XIII LUKU.
Otteita muistikirjastani — Mahometin paratiisi ja piplian — Kaunis Damasko, maailman vanhin kaupunki — Itämaisia näkyjä tässä vanhassa kaupungissa — Damaskon raitioliikenne — Pyhän Paavalin kääntymys — Se "katu, jota sanotaan suoraksi" — Mahometin hauta — Miten kristittyjä vihataan — Kuinka muhammedilaiset pelkäävät saastutusta — Naamanin talo — Spitaalitaudin kauhut.
Seuraava päivä oli kerrassaan ilkityö sekä ihmisiä että hevosia kohtaan. Se oli toinen kolmentoista tunnin taival (mukaan luettuna tunnin päivällislepo). Tie oli karuimpia kalkkivuoria ja paljaimpia rotkoja mitä Syyriakaan voi tarjota. Kuumus väreili ilmassa kaikkialla. Rotkoissa melkein tukahduimme polttavassa ilmassa. Korkealla maalla oli kalkkivuorien heijastus häikäisevä. Julmaa oli hoputtaa rampoja hevosia, mutta ei auttanut, kun oli päästävä Damaskoon lauantai-iltana. Näimme vanhoja hautoja ja tyyliltään omituisia temppeleitä, joita oli louhittu kovaan kallioon äkkijyrkänteitten seinään korkealle päämme päälle, mutta emme joutuneet emmekä jaksaneet kiivetä sinne ylös niitä tutkimaan. Muistikirjani karut lauseet riittäkööt tämän päivän muista kokemuksista:
"Lähdimme leiristä k:lo 7 e.pp. ja kuljimme kammottavan taipaleen Zeb Danan laakson kautta ja rosoisten vuorten poikki — hevoset ontuen ja tuo arabialainen kiljukurkku, joka on melkein ainoa, joka laulaa, ja joka kantaa vesipusseja, aina tuhannen mailia edessäpäin, tietysti, eikä vettä, mitä juoda — eikö hänestä koskaan lähde henki? Kaunis joki rotkossa, kahden puolen taajassa granaattiomena-, viikuna-, öljypuu- ja kvittenitarhoja, ja lepäsimme päiväsydännä tunnin Figiassa Bileamin aasin kuululla lähteellä, joka on Syyrian lähteistä toinen suuruudeltaan ja jonka vesi on kylmintä, mitä on Siperian ulkopuolella — matkaoppaissa ei sanota, joiko Bileamin aasi koskaan tästä lähteestä — joku ehkä on pyhiinvaeltajia narrannut. Uimme siinä — Jack ja minä. Yhden sekunnin vain — vesi jäistä. Se on Abana joen päälähde — se laskee siihen puolen mailin päässä tästä. Kaunis paikka — jättiläispuita ympäriinsä — niin varjoisaa ja viileää, kun vain pysyisi hereillä — suuri virta kuohuu koskena aivan vuoren alta. Sen päällä on sangen vanha raunio, jolla ei ole tiettyä historiaa — otaksutaan siinä palvellun lähteen jumalaa tai Bileamin aasia tai jotain muuta. Viheliäinen kylä ihmissyöpäläisineen lähteen luona — repaleita, likaa, kuoppaisia poskia, taudin kalpeutta, mätähaavoja, esiinpistäviä luita, silmissä tylsä, tuskallinen surkeus ja jokainen kaunopuhelias suoni ja lihas päästä jalkaan ilmaisten kalvavaa nälkää. Kuinka he hyökkäsivät luun kimppuun, kuinka he purivat leipään, jonka heille annoimme! Kun näitä tämän kaltaisia hyörii ympärillä ja vahtii joka suupalaa ahnain silmin ja vaistomaisesti nielaisee joka kerran, kun me nielemme, ikäänkuin luullen noitten armaitten palain luistavan alas heidän omasta kurkustaan — kiiruhtakaa karavaania — en ainoatakaan ateriaa enää voi nautinnolla syödä tässä surkeassa maassa. Ja kun ajattelen, että meidän vielä täytyy kolme viikkoa syödä kolmesti päivässä tämmöisissä oloissa — se on vielä kovempi rangaistus kuin ratsastaa koko päivä auringonpaisteessa. Yleisössämme on kuusitoista nälkäistä lasta, joiden ikä on yhdestä kuuteen vuoteen, eivätkä niiden sääret ole luudan vartta vahvemmat. Läksimme lähteeltä k:lo 1 j.pp. (lähde poikkeutti meidät ainakin kaksi tuntia syrjään) ja saavuimme sille paikalle, josta Mahomet katseli Damaskoa, siksi ajoissa, että mekin saatoimme kunnolla katsella kaupunkia, ennenkuin täytyi lähteä liikkeelle? Väsyneitäkö? Kysykää tuulilta, jotka kaukana tähteitä sirottelivat merelle."
