XI LUKU.
"Jacksonville" Libanonin vuoristossa — Aamiainen näköalapaikalla
— Kadonnut kaupunki — "Jeriko", kumma hevoseni — Pipliallisia
maisemia — Hermon, Joosuan tappelutantereet y.m. — Noan hauta —
Kansoista kurjin.
Olemme leiriytyneet lähelle Temnin-el-Fokaa — toverit ovat tehneet nimen koko joukon yksinkertaisemmaksi, jotta se olisi helpompi kirjoittaa. Sanovat sitä Jacksonvilleksi. Se kuuluu jonkun verran oudolta täällä Libanonin laaksossa, mutta sillä on se hyvä puoli, että se on helpompi muistaa kuin arabialainen nimi.
Nukuin sangen sikeästi viime yön, mutta kun dragomaanin kello puoli kuuden aikaan aamulla soi ja kuului huuto "kymmenen minuuttia aikaa pukeutua, sitten aamiaiselle!", niin kuulin molemmat. Hämmästyin, minä kun en ollut kuukauteen kuullut laivan aamiaisgongongia, ja milloin vain meillä on ollut tilaisuus ampua päivänvalolla tervehdyslaukauksia, olen siitä vasta myöhemmin keskusteluissa saanut tiedon. Mutta ulkona nukkuminen, vaikkapa upeassakin teltassa, tekee miehen aamulla raikkaaksi ja vilkkaaksi — etenkin jos ilma, jota hengitämme, on viileätä raikasta vuoristoilmaa.
Ennenkuin määrätyt kymmenen minuuttia edes olivat kuluneet, olin jo puettuna ja lähdin ulos. Salonkiteltan seinät oli päästetty pois, niin että vain katto oli jäänyt. Istuessamme syömään saatoimme täten katsella kaunista panoraamaa, jonka vuoristo, meri ja autereinen laakso muodostivat. Ja meidän siten istuessamme aurinko nousi hitaasti ja valoi taululle tulvanaan meheviä värejä.
Kuumaa lammaskotlettia, paistettuja kanoja, omeletteja, paistettuja perunoita ja kahvia — kaikki oivallista. Semmoinen oli ruokaseteli. Särpimenä oli kamala ruokahalu, jonka edellisen päivän ankara ratsastus ja virkistävä uni puhtaassa ilmassa olivat synnyttäneet. Pyytäessäni toista kuppia kahvia vilkaisin olkani yli ja kas, valkoinen kylämme oli kadonnut — komeat telttamme olivat kadonneet kuin taikavoimalla! Ihmetellä täytyi, kuinka sukkelaan nämä arabialaiset olivat telttansa kokoon käärineet, ja ihmeteltävää oli, kuinka sukkelaan he olivat koonneet kaikki leirin tuhannet pikkukapineet ja kadonneet niiden keralla.
Puoliseitsemän aikaan olimme taas liikkeellä, ja koko Syyria näytti niinikään olevan liikkeellä. Tie oli täynnään muuliraitoja ja pitkiä kameelijonoja. Tästä mieleeni johtuu, että me olemme nyt jonkun aikaa koettaneet ajatella, miltä kameeli näyttää, ja nyt olemme päässeet siitä selville. Kun se on maassa nelinkontin ja makaa rinnallaan kuormansa saadakseen, muistuttaa se jonkun verran uivaa hanhea. Ja kun se on pystyssä, näyttää se strutsilta, jolla on ylimääräinen jalkapari. Kameelit eivät ole kauniita ja pitkän lerpattavan alahuulen ansiosta niiden ilme on erinomaisen katkera. Jalat ovat valtavat litteät kaksihaaraiset tallukkaat ja pölyyn ne jättävät jäljen kuin piirakka, josta on viiplu pois leikattu. Ruokaansa nähden ne eivät ole valikoivia. Ne söisivät vaikka hautakiven, jos siihen pystyisivät hampaat. Täällä kasvaa ohdaketta, jolla on semmoiset piikit, että ne luullakseni puhkaisisivat vaikka anturanahkan. Jos satutte semmoiseen koskemaan, eivät muut kuin rumat sanat tuota lievennystä. Kameelit niitä syövät. Eleillään ne osoittavat, että ne pitävät niistä. Minä melkein luulen, että kameeli voisi syödä samaa mitä mekin laivassa ja pysyä hengissä, sillä ehdolla kuitenkin, että se nauttisi biskviitä kohtuullisesti ja jättäisi paistokset aivan koskematta.
