X LUKU.
Estettyä vandalismia — Pyhiinvaeltajat vihoissaan — Lähestymme
Pyhää maata! — Kiireellisiä valmistuksia — Huoli dragomaaneista
ja juhdista — Lähdemme "pitkälle reitille" — Syyriassa —
Vähän Beirutista — Kreikkalainen "Ferguson" — Varustukset —
Hevoskehnoutta — Aladdinin lamppu.
Viime kerran muistikirjaani kirjoittaessani olimme Efesossa. Nyt olemme Syyriassa, Libanonin vuorille leiriytyneinä. Välimatka on pitkä sekä aikaan että etäisyyteen nähden. Emme Efesosta ottaneet muistoesineitä mukaamme! Kerättyämme marmoriveistosten kappaleita ja murrettuamme kirjauksia moskeijain sisustuksista ja kuljetettuamme ne sanomattomalla vaivalla ja vastuksella viisi mailia muulin selässä rautatieasemalle pakotti hallituksen virkamies kaikki, joilla oli semmoista tavaraa, "ylönantamaan" ne! Häntä oli Konstantinopolista käsketty pitämään retkikuntaamme silmällä ja katsomaan, ettemme saaneet viedä mitään mukanamme. Se oli viisas, oikeutettu ja hyvin ansaittu nolaus, mutta se herätti suurta sensaatiota. Aina kun voin vastustaa viettelystä ryöstää jonkun vieraan talossa, tunnen itseni aivan sietämättömän itserakkaaksi sen johdosta. Tällä kerralla tunsin itseni sanoin kuvaamattoman ylpeäksi. Pysyin kirkkaana ja rauhallisena niiden vihanpurkausten aikana, joita syydettiin ottomaanista hallitusta vastaan siitä, että se näin oli solvaissut huvimatkuetta, johon kuului kaikin puolin kunnioitettavia herroja ja naisia. Minä sanoin: "Meitä, joilla on vapaa sielu, se ei koske." Kenkä ei ainoastaan likistänyt seuraamme, vaan se likisti vielä kovastikin. Eräs pääkärsijöistä keksi, että keisarillisen käskyn kotelo oli suljettu Konstantinopolissa olevan brittiläisen lähetystön sinetillä ja että se niin ollen epäilemättä johtui kuningattaren edustajan kuiskauksesta. Tämä oli paha asia — sangen paha. Jos se olisi ollut vain ottomaanien keksintö, olisi se ehkä merkinnyt vain ottomaanista vihaa kristittyjä vastaan ja alhaista tietämättömyyttä hienoista keinoista sen ilmaisemiseksi. Mutta kun sen oli aiheuttanut kristitty, hienosti sivistynyt, valtiollinen brittiläinen lähetystö, niin merkitsi se vain sitä, että me olimme herroja ja naisia, joita sieti pitää silmällä! Näin retkikuntamme käsitti asian ja suuttui sen mukaisesti. Asian oikea laita luultavasti oli se, että samoihin varokeinoihin olisi ryhdytty kaikkia matkustavaisia vastaan, koska se englantilainen yhtiö, joka oli hankkinut oikeuden ryhtyä Efesossa kaivauksiin ja oikeudesta oli maksanut suuren summan, oli oikeutettu saamaan suojelusta ja sen ansaitsikin. He eivät voi sallia, että matkustavaiset väärinkäyttävät heidän vieraanvaraisuuttaan, etenkin kun kaikki matkustajat, kuten on yleiseen tunnettua, täydelleen halveksivat säädyllisiä tapoja.
Lähdimme Smyrnasta hurjimpain odotusten merkeissä, sillä pääasia, matkan suuri päämäärä, oli lähellä - me lähestyimme Pyhää maata! Kuinka nyt lastihuoneesta kaivettiin esiin arkkuja, jotka olivat siellä viikkoja ja kuukausiakin maanneet! Kuinka kannella ja kannen alla juostiin edes takaisin! Kuinka tavaroita pengottiin ja otettiin esiin kilvalla! Kuinka hyttien ahtaat paikat leviteltiin täyteen paitoja ja hameita ja kaikenlaisia isoja ja pieniä, nimellisiä ja nimittämättömiä tarpeita! Kuinka nyt rakennettiin myttyjä, asetettiin varalle päivänvarjoja, viheriäisiä silmälaseja ja paksuja harsoja! Kuinka tutkisteltiin mitä kriitillisimmin satuloita ja suitsia, jotka eivät vielä koskaan olleet hevosta tunteneet! Kuinka puhdistettiin ja laitettiin revolvereita ja tarkastettiin puukkoja! Kuinka puolipohjailtiin housujen istuinpaikkoja lujalla säämiskällä! Ja tutkittiin, urkittiin vanhoja karttoja! Luettiin pipliaa ja Palestiinan matkakertomuksia! Kuinka nyt piirrettiin reittejä! Kuinka epätoivoisia yrityksiä tehtiin koko seuran jakamiseksi pieniin hyväsopuisiin joukkioihin, jotka voisivat riitelemättä tehdä tuon pitkän ja vaivalloisen matkan! Ja kuinka aamuin, päivin ja illoin salongeissa oli joukkokokouksia, pidettiin puheita, esitettiin viisaita neuvoja, harmiteltiin ja riideltiin, ja kuinka pahennus itse oli aivan yleiseen liikkeellä! Ei koskaan ollut laivassa vielä mokomaa nähty!