Päivän räikeän paisteen vienontuessa hämäräksi katselimme allamme leviävää taulua, joka on kuulu kautta maailman. Luullakseni olen ainakin neljäsataa kertaa lukenut, että kun Mahomet halpana kameelinajajana saapui tälle paikalle ja ensi kerran katseli Damaskoa, lausui hän kuuluksi tulleet sanat. Hän sanoi, ettei ihmisen ole suotu päästä muuta kuin yhteen paratiisiin ja että hän mieluummin meni taivaalliseen. Hän sen vuoksi istui tähän ja katseli silmäinsä iloksi tätä maallista Damaskon paratiisia ja lähti sitten pois sen porttien sisäpuolelle astumatta. Mäelle on rakennettu torni ilmaisemaan paikkaa, jossa hän seisoi.
Damasko on kaunis vuorelta nähden. Se on kaunis rehevään kasvullisuuteen tottuneiden ulkomaalaistenkin mielestä, ja voin helposti ymmärtää, kuinka sanomattoman kaunis se mahtaa olla silmissä, jotka ovat tottuneet vain Jumalan hylkäämän Syyrian karuuteen ja autiuteen. Luulisipa todella syyrialaisen joutuvan haltioihinsa hurjasta ihastuksesta tämmöisen taulun ensi kerran avautuessa hänen eteensä.
Korkealta mäeltä näkyy edessä ja alla muuri alakuloisia vuoria, joilla ei mitään kasva, räikeän helottavina auringonpaisteessa. Vuorimuuri aitaa helmaansa tasaisen kellervän hiekkaerämaan, joka on sileä kuin sametti ja jolla risteilee hienoina viivoina tien tapaisia, joilla kameelijonoja ja vaeltavia ihmisiä matelee hiljalleen eteenpäin. Aivan erämaan keskellä on aaltoileva ala vihantaa lehvää ja aivan sen sydämeen on pesinyt suuri valkoinen kaupunki, hohtaen kuin helmistä ja opaaleista muodostunut saari smaragdimeressä. Semmoinen on se taulu, joka siinä leviää etäällä allanne, kaukaisuuden vienous sävyillään, auringonpaisteen ihannoimana, voimakkaat vastakohdat vaikuttavuuttaan kohentamassa, ja yllä ja ympärillä levollisuuden raukaisevaa tuntua, joka antaa sille henkevyyttä ja saa sen paremminkin näyttämään kauniilta kangastukselta niistä salaperäisistä maailmoista, joissa unissamme käymme, kuin karkean, arkimielisen pallomme todellisuudelta. Ja kun muistelette, kuinka päättömät taipaleet olette saaneet kulkea päivän polttamaa, näännyttämää, hietaista, kaihoista, rumaa, ikävää, inhottavaa maata tänne päästäksenne, niin on se teidän mielestänne kaunein, kauneistakin kaunein taulu, mikä on koskaan ihmissilmää lumonnut kautta avaran maailmankaikkeuden! Jos minun pitäisi käydä Damaskossa toisen kerran, niin leiriytyisin Mahometin kukkulalle viikoksi ja lähtisin sitten tieheni. On aivan suotta lähteä muurien sisäpuolelle. Profeetta menetteli tietämättään sangen viisaasti, kun hän päätti olla käymättä Damaskon paratiisissa.