Puhuessani eläimistä tahdon myös mainita, että minulla nyt on hevonenkin, tamma, jonka nimi on "Jeriko". Olen ennenkin nähnyt merkillisiä hevosia, mutta en koskaan niin merkillistä kuin tämä. Tahdoin saada hevosen, joka olisi vauhko, ja tämä täyttää kaikki kohtuulliset vaatimukset. Minulla oli se käsitys, että säikkyminen merkitsi vilkkautta. Jos olin oikeassa, niin olen saanut vilkkaimman hevosen, mitä on maan päällä. Se säikkyy, mitä täydellisintä puolueettomuutta osoittaen, kaikkea, mitä eteen sattuu. Varsinkin sähkölennätinpatsaita se näyttää pelkäävän kuin kuolemaa. Ja onni on, että niitä on tien kummallakin puolella, sillä näin en koskaan putoa selästä kahdesti peräkkäin samalle puolelle. Jos aina putoisin samalle puolelle, kävisi se lopulta yksitoikkoiseksi. Tämä elukka on tänään säikkynyt kaikkea, mitä on sattunut matkalla näkemään, heinärukoa lukuun ottamatta. Se asteli tämän luo yltiöpäisellä rohkeudella, joka oli hämmästyttävä. Ja vaikka kenen täytyisi ihailla nähdessään, kuinka se ohrasäkin läheisyydessä säilyttää mielenmalttinsa. Tämä hurja rohkeus on vielä jonain päivänä tuottava tuolle hevoselle kuoleman.
Se ei ole erikoisen nopea, mutta luulen sen sentään vievän minut kautta Pyhän maan. Sillä on vain yksi vika. Sen häntä on hakattu poikki, tai on se muutoin istahtanut liian rutosti, ja kärpäsiä vastaan sen siis täytyy taistella kantapäillään. Tuo on kyllä kaikki paikallaan, mutta kun se koettaa takajalallaan potkaista kärpäsen päälaeltaan, niin on siinä jo liiaksi vaihtelua. Jonain päivänä sille vielä käy siitä huonosti. Se hairailee myös taapäin ja koettaa purra minua sääriin. Siitä minä en tosin erikoisesti välitä, minä vain en pidä siitä, että hevonen on niin tuttavallinen.
Luullakseni oli tämän eläimen omistajalla siitä väärä mielipide. Hänen käsityksensä mukaan se oli yksi noita tulisia kesyttämättömiä ratsuja, mutta sen luontoinen se ei ole. Minä tiedän, että se oli arabialaisen käsitys asiasta, sillä kun hän Beirutissa toi hevosen tarkastettavaksi, nyki ja nyki hän ohjaksista ja huusi arabian kielellä "hoi! mitä sinä? aiotko sinä juosta tiehesi, hurja elukka ja katkaista kaulasi?" vaikk'ei hevonen koko aikana tehnyt tämän taivaallista, vaan ainoastaan näytti siltä, kuin olisi se tahtonut nojautua jotain tukea vastaan ja miettiä. Aina kun se ei mitään säikähtele tai tavoittele kärpäsiä, haluaa se nytkin tehdä samoin. Kuinka omistaja mahtaisi ällistyä, jos hän sen tietäisi!
Olemme tänään olleet historiallisessa seudussa. Päiväsydännä leiriydyimme kolmeksi tunniksi ja söimme lunshimme Meksehissä lähellä Libanonin vuorten ja Jebelel Kuneiyisehin yhtymäkohtaa ja katselimme alas Libanonin suunnattoman tasaiseen, puutarhan kaltaiseen laaksoon. Tänä yönä on leirimme lähellä samaa laaksoa ja näemme sitä sangen laajalta. Voimme nähdä Hermonin pitkän, valaan selän tavoin kaartuvan laen kohoavan idässä kukkulain takaa. "Hermonin kaste" putoo nyt päällemme ja teltat ovat siitä jo melkein likomärät.
