausta — vanhin oli 70 vuoden ikäinen. Hyvä onnemme oli ollut ihmeteltävä. Muuan merimiehistä oli Konstantinopolissa eräänä yönä hypännyt mereen, eikä häntä sen koommin nähty, mutta epäiltiin hänen karanneen, ja olihan joka tapauksessa mahdollista, että hän saavutti rannan. Mutta matkustajain luettelo oli täydellinen. Luettelosta ei puuttunut ainoatakaan nimeä.
Vihdoin me eräänä miellyttävänä aamuna laskimme New Yorkin satamaan, kaikki kannella ja kaikki puettuina kristittyihin vaatteihin — erikoisen käskyn johdosta, sillä eräillä tahoilla oli salaisia haluja esiintyä turkkilaisina — ja odottavain ystäväin viuhtoessa nenäliinoillaan tervetuloaan pyhiinvaeltajat panivat merkille kannen täräyksen, joka ilmoitti laivan ja rantasillan jälleen paiskanneen kättä toisilleen, ja pitkä omituinen matkamme oli päättynyt. Amen.