On olemassa kunnianarvoisa vanha perintätieto, että muka se suunnaton puutarha, jonka keskellä Damasko on, oli Edenin puutarha, ja uuden ajan kirjailijat ovat kokoilleet paljon todistuksia osoittaakseen, että se todella oli Eden ja että Farpar ja Abana ovat ne "kaksi jokea", jotka kastelivat Aatamin paratiisia. Saattaa ollakin niin, mutta ei se nyt ole mikään paratiisi ja yhtä mielellään oleskelee ken tahansa sen ulkopuolella kuin muurien sisäpuolellakin. Se on niin koukkuinen ja ahdas ja likainen, ettei tahdo voida käsittää olevansa siinä loistavassa kaupungissa, jonka kukkulalta näki. Korkeat maasta tehdyt muurit estävät näkemästä puutarhoja, ja paratiisi on muuttunut oikeaksi saasta- ja ja törkyruumaksi. Damaskossa on kuitenkin runsaasti kirkasta puhdasta vettä ja se riittää arabialaiselle, että hän pitäisi sitä kauniina ja siunattuna. Vettä on niin vähän auringon polttamassa Syyriassa. Amerikassa johdamme rautatiet suurien kaupunkiemme kautta. Syyriassa taas tiet mutkitetaan siten, että ne kulkevat niiden riutuvain pienien lätäköiden ohi, joita siellä sanotaan "lähteiksi" ja joita ei matkalla tapaa taajemmassa kuin joka neljäs tunti. Mutta "Raamatun joet" Farpar ja Abana (paljaita puroja) juoksevat Damaskon läpi ja niinpä on joka talolla ja joka puutarhalla kimaltelevat lähteensä ja pikkupuronsa. Lehvämetsineen ja runsaine vesineen Damasko epäilemättä on erämaan beduiineille ihmeitten ihme. Damasko on vain keidas — keidas juuri se on. Neljään tuhanteen vuoteen sen vedet eivät ole kuivuneet, eikä sen hedelmällisyys ehtynyt. Nyt käsitämme, kuinka tämä kaupunki on elänyt niin kauan. Se ei ole voinut kuolla. Niin kauan kuin vesi pysyy sille uskollisena tuolla ulkona ulvovan erämaan keskellä, niinkauan on Damasko pysyvä hengissä ilahuttaakseen uupuneen ja janoisen matkamiehen silmiä.
"Vaikka olet yhtä vanha kuin historia itse, olet raikas kuin kevään henkäys, kukoistava kuin oma ruusunumppusi ja tuoksuva kuin oma oranssikukkasi, oi Damasko, idän helmi!"
Damasko on vanhempi Abrahamiakin, se on maailman vanhin kaupunki. Sen perusti Uz, Noan pojanpoika. "Damaskon varhaisin historia peittyy harmaan muinaisuuden autereihin." Jos jätämme pois ne asiat, jotka kerrotaan vanhan testamentin yhdessätoista ensimmäisessä luvussa, niin ei maailmassa ole sattunut ainoatakaan tapausta, mistä on kirjoitettu tieto säilynyt, josta Damasko ei olisi ollut viestiä saamassa. Kuinka kauas siirtynemmekin hämärään muinaisuuteen, aina on Damasko ollut olemassa. Enemmän, kuin neljätuhatta vuotta on joka vuosisata kirjoituksissaan maininnut sen nimeä ja laulanut sen ylistystä. Damaskolle ovat vuodet vain hetkiä, vuosikymmenet vain lenteleviä ajan hiukkasia. Se ei aikaa mittaa päivin, kuukausin eikä vuosin, vaan valtakuntain mukaan, joiden se on nähnyt kohoavan ja kukoistavan ja sortuvan raunioiksi. Se on kuolemattomuuden perikuva. Se näki Baalbekiä, Thebeä ja Efesoa perustettavan. Se näki näiden kyläin kasvavan mahtaviksi kaupungeiksi ja hämmästyttävän maailmaa suurenmoisuudellaan — ja se on nähnyt niiden kukistuvan ja jäävän autioiksi, pöllöjen ja lepakoitten tyyssijoiksi. Se näki israelilaisten valtakunnan kohoavan loistoon ja taas tuhoutuvan. Se näki Kreikan kohoavan ja kukoistavan kaksituhatta vuotta ja sortuvan. Vanhoilla päivillään se näki Roomaa rakennettavan ja näki sen mahdillaan vallitsevan koko maailmaa, ja näki sen sortuvankin. Genovan ja Venezian muutamain vuosisatain mahti ja loisto olivat vakaalle vanhalle Damaskolle vain vähäpätöistä kipinöimistä, jota tuskin kannatti muistaa. Damasko on nähnyt kaikki, mitä maailmassa on tapahtunut, ja kuitenkin se elää. Se on nähnyt tuhatkunnan valtakunnan kuivat luut ja näkee vielä toisen mokoman hautaan vaipuvan, ennenkuin se kuolee. Vanha Damasko se oikeastaan on "ikuinen kaupunki", vaikka nimen on saanut toinen.
