XXVII LUKU.
Hurja ratsastus — Egyptiläistä kainoutta — Mooses kaislikossa — Paikka, missä pyhä perhe oleskeli — Pyramiidit etäältä nähden — Ja lähempää — Pyramideille nousu — Kaunis näköala huipusta — "Bakshiish! Bakshiish!" — Arabialaisen ketteryys — Pyramidin sisuksissa — Sotajuoni — Poikamainen yritys — Muistoja "Lupapäivän mäeltä" — Majesteettinen sfinksi — Asioita, joita tekijä ei kerro — Mainio vanha Egypti.
Aasit olivat järjestään hyviä, hyvän näköisiä, voimakkaita ja hyvässä kunnossa, kaikki nopeita ja halukkaita sen osoittamaan. Ne olivat parhaat, mitä vielä olimme missään saaneet. Niitä oli meltoa hiirakkoväriä, valkoisia, mustia ja kirjavia. Toisilta oli karva keritty aivan lyhyeksi ylt'yleensä, hännän päähän vain oli jätetty tupsu kuin maalipensseli. Toisia oli, jotka oli täten leikattu puutarhakaavoihin, ruumis täyteen kaarevia juovia, joita toisella puolella rajoitti karva, toisella puolella keritsimien jättämä lyhyt sänki. Ne olivat kaikki vast'ikään tulleet parturista ja olivat erinomaisen tyylikkäät. Valkoisista toisilla oli kuin sebroilla siniset, punaiset ja keltaiset poikkiraidat, niin että ne olivat kirjavat kuin sateenkaari. Nämä olivat sanomattoman muhkeita. Dan ja Jack valitsivat kumpikin yhden näistä, ne kun heidän mieleensä palauttivat italialaisia muistoja "vanhoista mestareista". Satulat olivat samanlaisia korkeita, pehmustettuja sammakkomaisia esineitä, joihin olimme tutustuneet Efesossa ja Smyrnassa. Aasipojat olivat vilkkaita nuoria egyptiläisiä, jotka saattoivat juosta aasin perässä ja hoputtaa sitä juoksemaan puolen päivää uupumatta. Vähän tuotti vaikeuksia, ennenkuin pääsimme kannolla matkaan. Osanneeko kukaan ohjata aasia? Toiset törmäsivät yhteen kameelien, dervishien, effendien, aasien, kerjäläisten ja vaikka minkä muun kanssa, joka aasille tarjosi jonkinlaisen yhteentörmäysmahdollisuuden. Mutta kun käännyimme siihen leveään puistokujaan, joka kaupungista kulkee ulos Vanhaan Kairoon, oli tilaa väljältä. Puutarhoja ja tietä paartoivat komeat taatelipalmut kuin seinä, luoden varjoaan, ja ilma kävi siitä viileäksi. Meihinkin se vaikutti virkistävästi ja kilpailu muuttui hurjaksi paoksi, karkulaukaksi, pakokauhuksi. Kunpa eläisin niin kauan, että saisin vielä kerran kokea saman.
Jossain tämän tien varressa näyttäytyi meille itämainen yksinkertaisuus kaikessa alastomuudessaan. Pitkin valtatietä tuli vastaamme näköjään noin kolmetoistavuotias tyttö puettuna kuin Eeva ennen syntiinlankeemusta. Kotona olisimme sanoneet häntä kolmetoista vuotiaaksi, mutta täällä tytöt, jotka näyttävät kolmetoista vuotiailta, eivät todenteolla olekaan muuta kuin yhdeksänvuotiaita. Toisinaan näimme ilkialastomia, komeavartaloisia miehiä uimassa, eivätkä he yrittäneetkään salata itseään. Tunnin tottumus tähän lystikkääseen tapaan sai pyhiinvaeltajatkin siihen suostumaan, eikä se sitten enää aiheuttanut huomautuksia. Näin yllättävimmätkin uutuudet tuota pikaa menettävät vaikutuksensa uutuuksiin kyllästyneihin vaeltajiin.
Saavuttuamme Vanhaan Kairoon ottivat leirin palvelijat aasit ja kirjaimellisesti vierittivät ne pieneen alukseen, jossa oli kolmikulmainen purje, ja me seurasimme, jonka jälkeen lähdettiin matkaan. Kannella oli aaseja ja ihmisiä taajassa kuin nuijalla lyöden. Molempien merimiesten täytyi kulkea tämän tungoksen yli ja ali voidakseen nostaa purjeet ja perämiehen täytyi ajaa tieltä neljä tai viisi aasia, kun hän tahtoi tehdä äkkikäännöksen ja työntää ruorinvarren tiukkaan toiselle puolelle. Mutta mitä me huolimme heidän vastuksistaan. Meillä ei ollut mitään tehtävää. Ei mitään muuta kuin iloita retkestämme. Ei mitään muuta kuin työntää aaseja liikavarpailtamme ja katsella Niilin viehättäviä maisemia.