Mutta nyt se kaikki on ohi. Olemme jaetut kuuden tai kahdeksan hengen joukkoihin, jotka tällä haavaa ovat hajallaan kaikilla ilmansuunnilla. Meidän joukkomme on kuitenkin ainoa, joka on uskaltanut lähteä "pitkälle tripille" — nimittäin Syyriaan, Baalbekin kautta Damaskoon ja sieltä alas halki Palestiinan päästä päähän. Se oli liian vaivalloinen ja vaarallinenkin matka tähän kuumaan vuodenaikaan muille paitsi voimakkaille, terveille miehille, jotka ovat jonkun verran tottuneet väsyttävään ja raakaan ulkoilmaelämään. Muut joukot lähtevät lyhemmille reiteille.
Olemme kaksi viimeksi kulunutta kuukautta paljon vaivanneet päätämme Pyhän maan toivioretkemme erään puolen vuoksi. Tarkoitan kulkuneuvoja. Tiesimme varsin hyvin, että Palestiina oli maa, jonka matkailijaliike ei ollut kovinkaan suuri, ja jokainen, jonka tapasimme ja joka tiesi jotain, vakuutti ei puolenkaan meistä saavan dragomaaneja eikä ratsuja. Konstantinopolissa aloimme joka mies lähetellä sähkösanomia Amerikan konsuleille Aleksandriaan ja Beirutiin, ilmoittaen tarvitsevamme dragomaaneja ja juhtia. Olimme aivan epätoivoissamme — olisimme tyytyneet hevosiin, aaseihin, kameleopardeihin, kenguruihin — mihin tahansa. Smyrnasta lähetettiin taas sähkösanomia samasta asiasta. Ja pahinta peläten tilasimme sähkösanomalla paljon paikkoja Damaskon postivaunussa ja hevosia Baalbekin raunioille.
Syyriassa ja Egyptissä levisi huhu, kuten odottaa saattoikin, että "Amerikan maakunnan" koko väestö (turkkilaiset pitävät meitä vähäpätöisenä pikku maakuntana jossain harvoin käydyssä maailmannurkassa) oli tulossa Pyhään maahan — ja kun siis eilen saavuimme Beirutiin, oli koko kaupunki täynnään dragomaaneja ja heidän varustuksiaan. Olimme kaikki aikoneet matkustaa postivaunussa Damaskoon ja matkalta poiketa Baalbekiin — me kun aioimme palata laivaan, lähteä sitten Karmelin vuorelle ja sieltä pyhille paikoille. Mutta kun oma kahdeksanmiehen yksityinen seuramme huomasi mahdolliseksi ja kaikin puolin sopivaksi lähteä "pitkälle tripille", niin otimme sen ohjelmaksemme. Emme ole koskaan ennen tuottaneet millekään konsulillemme suurta vaivaa, mutta Beirutin konsulillemme olemme olleet kamalana rasituksena. Mainitsen tämän sen vuoksi, etten voi olla ihailematta hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan ja avuliaisuuttaan. Ja mainitsen sen senkin vuoksi, etteivät mielestämme kaikki laivamme matkustajat antaneet hänen oivasta avustaan niin suurta tunnustusta kuin hän ansaitsi.
