XXVI LUKU.
Ilomme ollessamme jälleen merellä — "Koti" huviretkilaivassa — Puristamme laivan kättä — Jackin puku — Hänen isänsä jäähyväisneuvo — Lähestymme Egyptiä — Maihin Aleksandriassa — Aasian ansaittu kiittely — Amerikan hävinneitten heimojen hyökkäys — Kuulun "Jaffan siirtokunnan" loppu — Kairo — Shepherdin hotelli verrattuna erääseen amerikkalaiseen hotelliin — Lähtöhommissa pyramideille.
Maksoipa kuningaskunnan olla jälleen merellä. Tuntui huojennukselta, kun jälleen sai heittää kaikki huolet — kaikki kysymykset, minne lähdettäisiin, kauanko viivyttäisiin, kannattaisiko siellä käydä, kaikki huolet hevosten kunnosta, kaikki sen tapaiset kysymykset kuin "pääsemmekö koskaan veden luo?", "saammeko koskaan aamiaista?" "Ferguson, kuinka monta miljoonaa mailia täytyy meidän vielä laahustaa tämän kärventävän auringon alla, ennenkuin teemme leirin?" Huojentavaa oli heittää kauas kaikki nämä kiduttavat pikku huolet — teräsköysiä ne olivat ja jokainen kiristäen omalla erikoisella tavallaan — ja tuntea sitä hetkellistä tyytyväisyyttä, joka lähtee kaiken huolen ja edesvastuuntunteen karkoittamisesta. Emme katselleet kompassia, emme välittäneet nyt siitä, mihin laiva meni, kunhan vain katosi maa näkyvistä niin sukkelaan kuin suinkin. Kun jälleen lähden matkalle, valitsen huviretkilaivan. Emme millään rahalla olisi vieraassa laivassa ja tuntemattomien kasvojen kesken voineet ostaa sitä täydellistä tyytyväisyyttä ja koto-tunnetta, jonka tunsimme jälleen astuessamme "Quaker Cityyn" — meidän omaan laivaamme — tämän uuvuttavan pyhiinvaelluksen jälkeen. Aina olemme tunteneet jotain erikoista siihen palatessamme, jotain, jota emme olisi halunneet mistään hinnasta luovuttaa pois.
Riisuimme päältämme siniset villapaitamme, kannuksemme ja raskaat saappaamme, verenhimoiset revolverimme ja kauriinnahkalla vahvistetut ratsuhousumme, ajatimme partamme ja esiinnyimme jälleen kristillisissä vaatteissa. Kaikki muut paitsi Jack, joka vaihtoi kaikkia muita vaatekappaleita paitsi matkahousujaan. Ne vielä säilyttivät ehoina laajat säämiskäiset istuinvahvistuksensa ja yhdessä lyhyen jakun ja hänen pitkäin ohuitten sääriensä kanssa ne suuressa määrin kohensivat hänen maalauksellisuuttaan, kun hän seisoi korkealla keulakanssilla ja kaiteen yli katseli merta. Tämmöisinä hetkinä muistin hänen isänsä viimeiset lähtövaroitukset. Hän oli sanonut:
"Jussi, poikani, lähdet nyt loistavaan seuraan, herrain ja naisten seuraan, jotka ovat hienostuneet ja valistuneet ja täydelleen perehtyneet hyväin seurapiirien tottumuksiin ja tapoihin. Kuuntele heidän keskusteluaan, tutki heidän tapojaan ja opi. Ole kohtelias ja avulias kaikkia kohtaan, äläkä moiti kenenkään mielipiteitä, puutteita tai ennakkoluuloja. Koeta saavuttaa kaikkien nuorien matkustajatoveriesi oikeutettu arvonanto, vaikk'et saavuttaisikaan heidän ystävällistä suosiotaan. Ja Jack — älä eläissäsi koskaan rohkene esiintyä julkisesti laivan kannella kauniilla säällä puvussa, joka ei sopisi äitisi vierashuoneeseen!"
Olisipa siitä melkein maksanut vaikka mitä, jos tämän toivehikkaan nuorukaisen isä olisi voinut joskus ilmestyä laivaan ja nähdä hänen seisovan korkealla etukeulassa merimiesnuttuineen, tupsullisine punaisine fessineen, säämiskäpaikkoineen ja kaikkineen — rauhallisena katsellen merta — mitä valikoiduimpana nähtävyytenä vaikka kenen vierashuoneessa.
