XXVIII LUKU.
Matkalla kotia — Väsähtynyt muistokirja — Pojan päiväkirja — Vanha
Espanja.
Olimme jälleen merellä, sangen pitkä matka edessämme — meidän kun piti kulkea Levantti päästä päähän, koko varsinainen Välimeri päästä päähän ja sitten koko leveän Atlantin poikki — monen viikon matka. Itsestämme vakaannuimme hyvin hitaaseen koturielämänlaatuun ja päätimme olla hiljaista, mallikelpoista väkeä, emmekä enää harhailla pariin-, kolmeenkymmeneen päivään. Emme ainakaan pitemmältä kuin laivan kokasta perään. Tämä oli sangen viihdyttävä tulevaisuudenkuva, sillä olimme uupuneet ja kaipasimme pitkää lepoa.
Olimme nyt kaikki laiskoja ja kyllästyneitä, kuten muistikirjani laihat lisäykset (jotka minulle olivat niin varma osoittaja mielentilastani) todistavat. Miten tyhmä kapine muistikirjasta sentään tulee merellä. Olkaa hyvä, päättäkää itse:
"Sunnuntaina — Jumalanpalvelus kuten tavallisesti, neljän lasin aikaan. Jumalanpalveluksia illallakin. Korttia ei lyöty.
"Maanantaina — Kaunis päivä, mutta satoi rankasti. Eläimet, jotka ostettiin Aleksandriasta pihviksi, olisi tehtävä kattopäreiksi. Taikka lihoitettava. Niiden lanteilla vesi muodostaa syviä lätäköitä. Ja sinne tänne pitkin selkääkin. Hyvä, etteivät ole lehmiä — se vuotaisi sisään ja pilaisi maidon. Syyrialainen kotka parka näyttää sateessa sangen surkealta ja nololta istuessaan ankkuri vintturilla. Sillä näyttää olevan merimatkoista oma mielipiteensä, ja jos se lausuttaisiin sanoiksi ja sanat muutettaisiin kiinteiksi kappaleiksi, niin voisi niillä luultavasti tukkia maailman suurimmankin virran.
"Tiistaina — Jossain Maltan saaren lähettyvillä. Emme voi poiketa sinne. Kolera. Sää sangen myrskyistä. Paljon matkustajia merikipeinä ja näkymättöminä.
"Keskiviikkona — Sää yhä edelleenkin kovin paha. Myrsky puhalsi merelle kaksi maalintua ja ne tulivat laivaan. Muuan haukkakin tuli tuulen mukana. Se kierteli ja kaarteli laivan ympäri ja halusi istahtaa, mutta pelkäsi ihmisiä. Se oli kuitenkin niin uupunut, että sen täytyi istahtaa lopulta, ellei tahtonut tuhoutua. Moneen kertaan se istahti etumaston päähän ja yhtä monta kertaa tuuli puhalsi sen pois. Lopulta Harris sai sen kiinni. Meri täynnään lentokaloja. Niitä kohoilee kolminsadoin samalla kertaa ja liidettyään salaman nopeudella aallonharjain poikki pari kolmesataa jalkaa putoavat alas ja katoavat.
"Torstaina. — Ankkuroimme Algierissa, Afrikassa. Kaunis kaupunki, kaunis vihanta kukkulamaisema sen takana. Olimme siellä puolen päivää ja lähdimme sitten pois. Emme saaneet lupaa lähteä maihin, vaikka terveydentila laivallamme oli moitteeton. Pelkäsivät Egyptin ruttoa ja koleraa.
"Perjantaina. — Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla käveltiin kannella. Myöhemmin charaadeja.
"Lauantaina. — Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla käveltiin kannella. Myöhemmin dominoa.
"Sunnuntaina. — Aamujumalanpalvelus neljän lasin aikaan. Iltajumalanpalvelus kahdeksan lasin aikaan. Yksitoikkoisuutta puoleenyöhön. — Jonka jälkeen dominoa.
"Maanantaina. — Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla käveltiin kannella. Myöhemmin charaadeja ja t:ri C. Dominon luento.
"Ilman päivämäärää. — Ankkuroimme Cagliarin maalauksellisen kaupungin edustalle, Sardiniassa. Viivyimme puoleen yöhön, mutta nämä sydämettömät ulkomaalaiset eivät laskeneet meitä maihin. He haisevat kamalasti — kammoavat pesuvettä — pelkäävät koleraa.
"Torstaina. — Ankkuroimme Espanjan Malagan, kauniin katedraalikaupungin edustalle. — Lähdimme maihin kapteenin veneessä — emme sentään maihinkaan, sillä maalle meitä ei laskettu. Karanteeni. Lähetin sanomalehtikirjoitukseni, jotka he ottivat vastaan pihdeillä, kastoivat meriveteen, leikkoivat täyteen reikiä ja sitten savustivat katalilla höyryillä, kunnes ne haisivat kuin oikea espanjalainen. Kysyin, mitä mahdollisuuksia oli pujahtaa saarroksen poikki ja käydä Granadassa ja Alhambrassa. Liian vaarallista — voisivat hirttää. Lähdimme merelle — iltapäivän puolitiessä.
"Ja niin edespäin ja niin edespäin ja edelleen monta päivää. Kävimme lopulta ankkuriin Gibraltariin, joka näyttää tutulta ja kodikkaalta."
Se minulle muistuttaa päiväkirjaa, jonka kerran aloitin eräänä uudenvuoden päivänä ollessani vielä poikanen ja luottava ja aulis uhri noille mahdottomille parannussuunnitelmille, joita hyvää tarkoittavat vanhat immet ja isoäidit virittävät varomattomain nuorukaisten kompastuskiviksi tähän aikaan vuodesta — antaen heille ylivoimaisia tehtäviä, jotka pakostakin kärsivät haaksirikon ja ehdottomasti heikontavat pojan tahdonvoimaa, vähentävät hänen itseluottamustaan ja vahingoittavat hänen menestysmahdollisuuksiaan elämässä. Suvaitkaa vastaanottaa pieni näyte:
"Maanantaina — Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Tiistaina — Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Keskiviikkona — Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Torstaina — Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Perjantaina — Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Seuraavana perjantaina — Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Perjantaina kahden viikon päästä — Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Seuraavassa kuussa — nousin ylös, peseydyin, panin maata."
Sitten heitin, masentuneena. Huomattavia tapauksia näytti minun elämässäni sattuvan liian harvoin, että niiden vuoksi olisi tarvinnut ruveta päiväkirjaa pitämään. Muistelen kuitenkin yhä vieläkin ylpeydellä, että minä jo niin varhaisellakin iällä peseydyin ylös noustessani. Se päiväkirja teki minusta lopun. En ole milloinkaan sen jälkeen uskaltanut toiste semmoista yrittää. Silloinen itseluottamukseni pettäminen on jäänyt pysyväksi.
Laivan piti jäädä Gibraltariin viikoksi tai enemmäksikin ottamaan hiiliä kotimatkaa varten.
Olisi ollut kovin ikävystyttävää odottaa täällä, minkä vuoksi meistä neljä mursi karanteenisaarroksen ja vietti seitsemän ihanaa päivää Sevillassa, Cordovassa, Cadizissa ja vaeltaen Andalusian, vanhan Espanjan miellyttävillä maalaisseuduilla. Tämän hauskan viikon kokemukset olivat liian vaihtelevat ja lukuisat mahtuakseen yhteen lyhyeen lukuun, ja pitkään minulla taas ei ole tilaa. Jätän ne sen vuoksi pois kaikki.