Well, sitten me valitsimme kahdeksanmiehisestä joukkiostamme kolme hoitamaan kaikki retken käytännölliset valmistelut. Meillä muilla ei ollut muuta tehtävää kuin katsella Beirutin kaunista kaupunkia ja sen kirkkaita uusia taloja, jotka katselivat merelle verkalleen kallistuvalta rinteeltä tiheiden, koko ylänkömaan verhoavain pensasaarnioitten keskeltä. Ja myös Libanonin vuoria, jotka ympäröivät sitä. Ja vielä uida läpinäkyvässä sinisessä vedessä, joka aaltoina vyöryi laivamme ympäri (emme tienneet, että siellä oli haikaloja). Meidän täytyi sitäpaitsi kulkea kaupungin kautta edestakaisin ja katsella pukuja. Ne ovat maalaukselliset ja haaveelliset, mutta eivät yhtä vaihtelevaisia kuin Konstantinopolissa ja Smyrnassa. Beirutin naiset saavat miekkosen aivan tuskastumaan. Molemmissa ensiksi mainituissa kaupungeissa kauniilla sukupuolella on ohut harso, jonka läpi näkee (ja usein he näyttelevät nilkkojaankin), mutta Beirutissa he peittävät kasvonsa kokonaan tummilla tai mustilla harsoilla, niin että näyttävät muumioilta, mutta sen sijaan paljastavat rintansa yleisön nähtäviksi. Eräs nuori herrasmies (luulen, että hän oli kreikkalainen) tarjoutui näyttämään meille kaupungin — se muka tuottaisi hänelle suurta huvia, hän kun opiskeli englantia ja mielellään harjoitteli. Mutta kun olimme kiertokatselumme päättäneet, pyysi hän palkkaa — sanoi toivovansa, että herrat antaisivat hänelle muutaman piasterin (piaster noin viisi senttiä) vaivoistaan. Ja me annoimme. Konsuli hämmästyi tämän kuullessaan ja sanoi tuntevansa miehen perheen sangen hyvin ja että se oli vanha ja erittäin suuressa arvossa pidetty suku, jonka omaisuus arvosteltiin sadaksiviideksikymmeneksi tuhanneksi dollariksi! Moni samanlaisissa oloissa elävä olisi varmaan hävennyt.
Määrätyllä ajalla bisnessikomiteamme ilmestyi ja sanoi, että kaikki oli valmiina — että meidän piti tänään lähteä matkaan hevosinemme, kuormajuhtinemme ja telttoinemme ja matkustaa Baalbekiin, Damaskoon, Tiberiaan merelle ja sitten etelää kohti Jaakobin unen ja muitten raamatullisten paikkain ohi Jerusalemiin — ja sieltä luultavasti Punaiselle merelle, taikka mahdollisesti ei — ja sitten palata merelle ja yhdyttää laiva Jopessa kolmen tai neljän viikon kuluttua. Ehdot viisi kultadollaria mieheen päivältä, dragomaanin hankittava kaikki. Väitettiin, että saisimme asua mukavasti kuin hotellissa. Olin joskus lukenut jotain tuon tapaista, enkä tahtonut saattaa arvostelukykyäni häpeään uskomalla siitä sanaakaan. En kuitenkaan virkkanut mitään, vaan pistin laukkuuni lakanan ja saalin vuodetarpeiksi, piippuja ja tupakkaa, pari kolme villapaitaa, salkun, matkaoppaan ja piplian. Otin vielä matkaan pyyhinliinan ja saippuapalan herättääkseni arabialaisten kunnioitusta — jotta minua luulisivat valepukuiseksi kuninkaaksi.
Kello kolmen aikaan meidän tuli valita hevosemme. Määrätyllä hetkellä Abraham, dragomaanimme, toi ne eteemme. Kaikella mahdollisella juhlallisuudella vakuutan tässä, että nuo hevoset olivat kehnoin kokoelma, mitä olen milloinkaan ennen tavannut, ja että niiden varustukset olivat niiden itsensä kanssa kaikin puolin sopusoinnussa. Eräs elukka oli toissilmäinen, toiselta oli häntä sahattu lyhyeksi kuin jäniksen häntä ja se oli siitä ylpeä, kolmannen selkää pitkin kulki kaulasta häntään luuharjanne, joka muistutti niitä raunioiksi sortuneita akvedukteja, joita näkee Rooman seuduilla, ja kaula oli kuin laivan kokkapuu. Kaikki ne ontuivat ja kaikilla niillä oli selkä haavoissa ja pitkin ruumista sierottuneita paikkoja ja vanhoja rupia kuin messinkinauloja matka-arkussa. Niiden kulku oli aivan ihmeellisen harkittua ja täynnään vaihtelua — matkalla kulkueemme oli kuin laivasto myrskyssä. Se oli kauheaa. Blucher pudisteli päätään ja sanoi:
"Se lohikäärme saa vielä kyytiä siitä, kun on ottanut nämä vanhat rauskat tämmöisinä sairashuoneesta, ellei hän ole lupaa saanut."
Minä en virkkanut mitään. Tämä oli kaikki matkaoppaan mukaista ja emmekös me matkaoppaan jälkeen matkustaneet? Minä valitsin hevoseni sen vuoksi, että se minusta näytti säikkyvän, ja kun ajattelin, ettei kannata halveksia hevosta, jossa on sen verran sisua, että se säikkyy.
Kello 6 j.p.p. pysähdyimme tänne komean vuoren tuuliselle laelle, josta näkyy yli meren ja yli kauniin laakson. Siinä laaksossa asui kai noita muinaisuuden yritteliäitä foinikialaisia, joista olemme niin paljon lukeneet. Kaikkialla ympärillämme on niitä maita, joita Tyyron kuningas Hiram hallitsi, ja näiltä Libanonin vuorilta hän sai seeteripuut, joista kuningas Salomon temppeli osaksi rakennettiin.