Oikealla puolellamme oli saarella se kone, jota sanotaan nilometriksi, kivipatsas, jonka tehtävä on ilmaista veden nousemisen, ja ennustaa, nouseeko se vain kolmekymmentäkaksi jalkaa tuottaen nälänhädän, vai tulviiko se kunnolla yli äyräittensä ja nousee neljäkymmentä jalkaa tuottaakseen runsautta, vai nouseeko se neljäänkymmeneen kolmeen ja tuottaa laumoille ja viljoille kuolemaa ja tuhoa — mutta kuinka se saa tämän kaiken aikaan, sitä meille ei osattu selittää, niin että olisimme sen ymmärtäneet. Samalla saarella vielä näytetään paikkaa, jossa faaraon tytär löysi Mooseksen kaislikosta. Lähellä sitä paikkaa, josta lähdimme jokimatkalle, pyhä perhe oleskeli Egyptiin paettuaan, kunnes Herodes olisi lopettanut viattomain lasten teurastuksen. Se samainen puu, jonka alla he lepäsivät, oli siellä vielä hiljakkoin, mutta varakuningas lähetti sen lahjaksi keisarinna Eugenielle. Se tapahtuikin viime nipukassa, muutoinhan pyhiinvaeltajamme olisivat sen vieneet.
Niili on tällä kohdalla liejuinen, vuolas ja samea eikä paljoa puutu, etteikö se ole Mississipin levyinen.
Ghizehin kurjan kaupungin kohdalla kiipesimme jyrkän törmän päälle, nousimme jälleen aasien selkään ja ajaa karautimme matkaan. Neljä tai viisi mailia matka kulki pitkin korkeaa pengertä, jonka sulttaanin sanottiin rakentaneen rautatietä varten, ei missään muussa tarkoituksessa kuin että keisarinna Eugenie tullessaan hänen vieraakseen voisi mukavasti käydä pyramideilla. Se on oikeata itämaalaista vieraanvaraisuutta. Olen hyvilläni, että me saamme kulkea aaseilla eikä rautatievaunussa.
Muutaman mailin päästä katsoen näyttivät palmujen takaa kohoavat pyramidit sangen puhdaspiirteisiltä, sangen suurilta ja mahtavilta ja samalla sangen lauhoilta ja haamumaisilta, uiden mehevässä autereessa, joka niistä kokonaan hävitti tunnottoman kiven tunnun ja sai ne näyttämään vain unennäön ilmavalta tyhjyydeltä — rakennuksilta, joiden olisi luullut voivan puhjeta kukkaan ja muodostaa epämääräisiä holvikaaria tai koristeltuja pylväistöjä ja muunteleida ja vaihtua kaikenlaisiksi siroiksi rakennustaiteellisiksi muodoiksi meidän katsellessamme ja sitten hienosti sulautua pois ja sekaantua väreilevään ilmaan.
Rantapenkereen päähän heitimme muulit ja kuljimme purjealuksella yhden Niilin haaran tai tulvaputaan yli ja astuimme maihin siinä, missä suuren Saharan hiekka muodosti seinän kaltaisen suoran äyrään pitkin joen hetemaan reunaa. Vaivalloisen kävelymatkan jälkeen tulisessa päivänpaisteessa tulimme Kheopsin suuren pyramidin juurelle. Nyt se ei enää ollut mikään utukuva. Röykkiöinen, ruma paasivuori se oli. Jokainen sen hirmuisista sivuista oli leveä portaikko, joka askel askeleelta kohosi ylöspäin, kaiken aikaa kaveten, kunnes se korkealla ilmassa suippeni pisteeksi. Hyönteismäisiä miehiä ja naisia — "Quaker Cityn" pyhiinvaeltajia — ryömi sen pyörryttävillä pykälillä ja yksi pieni musta parvi heilutteli postimerkkejä ilmavalla kukkulalla — nenäliinojaan tietysti.
Tietysti piiritti meitä roskajoukko rotevia egyptiläisiä ja arabialaisia, jotka kauppasivat apuaan laahatakseen ruhomme huippuun — se on kaikkien matkailijain kova kohtalo. Tietysti on mahdotonta kuulla omaa ääntään ympärillä pauhaavalta meteliltä. Tietysti sheikit sanoivat, että he olivat ainoat oikeat asianomaiset, että kaikki sopimukset oli tehtävä heidän kanssaan, kaikki rahat maksettava heille, ja että kenellään muulla ei ollut oikeutta kiristää meiltä mitään. Tietysti he suostuivat siihen, ettei niiden hylkyjen, joiden tuli meidät pyramidin päähän laahata, pitänyt saada kertaakaan mainita bakshiishia. Semmoinen on nimittäin tavanmukainen rutiini. Me tietysti teimme sopimuksen heidän kanssaan, maksoimme heille, meidät annettiin laahaajien käsiin ja laahattiinkin pyramidien päähän ja jouduimme tietysti loppumattomaan bakshiishikiristykseen ja puristukseen, jota kesti juurelta ihka huipulle saakka. Ja me maksoimme, sillä meidät oli ehdointahdoin hajoitettu sangen kauas toisistamme pyramidin laajalle kyljelle. Ei ollut lähellä apua, vaikka olisimmekin huutaneet, ja niillä Herkuleilla, jotka meitä kiskoivat ylös, oli oma tapansa pyytää bakshiishia sulosuulla ja niin mairittelevasti, että se kerrassaan hurmasi, ja myös katsella julmasti ja uhkaavasti, ikäänkuin nakatakseen alla ammottavaan kuiluun, joka sekin tuntui sangen kehoittavalta ja vakuuttavalta.