Miellyttävän matkan ja hyvän levon jälkeen lähestyimme Egyptiä ja näimme kaikkein vienoimmasta auringonlaskusta Aleksandrian kirkkojen ja minareettien kohoavan taivaanrannalle. Heti kun ankkuri oli pohjassa, otimme Jack ja minä veneen ja lähdimme maalle. Oli yö ja muut matkustajat mieluummin jäivät laivaan, lähteäkseen vasta aamiaisen jälkeen vanhaan Egyptiin. Juuri niin he tekivät Konstantinopolissakin. Uudet maat herättivät heissä mitä vilkkainta mielenkiintoa, mutta heidän koulupoika-malttamattomuutensa oli kulunut pois ja he olivat oppineet, että oli viisainta ottaa asiat rauhalliselta kannalta ja matkustaa mukavasti — eivät nuo vanhat maat yöllä minnekään mene, ovat ne paikallaan vielä aamiaisenkin jälkeen.
Satamalaiturille päästyämme oli siellä kokonainen sotajoukko egyptiläisiä poikia aaseineen, jotka eivät olleet heitä suuremmat, matkustajia odottamassa — aasit kun toimittavat Egyptissä omnibusin virkaa. Olisimme mieluummin kävelleet, mutta emme saaneetkaan olla juuri niinkuin itse tahdoimme. Poikia tunkeili ympärillämme huutaen ja kiskoen aasejaan tiellemme poikkipuolin, minne vain käännyimme. He olivat hyväluontoisia veitikoita ja niin olivat aasitkin. Nousimme selkään ja pojat juoksivat perässä ja pakottivat aasit hurjaan laukkaan, juuri samoin kuin Damaskossakin. Luullakseni ratsastan mieluummin aasilla kuin millään muulla eläimellä, mitä on koko maailmassa. Se kävelee reippaasti, ei ole ylpeä, on hyväoppinen, vaikka itsepäinen. Ei piru itsekään voisi sitä säikäyttää, ja se on käytännöllinen — kovin käytännöllinen. Kun ratsastaminen väsyttää, niin voitte laskea jalkanne maahan ja antaa sen juosta pois altanne.
Löysimme hotellin ja tilasimme huoneet ja suureksi mielihyväksemme kuulimme, että Walesin prinssi oli joskus asunut siinä. Se oli kaikkialle kirjoitettu. Sen jälkeen ei siinä ole muita prinssejä asunut, kunnes Jack ja minä tulimme. Kävimme sitten kaupungilla ja näimme valtavia liiketaloja ja leveitä kauniita katuja, kaikki kaasuliekeillä kirkkaasti valaistuina. Yöllä se oli jonkinlainen Pariisin muisto.
Aamulla tulivat Amerikan kadotetut heimot maalle ja täyttivät hotellit ja anastivat kaikki aasit ja vaunut, mitä oli tarjolla. He ajoivat maalauksellisena saattona Amerikan konsulin luo, kävivät suurissa puistoissa, Kleopatran neulalla, Pompeijuksen patsaalla, Egyptin varakuninkaan palatsilla, Niilillä, uhkeissa taatelipalmulehdoissa. Eräällä piintyneimmällä muistoesineiden kokoojalla oli kerallaan vasaransa ja hän koetti murtaa palan pystyssä seisovasta neulasta, mutta ei voinut; sitten hän koetti murtaa kaatuneesta, mutta siitäkään ei tullut mitään. Sitten hän eräältä muurarilta lainasi suuren moukarin, mutta ei sittenkään saanut mitään irti lähtemään. Hän kävi nyt Pompeijuksen patsaan kimppuun, mutta sekin uhmasi hänen yrityksensä. Suuren monoliitin ympärillä oli joka puolella hajallaan jalokasvoisia sfinksejä, jotka oli kaikki veistetty Egyptin graniitista, sinisen teräksen kovuisesta, ja joiden sulaviin muotoihin ei viiden vuosituhannen riuduttava voima ollut jälkeä jättänyt. Muistoesineiden kokooja takoi näitä kaikkia itsepintaisesti ja vuodatti työssään runsaat hikikarpalot. Yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta kuuta pirstomaan. Ne katselivat häntä rauhallisesti ja hymyilivät sitä ylevää hymyä, jota olivat niin kauan hymyilleet ja joka näytti sanovan: "Nakuta, nakuta, hyönteisraukka, ei meitä ole luotu pelkäämään sinun kaltaistasi. Kahdenkymmenen hitaasti laahustavan vuosisadan kuluessa me olemme nähneet enemmän sinun kaltaisiasi kuin on hiekkajyväsiä jalkaisi alla. Ovatko ne jättäneet meihin tahraa?"