Edessä päin ja korkeammalla laaksossa näemme kiikarilla. Baalbekin, luulon mukaan raamatun Baal-Gadin, ihmeteltäväin raunioitten hämärät ulkopiirteet. Joosua ja eräs toinen mies olivat ne kaksi vakoojaa, jotka Israelin lapset lähettivät tähän Kanaanin maahan hankkimaan siitä tietoja — tarkoitan, että he olivat ne kaksi vakoojaa, jotka toivat siitä suotuisia tietoja. He toivat mukanaan muutamia näytteitä tämän maan rypäleistä, ja lasten kuvakirjoissa heidät aina kuvataan kantamassa korennolla välillään hirmuisen suurta rypälekimppua, jolla olisi kuormannut kokonaisen aasikaravaanin. Sunnuntaikirjat liioittelevat hiukan. Rypäleet ovat vielä tänä päivänäkin mitä parhaita, mutta kimput eivät sentään ole juuri niin suuria kuin kuvissa. Hämmästyin ja loukkaannuinkin nähdessäni ne, sillä nuo valtavan suuret rypälekimput olivat olleet lapsenuskoni kaikkein rakkaimpia kuvitelmia.
Joosua toi edulliset raportit ja Israelin lapset jatkoivat matkaa, Mooses hallituksen esimiehenä ja Joosua komentaen armeijaa, johon kuului kuusisataatuhatta miestä. Naisia ja lapsia ja siviilimiehiä oli lukematon lauma. Koko tästä valtavasta joukosta ei kukaan muu kuin nuo molemmat uskolliset vakoojat elänyt niin kauan, että olisi saanut astua jalallaan Luvattuun maahan. He ja heidän jälkeläisensä vaelsivat neljäkymmentä vuotta erämaassa ja sitten Mooses, tuo lahjakas sotilas, runoilija, valtiomies ja filosofi, lähti ylös Pisgah'ille ja sai siellä salaperäisen loppunsa. Ei kukaan tiedä, kunne hän haudattiin — sillä
… "ei kenkään kaivanut sitä hautaa, Eikä kenkään koskaan nähnyt sitä — Sillä Jumalan pojat käänsivät turpeen ja laskivat sinne kuolleen miehen!"
Sitten Joosua alkoi kauhean sotaretkensä ja kulki kautta maan kuin hävityksen henki Jerikosta aina tänne Baal-Gadiin saakka. Hän teurasti kansan, tuhosi heidän vainionsa ja hävitti heidän kaupunkinsa maan tasalle. Hän tuhosi kolmekymmentäyksi kuningastakin. Mutta sukupuuttoon hän tuskin kuitenkaan sai heitä hävitetyksi, sillä niihin aikoihin oli aina runsaasti kuninkaita, jopa liikenemään saakka. Mutta kolmekymmentäyksi kuningasta hän joka tapauksessa hävitti ja jakoi heidän valtakuntansa israelilaisten kesken. Hän jakoi tämän laaksonkin, joka leviää tässä edessämme, joten siis se on aikanaan ollut juutalaista aluetta. Mutta juutalaiset ovat jo aikoja sitten hävinneet siitä.
Tuolla takanapäin, tunnin matka täältä, kuljimme arabialaisen kylän läpi, joka oli rakennettu kivisistä pakkalaatikoista (ne ovat sen näköisiä) ja siinä oli Noan hauta lukkojen takana. (Noa oli se, joka arkin rakensi.) Näiden vanhain kukkulain ja laaksojen yli uiskenteli kerran arkki, joka sisälsi kaikki, mitä oli hävinneestä maailmasta jäänyt.
En tahdo puolustella sitä, että annan nämä seikkaperäiset tiedot.
Ainakin joillekuille lukijoistani ne ovat uutisia.