Kun joka porras oli hyvinkin ruokapöydän korkuinen ja näitä portaita oli kovin, kovin monta ja yksi arabialainen piti toisesta ja toinen toisesta kädestämme kiinni ja he hyppäsivät ylöspäin portaalta portaalle ja sieppasivat meidät perässään ja pakottivat meidät joka kerta nostamaan jalkaamme aina rintaan saakka ja tekemään sen nopeaan ja jatkamaan, jatkamaan, kunnes olimme vähällä pyörtyä, niin kuka uskaltaa väittää, ettei se ollut vilkasta, virkistävää, raatelevaa, lihaksia venäyttävää, luita nyrjäyttävää ja sietämättömän rääkkäävää, tykkänään uuvuttavaa ajanviettoa tämä pyramideille kiipeäminen? Minä rukoilin arabialaisiani, etteivät he vääntäisi sijoiltaan kaikkia niveliäni. Minä toistin ja uudistin ja vannoinkin heille, etten minä halunnut voittaa ketään kiipeämisessä. Tein kaikki mitä voin vakuuttaakseni heille, että jos pääsisin sinne kaikkein viimeisenä, niin tuntisin itseni siunatuimmaksi kaikista ihmisistä ja heille ikuisesti kiitolliseksi. Minä kerjäsin, rukoilin, vannotin heitä, että antaisivat minun pysähtyä ja levähtää hetkisen — vain yhden lyhyen hetkisen. Mutta he vastasivat vain yhä kamalammilla hypyillä ja takanani pestaamaton vapaaehtoinen alkoi pommittaa minua päättäväisillä pään tuuppauksilla, jotka uhkasivat ruhjoa koko valtiotalouteni rauskaksi ja raunioiksi.
Kahdesti he antoivat minun minuutin verran levätä, sen ajan jonka kiristivät minulta bakshiishia, ja sitten jatkoivat riivattua lentoaan pyramidin huippua kohti. He tahtoivat voittaa kaikki muut ryhmät. Heille ei merkinnyt mitään, että minut, muukalainen, oli uhrattava heidän epäpyhän kunnianhimonsa alttarilla. — Mutta murheen keskellä kasvavat ilon kukkaset. Tälläkin pimeällä hetkellä sain suloisen lohdutuksen. Sillä minä tiesin, että elleivät nämä muhammedilaiset katuisi, joutuisivat he jonain päivänä tuhon omiksi. Mutta he eivät milloinkaan kadu — he eivät milloinkaan luovu pakanuudestaan. Tämä aate rauhoitti minua, virkisti minua, ja vaivuin kukkulalla maahan rentona ja uupuneena, mutta tyytyväisenä, sisällisesti niin tyytyväisenä ja rauhallisena.
Toisella puolella ulottui mahtavaa keltaista hiekkamerta kauas maan ääriin saakka ja se levisi juhlallisena, hiljaisena, vailla kasvullisuutta, ainoankaan luodun elävän muodon vilkastuttamatta sen autiutta. Toisella kädellä levisi allamme Egyptin Eden — leveänä vihantana permantona, mutkittelevain jokien halkomana, kylistä täpläisenä. Yhä loittonevat palmulehdot vähenevällä koollaan ilmaisivat ja mittailivat sen aavoja etäisyyksiä. Se makasi ja uinui lumotussa ilmapiirissä. Ei kuulunut ääntä, näkynyt Rikettä. Keskivaiheilla kumpusi taatelitöyhtöjen yläpuolelle kupukattoinen sakarainen kaukomätäs, mitä vienoimman värikkään autereen läpi hohtaen. Kauempana taivaanrannan puolessa vartioi toistakymmentä jyhkeää pyramidia Memfiin raunioita. Ja jalkaimme juuressa lempeä, umpimielinen sfinksi hiekan keskelliseltä valtaistuimeltaan katseli maisemakuvaa niin levollisena ja miettiväisenä kuin se on näitä samoja kuvia katsellut täyteen viisikymmentä hidastelevaa vuosisataa.
Kärsimme kidutusta, jota ei mikään kynä voi kuvata, niiden nälkäisten bakshiish-pyyntöjen johdosta, joita kiilui arabialaisten silmistä ja herkeämättä virtasi arabialaisten huulilta. Miksi koettaa palauttaa muistoon kadonneen egyptiläisen suuruuden traditioita, miksi koettaa kuvitella Egyptiä saattamassa kuollutta Ramsesta hänen pyramidihautaansa, taikka israelin pitkää jonoa lähdössä tuon erämaan poikki? Miksi yrittää ajatella ensinkään? Sehän oli aivan mahdotonta. Täytyy tuoda mietteensä valmiiksi leikattuina ja kuivattuina tai leikata ja kuivata ne vasta perästäpäin.