Saavuimme kaupungin portille juuri auringon laskiessa. Syyriassa pääsee bakshiishilla yölläkin vaikka mihin muurilla ympäröityyn kaupunkiin Damaskoa lukuunottamatta. Mutta Damaskolla, joka täten on ylläpitänyt maailmassa neljätuhatta vuotta säädyllisyyttä, on paljon vanhoja ukkovaarimaisia käsityksiä. Katulyhtyjä ei ole ensinkään, vaan laki pakottaa kaikki, jotka liikkuvat yöllä ulkona, ottamaan lyhdyn kerallaan aivan samoin kuin ennen vanhaankin "tuhannen ja yhden yön" sankarien ja sankarittarien kuljeskellessa Damaskossa tai taikamatoilla lennellessä pois Bagdadiin.
Tuli varsin pimeä muutama minuutti sen jälkeen, kun olimme muurien sisäpuolelle päässeet, ja ratsastimme pitkiä matkoja ihmeellisen vääriä katuja, joiden leveys oli vain kahdeksasta kymmeneen jalkaan ja joita puutarhain korkeat savimuurit kummallakin puolella seurailivat. Vihdoin pääsimme paikkaan, jossa siellä täällä kiiteli lyhtyjä, ja tiesimme siitä olevamme tämän kumman vanhan kaupungin keskustassa. Pienellä kapealla kadulla, joka oli täynnään kuormamuulejamme ja kummallisia arabialaisia, laskeuduimme satulasta maahan ja jonkinlaisesta muuriin tehdystä lävestä astuimme hotelliin. Seisoimme isossa liputetussa pihassa, kukkia ja sitruunapuita ympärillämme ja keskellä valtava vesisäiliö, johon monesta torvesta juoksi vettä. Kuljimme pihaton poikki ja menimme huoneihin, jotka oli varattu neljälle meistä. Molempain huoneitten välillä oli suuressa marmorisessa, kivellä lasketussa välikössä säiliö, johon puolesta tusinasta torvesta herkeämättä juoksi kirkasta viileätä vettä, vuotaen kaiken aikaa säiliön laitain yli. Ei ole mitään tässä paahtavassa paljaassa maassa, joka olisi näöllään virkistänyt niin kuin tämä puhdas, lampun valossa kimalteleva vesi; ei mitään, joka olisi ollut niin kaunista, hyväillyt niin suloisesti korvaa kuin tämä tekosade sen oltua niin kauan tämmöisiä ääniä kuulematta. Huoneemme olivat suuret, mukavasti sisustetut ja niiden lattiatkin oli verhottu pehmeillä, hauskan värisillä matoilla. Olipa oikein mieluista nähdä jälleen mattojakin, sillä minä en ainakaan tiedä mitään ikävämpää, kuin nuo Euroopan ja Aasian hautamaiset, kivipermantoiset vieras- ja makuuhuoneet. Ne saavat kaiken aikaa hautaa ajattelemaan. Kummankin huoneen toisella seinällä oli koko huoneen poikki kulkeva sangen leveä, ilokirjainen divaani, kahta- tai viittätoista jalkaa pitkä, ja vastapäätä oli yhden hengen vuoteita, joissa oli jousipatjat. Suuret peilit ja marmoripöydät. Kaikki tämä ylellisyys oli sitä mieluisampaa väsyttävän päivänmatkan riuduttamille jäsenille ja aistimille, kun se oli aivan odottamatonta — sillä kuka olisi voinut arvata, mitä turkkilaisessa kaupungissa voi itämaisia näkyjä toivoa saavansa, vaikkapa siinä olisi neljännesmiljoonakin asukkaita.