Noan hauta on rakennettu kivestä ja pitkällä kivirakennuksella katettu. Bakshiishilla pääsimme sisään. Rakennuksen täytyy olla pitkä, sillä vanhan arvoisan purjehtijan hauta on kahtasataa ja kymmentä jalkaa pitkä! Siltä se on vain nelisen jalkaa leveä ja nelisen korkea. Hän mahtoi luoda varjon kuin ukkosenjohdatin. Todistusta, että tämä on oikea paikka, johon Noa haudattiin, voivat epäillä vain erikoisen epäuskoiset ihmiset. Todistus on kylläkin mutkaton. Noan poika Sem oli hautajaisissa saapuvilla ja näytti paikan jälkeläisilleen, jotka jättivät tiedon perintönä heidän jälkeläisilleen ja siten on tieto kulkemat perintönä suorassa linjassa polvesta polveen aina tähän päivään saakka. Oli hauska tehdä näin kunnianarvoisan suvun jäsenen tuttavuutta. Se oli asia, josta saattoi ylpeillä. Melkein kuin olisi ollut tuttu Noan itsensä kanssa.
Noan ikimuistettavaa matkaa kohtaan olen tästä lähin aina tunteva persoonallista mielenkiintoa.
Jos milloinkaan on ollut sorrettua kansaa, niin on se tämä, jonka näemme ympärillämme Ottomaanisen valtakunnan kahlehtimana. Soisin, että Eurooppa antaisi Venäjän tuhota Turkkia hiukkasen — ei paljoa, mutta sen verran kuitenkin, että paikkaa olisi vaikea enää löytää ilman taikasauvaa tai sukelluskelloa. Syyrialaiset ovat hyvin köyhiä, mutta siitä huolimatta heitä ruhjoo verotusjärjestelmä, joka olisi saattanut suunniltaan minkä toisen kansan tahansa. Viime vuonna heidän veronsa totisesti jo olivat kylläkin raskaat — mutta tänä vuonna niitä on lisätty niillä veroilla, jotka ennen nälkäaikoina poistettiin. Kaiken tämän päälliseksi hallitus on ottanut kymmenyksen maan kaikesta tuotannosta. Tämä on vain toinen puoli asiasta. Pashalikin pasha ei huoli nähdä sitä vaivaa, että asettaisi veronkantajat. Hän laskee, paljonko kaikkien näiden verojen pitäisi jossain piirissä tuottaa. Sitten hän antaa kannon vuokralle. Hän kutsuu rikkaat kokoon, enimmän tarjoava saa koko jutun, maksaa pashalle paikalla ja myy sitten vähin erin pienemmille verenimijöille ja nämä vuorostaan oikealle rosvolaumalle vielä pienempiä verenimijöitä. Nämä viimeksimainitut pakottavat talonpojan tuomaan vähät viljansa kylään omalla kustannuksellaan. Se sitten punnitaan, eri verot erotetaan pois ja loput annetaan viljelijälle itselleen. Mutta veronkantaja lykkää tämän velvollisuuden päivästä päivään ja viljelijän perhe sillä välin on nälkään nääntymäisillään. Lopulta köyhä raukka, joka tietenkin kylläkin hyvin ymmärtää yskän, sanoo: "Ota neljäsosa — ota puolet — ota kaksikolmannesta siitä, jos tahdot, ja laske minut menemään!" Se on mieltä kuohuttavaa nylkemistä.
Luonnostaan nämä ihmiset ovat hyväsydämisiä ja älykkäitä, ja jos he saisivat valistusta ja vapautta, tulisi heistä onnellinen ja tyytyväinen kansa. Usein he kääntyvät muukalaisen puoleen kysyäkseen, eikö suuri maailma kerran tule heitä pelastamaan. Sulttaani on Englannissa ja Pariisissa tuhlannut rahaa kuin vettä, ja hänen alamaisensa saavat nyt kärsiä seuraukset.
Tämän laatuinen leirikomento saa minut aivan ymmälle. Nyt meillä on saapaspihdit ja kylpyamme, eivätkä kaikki kuormamuulien kantamat salat vielä ole tulleet ilmi. Mitähän tämän jälkeen?