Tavanmukainen arabialainen esiintyi ja lupasi tavanmukaiseen tapaan juosta Kheopsin pyramidilta alas ja sitten sen kahdeksasosan mailia hiekkaa, joka on sen ja Kefrenin suuren pyramidin välillä, ja palata meidän luo Kheopsin pyramidin huippuun — kaikki yhdeksän minuutin kuluessa ja koko homman yhdestä dollarista. Ensimmäisessä kiukunpuuskauksessani olin kerrassaan vastahakoinen suomaan apua ja lohdutusta tälle uskottomalle. Mutta odotahan. Kefrenin ylin kolmannes oli verhottu tahkotulla marmorilla, joka oli liukasta kuin lasi. Siunattu ajatus juolahti päähäni. Hän ehdottomasti taittaa niskansa. Teimme välipuheen kiiruimman kautta ja päästimme hänet menemään. Ja hän lähti. Me katselimme. Hän loikki alas pyramidin leveätä sivua, hypyn toisensa jälkeen kuin vuorikauris. Hän pieneni pienenemistään, kunnes vihdoin oli kuin pomppiva pygmee kaukana alhaalla pyramidin juurella — sitten katosi. Käännyimme ja katselimme toiselle puolelle — neljäkymmentä sekuntia — kahdeksankymmentä sekuntia — sata — iloitkaa, hän on jo kuollut! — kaksi minuuttia — ja neljännes — "Tuolla hän menee!" Liiankin totta — liiankin totta. Hän oli nyt kovin pieni. Verkalleen, mutta varmasti hän eteni tasaisen maan poikki. Alkoi taas hyppiä ja kiivetä. Ylös, ylös, ylös — saapui vihdoin sileälle verholle — nyt vihdoinkin! Mutta hän tarrasi siihen kiinni varpain ja sormin kuin kärpänen. Hän ryömi yhtäänne ja toisaanne — nyt oikealle, luisuen ylöspäin — nyt vasemmalle, yhä ylöspäin luisuen — ja seisoi lopulta kuin pieni musta pliki huipulla ja heilutti pygmeemäistä vyötään! Sitten hän jälleen ryömi alas karkeille portaille, sitten turvautui sukkeliin kinttuihinsa ja lensi. Pian hän katosi näkyvistämme. Mutta tuota pikaa näimme hänet taas allamme ja kiipeävän ylöspäin vähentymättömällä tarmolla. Eikä kauan kulunut, ennenkuin hän hyppäsi keskelle joukkoamme uljaalla sotahuudolla. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäyksi sekuntia. Hän oli voittanut. Hänen luunsa olivat ehyet. Hukkayritys siis. Minä hiukan mietin asiaa. Ajattelin itsekseni, että nyt hän on väsynyt ja luultavasti hänen päätään alkaa pyörryttää. Uhraan vielä yhden dollarin.
Ja hän lähti uudelleen. Kulki pikkuretkensä uuden kerran. Luiskahti sileällä verholla — hän oli jo vähältä minun. Mutta kovan onnen rako pelasti hänet. Hän tuli luoksemme taas — ja aivan terveenä. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäkuusi sekuntia.
Sanoin Danille: "Lainaa minulle dollari — vielä minä tämän pelin voitan".
Kävi vielä nolommin. Hän voitti taas. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäkahdeksan sekuntia. Minulta loppui kärsivällisyys kokonaan. Olin suunniltani. Raha ei merkinnyt minulle enää mitään. Minä sanoin: "Oi sinä profeetan poika, saat sata dollaria, jos hyppäät tämän pyramidin huipusta päistikkaa alas. Ellet hyväksy tarjousta, niin sano ehtosi. Minä en välitä siitä, mitä maksaa. Minä jään tänne ja lyön vetoa niin kauan kuin Danilla on senttikään kukkarossaan".
Minulla oli hyvät toiveet voittaa nyt, sillä arabialaiselle tämä oli häikäisevä tilaisuus. Hän punnitsi asiaa hetkisen ja luullakseni olisi yrittänyt, mutta sitten tuli hänen äitinsä ja sekaantui asiaan. Äidin kyyneleet liikuttivat minua — en koskaan voi välinpitämättömänä nähdä naisten vuodattavan kyyneliä — ja minä lupasin hänellekin satasen, jos hänkin hyppäisi.
Mutta se oli hukkayritys. Arabialaiset ovat Egyptissä liian korkeassa hinnassa. He näyttävät naamaa, joka ei vähääkään sovi moisille villi-ihmisille.