En oikein tiedä, mutta minä luulen, että niiden oli tapana ottaa juomavettä tästä molempain huoneitten välisestä säiliöstä. Se ei kuitenkaan mieleeni juolahtanut, ennenkuin olin polttavan pääni upottanut pitkälle sen viileään syvyyteen. Mutta sitten tulin sitä ajatelleeksi ja vaikka kylpy olikin ihana, olin kuitenkin pahoillani, että olin tuon tehnyt, ja olin jo menossa pyytelemään isännältä anteeksi. Mutta kähärä villainen, hyvillä hajuilla hajustettu villakoira hyppeli paikalle ja näykkäsi juuri siinä samassa pohkeeseeni, ja ennenkuin huomasinkaan, olin upottanut sen säiliön pohjaan, ja nähdessäni palvelijan tulevan siihen vesiruukkuineen, livistin tieheni ja jätin penikan yrittämään pois, miten taisi, vaikka ei siitä tahtonut tulla mitään. Tyydytetty kosto oli ainoa, mitä enää kaipasinkaan tunteakseni itseni täydellisen onnelliseksi, ja astellessani tänä ensi iltana, minkä Damaskossa vietimme, illallispöytään, olin minä tässä tilassa. Makailimme noilla divaaneilla illallisen jälkeen pitkän ajan poltellen nargileja ja pitkävartisia tshibukeja ja puhellen sen päivän kamalasta ratsastusretkestä, ja tunsin silloin, mitä olin tuntenut joskus ennenkin — että hyvin kannattaa lopen väsyä, koska lepo sen jälkeen tuntuu niin sanomattoman suloiselta.
Aamulla lähetimme hakemaan aaseja. Kannattaa panna tähdelle, että meidän täytyi lähettää niitä hakemaan. Minä jo sanoin, että Damasko on vanha fossiili, ja niin se onkin. Vaikka missä muualla meidän kimppuumme olisi hyökännyt elämöivä paljous aasinajajia, oppaita, kaupustelijoita ja kerjäläisiä — mutta Damaskossa vihataan ulkolaisen kristityn näkemistäkin siihen määrään, ettei hänen kanssaan tahdota olla missään tekemisissä. Vielä vuosi tai pari takaperin ei hänen kaikiste ollut turvallista liikkua Damaskon kaduilla. Se on uskonkiihkoisin muhammedilainen kiirastuli, mitä on Arabian ulkopuolella. Siinä missä muualla näkee yhden viheriän hadshiturbaanin (korkeasti kunnioitettu merkki siitä, että sen arvoisa omistaja on käynyt Mekassa pyhiinvaelluksella), näkee niitä Damaskossa luullakseni tusinan. Damaskolaiset ovat rumimpia ja häjyimmän näköisiä roistoja, mitä olemme nähneet. Melkein kaikki hunnutetut naiset, mitä olemme vielä nähneet, ovat jättäneet silmänsä verhoamatta, mutta täällä Damaskossa melkein kaikki täydelleen peittävät kasvonsa tiukalla mustalla hunnulla, joka saa naisen näyttämään muumiolta. Jos joskus satuimme yllättämään verhoamattoman silmän, paikalla se peitettiin, etteivät kristilliset silmämme pääsisi sitä saastuttamaan. Kerjäläiset toden totta kulkivat sivuitsemme pyytämättä bakshiishia. Basaareissa kaupustelijat eivät ojennelleet tavaroitaan ja ahnaasti huudelleet "hei Juho!" tai "näes näitä, hauadshi!" He päinvastoin julmistivat muotonsa eivätkä virkkaneet sanaakaan.