Vähän kuuden jälkeen saapui kuormastomme. En ollut nähnytkään sitä ennen ja hyvä syy minulla oli hämmästyä. Meillä oli yhdeksäntoista palvelusmiestä ja kuusikolmatta kuormamuulia! Se oli täydellinen karavaani. Siltä se kyllä näyttikin kallioiden keskellä kierrellessään. Minä ihmettelin, mitä onnetonta meille kahdeksalle miehelle tarvittiin näin mahdottomia laitoksia. Vähän aikaa ihmettelin, mutta aloinkin sitten himoita tinalautasta ja papuja ja läskiä. Olin elänyt leireissä monen monet kerrat ennenkin ja tiesin, mitä tuleman piti. Lähdin riisumaan satulaa hevoseni selästä, palvelijoita odottamatta, ja pesin sen kylkiluista ja selkärangasta semmoisia kohtia, jotka pistivät esiin nahkan alta, ja kun tulin takaisin, niin katso, viisi muhkeaa sirkustelttaa oli saatu pystyyn — niistä loisti sinistä, kullankeltaista, punaista ja kaikenlaisia kirjavia koristuksia! En saanut sanaa suustani. Sitten tuotiin kahdeksan pientä rautasänkyä ja vietiin telttoihin ja kuhunkin sänkyyn pehmeät patjat ja pielukset, hyvät peitteet ja kaksi lumivalkoista lakanaa joka vuoteeseen. Sitten keskipaalun ympärille kiinnitettiin pöytä ja tälle tuotiin pesukannut, vadit, saippuat ja mitä valkoisimmat pyyhinliinat — joka miehelle eri laitokset. Viitaten telttakankaassa oleviin taskuihin he huomauttivat, että niihin saatoimme pistää kaikenlaisia pikkuesineitämme, ja että jos tarvitsimme nuppineuloja tai muuta sen tapaista, niin oli niitä kaikkialla. Sitten tuli kaiken kukka — permannolle levitettiin matot! Minä vain ajattelin, "jos tätä sanotaan leirielämäksi, niin miksei minun puolestani — mutta ei se ole sitä laatua, johon minä olen tottunut. Pikku tavaramyttyni, jonka otin mukaan, on kaupan alennetuin hinnoin."
Tuli pimeä ja pöydille tuotiin kynttilät — kynttilät, jotka oli pantu kirkkaihin uusiin messinkisiin kynttiläjalkoihin. Ja pian helähti kello — oikea puhdasääninen kello — ja meidät kutsuttiin "salonkiin". Minä olin jo ajatellut, että meillä oli mukanamme joku teltta liikaakin, mutta tälle ainakin oli tehtävä annettu; sitä aiottiin käyttää yksinomaan ruokahuoneena. Samoinkuin muutkin se oli niin korkea, että siinä olisi voinut elää vaikka kirahviperhe, ja se oli sisältä sangen kaunis ja puhdas ja kirkasvärinen. Se oli oikea jalokivi teltakseen. Pöytä oli kahdeksalle ja kahdeksan kangastuolia; pöytäliina ja pyyhinliinat, joiden valkeus ja hienous saattoivat kerrassaan häpeään ne esineet, joihin olimme tottuneet suuressa huviretkihöyryssämme. Veitset ja haarukat, syvät ja matalat lautaset — kaikki mitä somimmat. Se oli ihmeteltävää! Ja sanovat tätä leirielämäksi. Jyhkeät palvelusmiehet, roimahousulliset ja turbaanifessilliset, kantoivat sisään päivällisen, johon kuului lampaanpaistia, kananpaistia, hanhenpaistia, perunoita, leipää, teetä, putinkia, omenia ja suloisen makuisia viinirypäleitä. Liharuoat olivat paremmin valmistetut kuin mitä olimme viikkokausiin syöneet, ja pöytä oli uushopeisine kynttilänjalkoineen ja muine ylellisyyksineen paremman näköinen kuin ainoakaan pöytä, minkä ääressä olimme hyvään aikaan istuneet, ja kuitenkin Abraham, kohtelias dragomaanimme, tuli sisään kumartaen ja pyydellen anteeksi koko juttua, kun näin pitkälle matkalle lähdettäessä kaikki alussa pakostakin oli sekaisin. Hän lupasi vastedes vielä paljon parantaa!
On puoliyö nyt ja kello kuusi aamulla puretaan leiri.
Tätä sanovat leirielämäksi! Jos näin on asiat, on toivioretki Pyhässä maassa todellista nautintoa.