Laskeusimme alas palavissa päin ja huonolla tuulella. Dragomaani sytytti kynttilät ja astuimme kaikki pyramidin juurta, ympärillämme hurja roskajoukko arabialaisia, jotka kaikki pyytämättä tungettelivat meille palveluksiaan. He laahasivat meitä mukanaan pitkin pitkää kaltevaa käytävää ja tiputtelivat kynttilöistä talia päällemme ylt'yleensä. Tämä käytävä ei ollut kuin kaksi kertaa leveämpi ja korkeampi kuin muotia seuraavan naisen matka-arkku, ja seinät, katto ja lattia olivat täysistä egyptiläisistä graniittilohkareista, joiden leveys oli vaatekaapin, paksuus kaksi ja pituus kolme kertaa suurempi kuin vaatekaapin. Kiipesimme, kiipesimme ahdistavassa pimeydessä, kunnes mielestäni mahdoimme uudelleen lähestyä pyramidin huippua, ja tulimme sitten "kuningattaren kammioon" ja pian sen jälkeen "kuninkaan kammioon". Nämä avarat huoneet olivat hautoja. Seinät oli rakennettu valtavista silitetyistä graniittimöhkäleistä, jotka oli tarkkaan liitetty yhteen. Jotkut lohkareista olivat tavallisen arkihuoneen kokoisia. Kuninkaan kammion keskellä oli suuri kivinen arkku, joka muistutti kylpyammetta. Sen ympärille oli kokoontunut maalauksellinen ryhmä villejä arabialaisia ja ryvettyneitä, repaleisia pyhiinvaeltajia, jotka puhellessaan kohottivat kynttilöitään korkealle pimeään, ja häälyvät valoläikät muodostivat hämärän sädekehän erään parantumattoman muistoesineiden kerääjän ympäri, kun hän pyhyyttä häväisevällä vasarallaan naputteli ikäarvoista arkkua.
Vaivalla kompuroimme jälleen ulkoilmaan ja kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja otimme sitten kolmisenkymmentä minuuttia vastaan repaleisia arabialaisia parittain, tusinoittain ja plutoonittain ja maksoimme heille bakshiishia palveluksista, joita he vannoivat ja toinen toisensa avulla todistivat tehneensä, mutta joista meillä ei ollut ennen mitään tietoa — ja kun kukin joukko oli saanut maksunsa, jätättivät he taas jonon jälkipäähän ja sopivalla hetkellä tulivat uudelleen ja esittivät uuden keksimänsä palveluslaskun tilitettäväksi.
Söimme lunshimme pyramidin varjossa tämän tungettelevan ja epätervetulleen seuran keskellä ja sitten Dan ja Jack ja minä lähdimme kävelemään. Ulvova joukko maanasukkaita seurasi meitä — ympäröi meidät — melkein erotti meidät muista. Heidän kanssaan oli sheikki, joka oli puettu poimukkaaseen valkoiseen burnukseen ja moniväriseen päähineeseen. Hän tahtoi saada lisää bakshiishia. Mutta me olimme päättäneet noudattaa uutta ohjetta — vaikka miljooneja puolustukseksi, mutta juomarahoja ei penniäkään. Minä kysyin häneltä, suostuiko hän kehoittamaan muita poistumaan, jos maksaisimme hänelle. Hän sanoi, että kyllä — kymmenellä frangilla. Me suostuimme kauppaan ja sanoimme —
"Ja nyt kehoita vasallejasi peräytymään."
Hän läimäytti pitkällä sauvallaan olkansa takaa ja kolme arabialaista haistoi maata. Hän hyppi roskajoukon keskellä kuin mielipuoli. Hänen iskunsa sattuivat kuin rakeet, ja minne isku sattui, siihen aina käpertyi yksi hänen alamaisistaan. Meidän täytyi rientää apuun ja sanoa hänelle, ettei niitä tarvinnut tappaa, hiukan vahingoittaa vain. — Kahden minuutin kuluttua olimme yksinämme sheikin kanssa ja saimme edelleenkin jäädä. Tämän lukutaidottoman raakalaisen kehoituskyky oli aivan merkillinen.
Jokainen Kheopsin pyramidin sivu on seitsemänsataa jalkaa ja vähän päälle. Se on noin seitsemääkymmentäviittä jalkaa korkeampi kuin Rooman Pietarin kirkon risti. Kun ensi kerran eläissäni laskin Mississipin, luulin korkeinta St. Louisin ja New Orleansin välillä olevaa törmän polvea — se oli lähellä Selmaa, Missourissa — maailman ehkä korkeimmaksi vuoreksi. Sen korkeus oli neljäsataakolmetoista jalkaa. Se yhä vielä väikkyy muistossani yhtä korkeana. Voin vielä nähdä puitten ja pensaitten käyvän pienemmiksi ja pienemmiksi, kuten silloinkin seuratessani silmillä sen valtavaa rinnettä, kunnes ne olivat vain höyhenpaarre etäisellä kukkulalla. Tämä Kheopsin symmetrinen pyramidi — tämä täysi kivivuori, ihmisten kärsivällisten käsien rakentama — tämä unhotetun hallitsijan mahtava hauta — saattaa häpeään lempivuoreni. Se on nimittäin neljääsataakahdeksaakymmentä jalkaa korkea. Vielä varhaisempina vuosina kuin muistiin johtamani oli meidän kaupunkimme Lupapäivän mäki minun mielestäni Jumalan jaloin teos. Se näytti