Kapeilla kaduilla vilisi kuin mehiläispesässä miehiä ja naisia kummissa itämaisissa puvuissa, ja pienet aasimme armottomain aasipoikain hoputtamina tönivät niitä oikeaan ja vasempaan meidän kyntäessämme vakoa joukon läpi. Nuo vainolaiset juoksevat elukkain perässä luikaten ja sohien niitä monet tunnit yhteen mittaan. Aasien täytyy laukata kaiken aikaa, eivätkä he siitä huolimatta milloinkaan väsy eivätkä jää jälkeen. Aasit joskus kompastuvat, ja me mukelsimme niiden pään yli kadulle, mutta mitäs muuta kuin selkään uudelleen ja kiireesti eteenpäin. Ne kolhivat meitä teräviin nurkkiin, kuormankantajiin, kameeleihin ja kansalaisiin yleensä. Ja meillä oli niin paljon hommaa väreessämme yhteentörmäyksiä ja tapaturmia, ettei meillä ollut pienintäkään tilaisuutta katsella ympärillemme. Ajoimme läpi puolen kaupungin ja kautta sen kuulun "kadun, jota sanotaan Suoraksi", näkemättä juuri mitään. Luumme olivat melkein nivelistään vääntyneet, olimme hurjan mielenkiihkon vallassa ja kylkemme kimoilivat kärsimästään mukiloinnista. Damaskon raitiotieliike ei minua miellytä.
Olimme matkalla Juudaksen ja Ananiaksen paljon mainittuihin taloihin. Noin tuhannenkahdeksan- tai -yhdeksänsataa vuotta sitten Saul, joka oli Tarsoksesta, oli erikoisen katkeroitunut sitä uutta uskonlahkoa vastaan, jota sanottiin kristityksi, ja hän lähti Jerusalemista ja kulki maan kautta raivoisalla ristiretkellä niitä vastaan. Hän kulki ja "uhkui uhkauksia ja kuolemaa Herran opetuslapsia vastaan."
"Ja kun hän oli matkalla, tapahtui hänen lähestyessään Damaskoa,
että yht'äkkiä leimahti hänen ympärillään valo taivaasta";
ja hän kaatui maahan ja kuuli äänen, joka sanoi hänelle: "Saul,
Saul, miksi vainoat minua?"
Hän sanoi: "Kuka olet, herra?" Hän vastasi: "Minä olen Jeesus,
jota sinä vainoat."
Hän sai käskyn nousta ja mennä tähän vanhaan kaupunkiin, jossa hänelle joku sanoisi, mitä hänen tuli tehdä. Hänen sotamiehensä seisoivat mykkinä ja kauhistuneina, sillä he kuulivat salaperäisen äänen, mutta eivät nähneet ketään. Saul nousi ja huomasi, että kirkas yliluonnollinen valo oli turmellut hänen näkönsä, niin että hän oli sokea. Niinpä "he taluttivat häntä kädestä ja veivät hänet Damaskoon". Hän kääntyi kristinuskoon.
Paavali makasi kolme päivää sokeana Juudaan talossa eikä tällä ajalla syönyt eikä juonut.
Ananias nimiselle Damaskon miehelle sanoi ääni: "Nouse ja mene sille kadulle, jota sanotaan Suoraksi kaduksi, ja kysy Juudaan talosta Saul nimistä tarsolaista miestä. Sillä katso, hän rukoilee."
Ananiasta ei alussa haluttanut mennä, sillä hän oli kuullut tästä Saulista ja hänellä oli epäilyksensä tämmöisen "valitun astian" suhteen, minkälainen rauhan evankeliumin saarnaaja hän olisi. Käskyä totellen hän kuitenkin lähti "sille kadulle, jota Suoraksi kaduksi" sanotaan (kuinka hän koskaan löysi tälle kadulle ja kuinka hän sitten taas löysi siltä pois, ne ovat mysteerejä, joita on mahdoton selittää muuten kuin että hän kulki jumalallisen haltioitumisen vaikutuksen alaisena). Hän löysi Paavalin ja paransi hänet ja teki hänestä saarnamiehen. Ja tästä vanhasta talosta, jonka me olimme nuuskineet ja löytäneet siltä kadulta, jota aivan sopimattomasti sanotaan Suoraksi kaduksi, hän alkoi rohkean lähetyssaarnaajantoimensa ja pysyi sille uskollisena kuolemaansa saakka. Se ei ollut sen opetuslapsen talo, joka möi Mestarin kolmestakymmenestä hopearahasta. Lausun tämän nimenomaan Juudaksen puolesta, sillä hän oli aivan toisenlainen mies kuin se henkilö, johon juuri viittasin. Sangen toisenlainen mies ja hän eli sangen hyvässä talossa. Vahinko, ettemme tiedä hänestä enempää.