Mutta minä unohdan Jaffan siirtolaiset. Jaffassa olimme ottaneet laivaan nelisenkymmentä sangen kuulun yhteiskunnan jäsentä. Niitä oli mies- ja naispuolisia, sylilapsia, nuoria poikia ja tyttöjä, nuoria aviopuolisoita ja joitakuita, jotka olivat jo elämän kukkeuden tuolla puolella. Tarkoitan "Adamsin Jaffan siirtokuntaa". Toisia oli lähtenyt jo ennen. Jätimme Jaffaan herra Adamsin ja hänen vaimonsa ja viisitoista onnetonta, joilla ei ollut rahoja ja jotka eivät edes tienne, kunne kääntyä, minne mennä. Niin meille vakuutettiin. Meidän neljäkymmentä oli kylläkin kurjassa kunnossa ja koko matkan he makasivat laivan kansilla merikipeinä, ja matka näyttikin lisäävän sen, mitä heidän kurjuudestaan vielä puuttui. Yksi tai kaksi nuorta miestä pysyi kuitenkin pystyssä ja heitä hellittämättä ahdistelemalla saimme heistä tiirikoitua hieman tietoja. He kertoivat ne vastahakoisesti ja kovin katkonaisina paloina, sillä jouduttuaan profeettansa häpeällisen humpuukin uhreiksi he tunsivat itsensä kovin nöyryytetyiksi ja onnettomiksi. Ihmiset eivät semmoisessa tilassa ole taipuvaisia puheliaisuuteen.
Siirtokunta oli täydellinen "fiasko". Olen jo sanonut, että semmoiset, jotka saattoivat päästä pois, myös lähtivät. Niitä lähti tuon tuostakin. Profeetta Adams — hän oli alkuaan ollut näyttelijä, sitten paljon muuta, ja lopulta mormoni ja lähetyssaarnaaja ja aina seikkailija — jää Jaffaan sen kourallisen keralla, mitä hänellä vielä on surullisia alamaisia. Ne neljäkymmentä, jotka olimme mukaamme ottaneet, olivat enimmäkseen aivan varattomia, vaikk'eivät kuitenkaan kaikki. He halusivat päästä Egyptiin. Miten heidän sitten kävisi, sitä he eivät tienneet eivätkä luultavasti välittäneetkään siitä — kunhan vain pääsivät pois vihatusta Jaffasta. Suurta toivomisen varaa heillä ei enää ollut. Bostonista peräisin olleet tuntemattomat henkilöt olivat sanomalehtien välityksellä pyytäneet Jaffan siirtolaisille yleisön apua ja mainitussa kaupungissa oli avattu toimisto rahoja vastaanottamaan, mutta kaikkiaan niitä oli kertynyt vain yksi dollari. Egyptissä oleva pääkonsulimme näytti minulle sanomalehtiuutisen, jossa tämä kerrottiin, samoin kuin sekin, että keräys oli keskeytetty ja toimisto suljettu. Ilmeisestikään ei käytännöllinen Uusi Englanti ollut ensinkään pahoillaan, kun pääsi erilleen tämmöisistä haaveilijoista, eikä sillä ollut vähääkään halua hellittää kukkaronsa nauhoja auttaakseen heitä palaamaan. Onnettomain siirtolaisten mielestä oli kuitenkin parempi päästä edes Egyptiin, vaikk'ei näyttänytkään olevan toiveita päästä sieltä matkaa jatkamaan.
Näissä oloissa he siis Aleksandriassa lähtivät maihin laivastamme. Eräs matkustajistamme kysyi pääkonsulilta, paljonko maksaisi lähettää nämä ihmiset Liverpoolin kautta kotiaan Maineen, ja hän sanoi, että tuhat viisisataa dollaria riittäisi. Mr B. antoi hänelle shekin tälle summalle ja Jaffan siirtolaisten huolet siihen päättyivät.