ulottuvan pilvien yli. Se oli lähes kolmeasataa jalkaa korkea. Niihin aikoihin paljon mietiskelin, voimatta kuitenkaan koskaan käsittää, miks'ei se koonnut lakensa ympäri ainaisia pilviä ja kruunannut majesteetillista otsaansa ikilumella. Minä olin kuullut, että se oli suurten vuorten tapa muualla maailmassa. Muistan, kuinka erään toisen pojan kanssa ahersimme monenakin iltapäivänä, jonka luvuilta varastimme ja sitten selkänahkallamme kuittasimme, kaivaaksemme maan valtavan paaden alta, joka oli kukkulan laen reunalla, toivoen siten saavamme sen liikkeelle. Muistan, kuinka eräänä lauantai-iltapäivänä uhrasimme tähän kolmen tunnin rehelliset ponnistukset ja huomasimme niiden vihdoin tulevan palkituiksi. Muistan, kuinka sitten istuimme alas ja pyyhimme kasvoiltamme hien ja odotimme, että mäen alla tietä pitkin kulkevat huviretkeläiset ennättäisivät alta pois — ja sitten päästimme paaden matkaan. Mainiota. Se lähti suurella ryskeellä laskemaan rinnettä, repien juurineen pieniä puita, laoten pensaita kuin heinää, ruhjoen, raadellen, rikkoen kaikki matkallaan — se särki ja hajoitti puupinon kukkulan juurella ja sitten korkealta penkereltä hyppäsi kuormarattaiden yli tielle — neekeri katsahti ylös ja väisti — ja seuraavassa silmänräpäyksessä teki pienen pientä silppua eräästä tynnörintekijän verstaasta, josta alkoi purkaa tynnörintekijöitä kuin ampiaisia. Sitten me sanoimme, että se oli kerrassaan suurenmoista, ja otimme lähdön. Tynnörintekijät kun hyökkäsivät mäen päälle asiaa peräämään.
Tuo vuori, vaikka olikin niin hirmuinen, ei kuitenkaan ollut mitään Kheopsin pyramidiin verraten. En voinut mieleeni johtaa ainoatakaan vertausta, joka antaisi tyydyttävän käsityksen näiden hirmuisten paasien muodostaman latomuksen suuruudesta, latomuksen, joka peitti kolmetoista eekeriä maata ja ulottui ylöspäin neljäsataakahdeksankymmentä väsyttävää jalkaa, ja niinpä heitin koko asian ja astelin alas sfinksin luo.
Vuosien odotuksen jälkeen se vihdoinkin oli edessäni. Nuo suuret kasvot olivat niin alakuloiset, niin vakavat, kaihoisat ja kärsivälliset. Niiden ilmeessä oli arvokkuutta, joka oli enemmän kuin maallista, ja hyväntahtoisuutta mointa, jommoista ei koskaan mikään inhimillinen ole huokunut. Se oli kiveä, mutta se näytti tuntevan. Jos milloinkaan kivi on ajatellut, niin tämä ajatteli. Se katsoi maiseman äärtä kohti, mutta ei siltä katsellut mitään — ei mitään muuta kuin etäisyyttä ja tyhjyyttä. Se katsoi yli kaiken nykyisen ja kauemmaksi, kauas etäiseen muinaisuuteen. Se katsoi yli ajan valtameren — yli vuosisata-aaltojen vaeltavain jonojen, jotka poistuessaan yhä etäämmäksi ja etäämmäksi yhä enemmän ja enemmän lähestyivät toisiaan ja lopulta sekaantuivat katkeamattomaksi vuokseksi kaukana harmaan muinaisuuden taivaanrannalla. Se ajatteli menneitten aikain sotia, valtakuntia, joitten se oli nähnyt kehittyvän ja häviävän, kansoja, joiden se oli nähnyt syntyvän, joiden edistystä se oli seurannut, joiden tuhon pannut merkille, viidentuhannen hitaasti vierivän vuoden iloja ja suruja, elämää ja kuolemaa, suuruutta ja häviötä. Siihen oli ruumiillistunut yksi inhimillinen kyky — ihmisen sydämen ja järjen lahja. Se oli "muisto", "silmäys menneisyyteen" näkyvässä ja tuntuvassa muodossa. Kaikki, jotka tietävät, mitä paatosta on menneiden aikain ja kadonneitten kasvojen muistoissa — vaikkapa ne eivät olisikaan kuin parin vähäpätöisen vuosikymmenen päässä — se jonkun verran käsittää paatosta, joka asuu noissa vakavissa silmissä, noissa silmissä, jotka niin järkähtämättä kiinnittävät kaukokatseensa tuntemiinsa, vielä historiaakin vanhempiin asioihin — vanhempiin perimätietoakin — asioihin, jotka olivat, muotoihin, jotka liikkuivat jopa runoudellekin melkein aivan tuntemattomina aikoina ja toinen toisensa jälkeen raukesivat olemattomuuteen ja jättivät tämän kivisen haaveilijan yksinään keskelle outoa uutta aikaa ja käsittämättömiä tapauksia.
Sfinksi on suurenmoinen yksinäisyydessään, mahtava suuruudessaan, se vaikuttaa salaperäisyydellä, joka sen syntyä verhoo. Ja tämän ikuisen kivikuvan korkealle kohoavassa majesteettisuudessa ja sen syyttävässä muistossa kaikkien aikain töistä on jotain, joka katsojalle antaa aavistusta siitä, mitä hän on tunteva viimeisenä päivänä seisoessaan Jumalan ylevyyden edessä.
On muutamia seikkoja, jotka ehkä pitäisi Amerikan hyvän maineen nimessä jättää sanomatta, mutta juuri nämä asiat sattuvat toisinaan olemaan juuri niitä, jotka amerikkalaisten todelliseksi parhaaksi ovat huomattavalla tavalla ilmi tuotavat. Meidän seisoessa katselemassa ilmestyi sfinksin leukaan syylä tai joku muu näppylä. Kuulimme vasaran tutun kilkutuksen ja käsitimme asian paikalla. Eräs meidän hyvää tarkoittavista hylkiöistämme — tarkoitan muistoesineitten kokoojistamme — oli ryöminyt sinne ylös ja koetti nyt murtaa näytteen majesteetillisimmista kasvoista, mitä ihmisen luova käsi on milloinkaan aikaan saanut. Mutta suuri kuva katsoi kuolleihin aikoihin yhtä rauhallisesti kuin ennenkin vähääkään tietämättä siitä vähäpätöisestä hyönteisestä, joka nakerteli sen leukaa. Egyptiläisen graniitin, joka on uhmannut kaikkien aikain myrskyt ja maanjäristykset, ei tarvitse pelätä ymmärtämättömäni huviretkeilijäin eikä tämän yksilön kaltaisten maantierosvojen nupi vasaroita. Hänen yrityksensä meni myttyyn. Lähetimme sheikin vangitsemaan hänet, jos hänellä oli siihen valtaa, tai varoittamaan häntä, ellei hänellä valtaa ollut, että Egyptin lakien mukaan se yritys, jonka hän aikoi tehdä, oli rangaistava vankeudella tai selkäsaunalla. Nyt hän heitti ja lähti tiehensä.
Tuli sitten jotain väliin, niin ettemme käyneetkään Punaisella merellä emmekä saaneet kävellä Arabian hiekoilla. En rupea kuvaamaan Mehmet Alin suurta moskeijaa, jonka sisäseinät ovat kauttaaltaan hiottua kiiltävää alabasteria. En rupea kertomaan, kuinka pikkulinnut ovat rakentaneet pesiään moskeijassa riippuvain suurten kynttiläkruunujen palloihin ja kuinka ne täyttävät koko paikan sävelillään eivätkä pelkää ketään, koska niiden rohkeus sallitaan, niiden oikeuksia kunnioitetaan, eikä kenenkään sallita puuttua niiden oloihin, vaikkapa moskeijan sen vuoksi täytyisikin jäädä pimeäksi. En millään ehdolla aio kertoa tuota kulunutta juttua mamelukkien teurastuksesta, koska olen hyvilläni siitä, että mokomat villityt roistot teurastettiin, enkä suinkaan tahdo herättää heitä kohtaan myötätuntoa. En kerro sitäkään, kuinka tuo yksi mamelukki hevosineen hyppäsi alas linnan muurilta sadan jalan korkeudesta ja pääsi pakoon, sillä sille minä en suurta arvoa anna — sen olisin voinut tehdä itsekin. En kerro Joosefin kaivosta, jonka hän kaivoi linnavuoren kovaan kallioon ja joka on vielä yhtä hyvä kuin uutenakin, enkä kuinka samat muulit, jotka hän osti vettä vetämään (päättömillä kahleilla) yhä vieläkin vetävät vettä ja alkavat siihen väsyä. Jääkööt myös kuvaamatta Joosefin vilja-aitat, jotka hän rakensi viljaa säilyttääkseen Egyptin pörssikauppiaitten samaan aikaan tehdessä "hankintakauppoja" — tietämättä, olisiko maassa ensinkään viljaa, kun tulisi aika täyttää hankintasitoumus. En kerro mitään Kairosta, joka on sangen, sangen merkillinen kaupunki, sillä oikeastaan se on vain itämaalaisen kaupungin toistuma, vaikkapa hyvän kylläisesti väkevöittynä ja liioiteltuna — itämaisista kaupungeistahan olen jo puhunut. En kerro suuresta karavaanista, joka joka vuosi lähtee Mekkaan, sillä se jäi minulta näkemättä. Enkä rahvaan tavasta heittäytyä maahan pitkäkseen ja muodostaa kivilaskos ihmisistä, jotta retkikunnan johtaja kotia palatessaan saisi ratsastaa heidän ylitseen ja siten antaa heille osan paratiisin iloihin, sillä sekin jäi minulta näkemättä. Enkä puhu rautatiestä, sillä se on samanlainen kuin mikä muu rautatie tahansa — mainitaan vain, että veturia lämmitetään kolmentuhannen vuoden ikäisillä muumioilla, joita sitä varten ostetaan tonnittain tai hautausmaittain, ja että maailmallismielisen koneenkäyttäjän toisinaan kuulee harmitellen huudahtavan: "Kirotut plebeijit, eivät lämmitä sentin vertaa — tuokaa kuninkaita." [Kerrottu minulle totena. Minä vain kerron asian niinkuin kuulin. Olen taipuvainen uskomaan sen. Voin uskoa mitä vain. — M.T.] En tee selkoa niistä kurakeoista, joita