Aleksandria oli liiaksi eurooppalaisen kaupungin kaltainen tarjotakseen uutuuden viehätystä, jonka vuoksi pian väsyimme siihen. Nousimme junaan ja saavuimme tänne vanhaan Kairoon, joka on itämaalainen kaupunki, vieläpä täydellisintä mallia. Vähänpä siellä olisi, joka ilkkuisi matkailijan erehdystä, vaikkapa hän alkaisi kuvitella olevansa sydän-Arabiassa. Juhlallisia kameeleja ja dromedaareja, tummia egyptiläisiä ja samoin turkkilaisia ja mustia etiooppialaisia turbaaneineen, kirjovöineen ja muotorehevine itämaalaisine pukuineen, joista kaikki mahdolliset kirkkaat värit ja vivahdukset loistavat, näitä — näkee joka puolella tunkeilevan kapeilla kaduilla ja basaarin kennokopeissa. Asumme Shepherdin hotellissa, joka on kehnoin, mitä on maan päällä, lukuun ottamatta erästä, jossa kerran majailin amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Hauska on nyt lukea muistikirjastani tuo kynäpiirros ja tietää, että vielä suoriutuisin Shepherdin hotellistakin, koska olin majaillut aivan samanlaisessa Amerikassakin ja säilynyt:
Asuin Bentonin hotellissa. Sen tapoja oli olla hyvä hotelli, mutta sehän ei todista mitään — olihan minunkin tapojani olla hyvä poika. Molemmat olemme viime vuosina luisuneet alaspäin. Benton ei ole hyvä hotelli. Bentonilta puuttuu sangen paljon ollakseen hyvä hotelli.
Oli jo sangen myöhä, yösydän, kun tulimme sinne, ja sanoin konttoristille tarvitsevani hyvän valaistuksen, koska aioin vielä lukea tunnin tai pari. Kun tulin N:o 15:een vahtimestarin keralla (kuljimme hämärän hallin kautta, jonka vanhat matot olivat aivan haalistuneet ja monesta kohden puhki kuluneet ja paikatut vanhoilla öljykankaan kappaleilla — hallin, joka notkui jalkain alla ja kaameasti rääkäisi joka askelella) sytytti hän kynttilän — kahden tuuman mittaisen likaisen, surkean, kalvetustautisen talikynttilän, joka paloi sinisellä liekillä ja pihahteli ja lannistui kokonaan ja sammui. Vahtimestari sytytti sen uudelleen ja minä kysyin, siinäkö kaikki valaistus, mitä konttoristi lähetti. Hän vastasi: "Eihän toki, tässä minulla on toinen", ja hän otti esiin toiset kaksi tuumaa talikynttilää. Minä sanoin: "Sytyttäkää molemmat — toisenkin pitää palaa, että näkee toisen". Hän teki niin, mutta tulos oli vielä pimeyttäkin kolkompi. Hän oli rattoisa, käsityskykyinen veitikka. Hän sanoi lähtevänsä "jonnekin" varastamaan lampun. Minä kaikin tavoin vahvistin häntä tässä rikollisessa aikomuksessa. Kuulin hotellin isännän kymmenen minuuttia myöhemmin hyökkäävän hänen perässään halliin.
"Minne viette tuota lamppua?"
"Viisitoista on pyytänyt sitä, hyvä herra."
"Viisitoista! onhan hän saanut kahdenkertaiset kynttilät — aikooko hän panna toimeen ilotulituksen? — puuhaako hän soihtukulkua? — mitä ihmettä hän tuumaa?"
"Hän ei tykkää kynttilöistä — tahtoo lampun."
"Mitä riivattua hän — onko maailmassa mokomaa kuultu? Mitä kehnoa hän tekee sillä lampulla?"
"Well, tahtoo vain lukea — niin hän sanoo."
"Tahtoo lukea, vai tahtoo? — eikö hänelle riitä tuhannen kynttilää, pitääkö se välttämättä olla lamppu! — tekisi mieleni tietää, mitä pirua se mokoma lampulla tekee? Vie hänelle vielä yksi kynttilä, ja ellei hän sitten — —"
"Mutta hän tahtoo lampun — sanoo, että hän polttaa tämän kirotun vanhan hökkelin, ellei saa lamppua!" (huomautus, jota en koskaan lausunut).
"Tahtoisinpa nähdä hänen tekevän sen. No ota se — mutta minä vannon, että nyt minun malttini loppuu — ja koeta saada selville, mihin herran nimessä hän tarvitsee tuota lamppua."