on kuin ampiaispesiä ylimmän vesirajan yläpuolelle nousevilla kummuilla kautta koko Egyptin maan — alemman kansan kylistä. En puhu tasaisen lakean rannattomasta laajuudesta, joka uhkuvine laihoineen ilahuttaa silmää niin pitkälti kuin se näkee Egyptin lauhkeassa mehevässä ilmassa. En puhu pyramideista viidenkolmatta mailin päästä nähtyinä, sillä tämä näkö on niin eteerinen, ettei sitä innoittumaton kynä voi kuvata. En kerro tummaihoisista naisista, joita joukoittain kokoontui vaunujemme ympärille niiden hetkeksi pysähtyessä asemille, myydäkseen meille vettä tai punertavan mehukkaan granaattiomenan. En tahdo kertoa siitä kirjavasta väenpaljoudesta enkä hurjista puvuista, joista eräällä barbaarisella asemalla paraikaa pidetyt markkinat saattoivat ylpeillä. Enkä kerro siitäkään, kuinka koko tällä pikamatkalla herkuttelimme vereksillä taateleilla ja nautimme mitä miellyttävimmästä maisemasta. Enkä miten lopulta porhalsimme Aleksandriaan, pyrähdimme junasta, soudatimme itsemme laivaan, jätimme jälkeemme toverin (jonka määrä oli palata Eurooppaan ja vasta sieltä kotia), nostimme ankkurin ja pitkän matkamme jälkeen käänsimme keulan kotia kohti ja ainaiseksi. Enkä edes siitä, kuinka hohtavan auringon laskettua maailman vanhimman maan taivaanrannan alle Jack ja Moult juhlallisina kokoontuivat tupakkahyttiin ja koko yön surivat menetettyä toveriaan eivätkä ottaneet mistään lohduttautuakseen. En lausu sanaakaan kaikista näistä asioista enkä kirjoita riviäkään. Olkoot ne sinetillä suljettu kirja. En tiedä, mikä sinetillä suljettu kirja on, koska en ole semmoista koskaan nähnyt, mutta sinetillä suljettu kirja on se lausetapa, jota tämmöisestä asiasta on käytettävä, sillä se on vakaantunut.
Olimme hyvillämme siitä, että olimme nähneet sen maan, joka oli sivistyksen äiti — joka opetti kreikkalaisille tiedon alkeet ja Kreikan kautta Roomalle, Rooman kautta koko maailmalle, sen maan, joka olisi voinut opettaa ihmisyyttä ja sivistystä israelin onnettomille lapsille, mutta salli heidän poistua rajainsa yli ei paljoakaan raakalaisia parempina. Olimme hyvillämme siitä, että olimme nähneet tämän maan, jolla oli valistunut uskonto ja ikuiset tulevaisuuden palkat ja rangaistukset, vaikkei edes israelilaisten uskonto käsittänyt tulevaisuuden lupausta. Olimme hyvillämme nähtyämme sen maan, joka tunsi lasin kolmetuhatta vuotta ennenkuin Englanti ja jossa osattiin sille maalata paremmin kuin nykyään missään. Sen maan, jossa kolmetuhatta vuotta takaperin lääketieteestä ja haavain parantamisesta tiedettiin melkein kaikki, mitä tiede on viime aikoina selville saanut, jolla oli kaikki ne omituiset haavalääkärikojeet, jotka tiede on muka keksinyt meidän ajallamme, joka oli korkealle kehittänyt tuhatkunnan edistyneen sivistyksen ylellisyystavaraa ja käytäntöesinettä, mitä me nykyaikoina olemme vähitellen saaneet kehitetyiksi ja väitämme uutuuksiksi, jolla oli paperia jos kuinka monta vuosisataa ennen kuin me siitä uneksuimmekaan — ja hiusputous niskassa, ennenkuin meidän naisemme olivat niitä ajatelleetkaan, joilla oli täydellinen kansakoululaitos niin kauan ennen kuin me olemme voineet kerskata saavutuksistamme tällä alalla, että se tuntuu iankaikkisen etäiseltä; joka balsamoi kuolleet siten, että liha kävi melkein kuolemattomaksi — jota taitoa me emme taida; jonka rakentamat temppelit uhmaavat ajan hammasta ja ivaten hymyilevät meidän kiitetyille pienille rakennusihmeillemme; tuon vanhan maan, joka tiesi kaikki mitä me tiedämme ja ehkä enemmänkin, joka vaelsi sivistyksen leveätä valtatietä luomisen harmaassa aamuhämärässä jo niin monen monet aikakaudet ennen meidän syntymistämme; joka jätti ylevän valistuneen mielen leiman sfinksin ikuiselle otsalle saattamaan häpeään kaikki pilkkaajat, jotka, maan kaikkien muitten todistuksien hävittyä, ehkä koettavat maailmalle uskotella, että keisarillinen Egypti korkean maineensa aikoina haparoi pimeässä.