Ja hän lähti pois ja ärhenteli itsekseen ja aina vain ihmetteli N:o 15:n käsittämätöntä käytöstä. Lamppu oli hyvä, mutta se paljasti muutamia ikäviä asioita — vuoteen, joka oli jossain huone-erämaan esikaupungissa — vuoteen, jossa oli mäkiä ja laaksoja, ja jossa piti sovittaa ruumiinsa siihen painalmukseen, jonka viimeinen nukkuja oli siihen jättänyt, ennenkuin siinä saattoi mukavasti nukkua; maton, joka oli nähnyt parempia päiviä; alakuloisen näköisen pesutelineen, joka oli jossain etäisessä nurkassa, ja sillä raihnaisen vesikannun, joka suri lohjennutta nokkaansa; peilin, joka oli keskeltä halki, joka leuan kohdalta katkaisi pään ja sai katsojan näyttämään kamalalta puolivalmiilta hirviöltä; ja seinäpaperit, jotka roikkuivat repaleina joka puolella.
Minä huokasin ja sanoin: "Tämä on sangen kaunista; ja nyt, ettekö luule, että voisitte hankkia minulle jotain luettavaa?"
Vahtimestari sanoi: "Ah, varmaan; ukolla on kuormittain kirjoja." Ja hän katosi, ennenkuin edes ennätin sanoa, minkälaista kirjallisuutta mieluimmin halusin. Siitä huolimatta hänen kasvonsa ilmaisivat mitä täydellisintä luottamusta, että hän mitä parhaalla menestyksellä kykenisi toimittamaan asian. Ukko hyökkäsi taas hänen kimppuunsa.
"Mitä sinä aiot tehdä tuolla kirjakasalla?"
"Viisitoista tarvitsee, herra."
"Viisitoista, vai viisitoista? Pian kai hänellä pitää olla lämmityspannu — ja sitten sairaanhoitaja! Vie hänelle kaikki, mitä tässä talossa on — vie ylivahtimestari — vie pakaasivaunu — vie kamaripiika! Onko herran nimessä mokomaa nähty? Mihin hän sanoi tarvitsevansa noita kirjoja?"
"Tahtoo niitä lukeakseen, arvatenkin; ei hän luultavasti niitä
syödäkseenkään tarvitse, minun luullakseni."
"Tahtoo niitä lukeakseen — tahtoo lukeakseen tähän aikaan yöstä,
hulluko hän on! Niin, mutta hän ei voi saada niitä."
"Mutta hän sanoo, että hänen täytyy saada ne. Hän sanoo, että hän lähtee ja penkoo ja kääntää talon mullin mallin — niin, ei ole takeita mitä hän tekee, ellei hän saa niitä, sillä hän on humalassa ja hurjistelee, raivoo, eikä mikään muu saa häntä rauhoittumaan kuin nuo kirotut kirjat." (Minä en suinkaan ollut uhkaillut enkä ollut siinä tilassa kuin vahtimestari kertoi.)
"Vai niin vai. Mutta minä aionkin olla paikalla, kun hän rupeaa penkomaan ja kääntämään mullin mallin, ja heti kun hän rupeaa penkomaan, niin minä mullistan hänet akkunasta ulos mäelle." Ja vanha herra meni matkoihinsa toruen itsekseen kuten ennenkin.
Vahtimestarin neroa täytyi kerrassaan ihmetellä. Hän laski sylillisen kirjoja vuoteelle ja sanoi "hyvää yötä" niin tyytyväisenä, ikäänkuin hän olisi tarkalleen tiennyt, että nämä kirjat juuri olivat niitä, joita halusin lukeakseni. Eikä syyttä. Hänen valikoimansa käsitti luvallisen kirjallisuuden kaikki alat. Siinä, oli pastori t:ri Cummingsin "Viimeinen tuomio" — teologiaa, "Missourin valtion korjattu perustuslaki" — lakitiedettä, "Täydellinen hevoslääkäri", lääketiedettä, Victor Hugon "Meren ahertajat", proosakaunokirjallisuutta, "William Shakespearen teokset", runoutta. En koskaan lakkaa ihailemasta tuon lahjakkaan edeskäyvän älyä ja tahdikkuutta.
Mutta kaikki kristikunnan aasit ja suurin osa Egyptin pojista taitavat olla ulko-ovella ja siellä melutaan, lievää sanaa käyttääkseni. — Olemme lähdössä Egyptin kuuluille pyramideille ja matkalle otettavat aasit ovat tarkastettavina. Menen ja valitsen yhden, ennenkuin muut saavat parhaat.