Olen edellä olevissa kappaleissa antanut vähän lisätietoja ihmisille, jotka eivät viitsi lukea Raamatun historiaa, ennenkuin heidät tämänkaltaisilla keinoilla siihen viekoitellaan. Toivon, ettei kukaan edistyksen eikä kasvatuksen ystävä häiritse tai estä tätä erikoista tehtävääni.
Se katu, jota sanotaan Suoraksi, on suorempi korkkikierua, mutta se ei ole yhtä suora kuin sateenkaari. Pyhä Luukas pitää varansa, ettei puhu itseään pussiin. Hän ei sano, että se on se katu, joka on suora, vaan että "se on se katu, jota sanotaan Suoraksi." Se on hyvin hienoa ivaa; se luullakseni on ainoa leikillinen huomautus, mitä on koko raamatussa. Kuljimme hyvän matkaa sitä katua, jota sanotaan suoraksi, ja sitten poikkesimme syrjään ja menimme Ananiaan mainittuun taloon. Ei taida olla suurtakaan syytä epäillä, etteikö osa alkuperäisestä talosta ole vielä säilynyt. Se on vanha huone, joka on kaksitoista tai viisitoista jalkaa maan alla, ja sen seinät ilmeisestikin ovat hyvin vanhat. Ellei Ananias siinä asunut Paavalin aikaan, niin asui joku toinen, ja sehän on sama asia. Join Ananiaan kaivosta ja kumma kyllä oli vesi aivan yhtä raikasta, kuin jos kaivo olisi eilen kaivettu.
Menimme kaupungin pohjoispäähän katsomaan sitä paikkaa, jossa opetuslapset yön pimeydessä laskivat Paavalin alas Damaskon muurilta — hän kun oli saarnannut Kristuksesta Damaskossa niin pelottomasti, että kansa koetti tappaa hänet, aivan samalla tavalla kuin se samasta asiasta tekisi vielä tänäpäivänäkin, ja hänen täytyi salaa lähteä kaupungista ja paeta Jerusalemiin.
Sitten kävimme Mahometin lasten haudalla ja haudalla, joka osoittautui Pyhän Yrjänän haudaksi, sen joka lohikäärmeen tappoi, ja niin edelleen aina siihen kallion alaiseen kuoppaan saakka, jossa Paavali piili pakonsa aikana, kunnes vainoojat heittivät takaa-ajon. Ja niiden viidentuhannen kristityn mausoleossa, jotka turkkilaiset v. 1861 teurastivat Damaskossa. Näillä kapeilla kaduilla kerrotaan silloin juosseen verta monta päivää. Kautta kristittyjen kortteerin teurastettiin erotuksetta miehiä, naisia ja lapsia ja jätettiin sadoittain mätänemään. Ja löyhkä oli kauhea, niin kerrotaan. Kaikki kristityt, jotka suinkin pääsivät, olivat paenneet pois kaupungista, eivätkä muhammedilaiset suostuneet käsiään saastuttamaan sillä, että olisivat haudanneet "uskottomat koirat". Verenhimo levisi Hermonin ja Antilibanonin ylämaihin saakka, ja lyhyessä ajassa teurastettiin vielä lisää viisikolmattatuhatta kristittyä ja heidän omaisuutensa hävitettiin. Kuinka kristittyä täällä Damaskossa vihataan! — ja melkeinpä kautta koko turkkilaismaan. Ja kuinka kalliiksi tämä viha tulee, kun Venäjä taas kääntää tykkinsä Turkkia vastaan!
Tuntuu sydäntä viihdyttävältä soimata Englantia ja Ranskaa siitä, että ne kävivät väliin ja pelastivat Ottomaanisen valtakunnan tuhosta, jonka se on tuhannen vuotta niin runsaassa mitassa ansainnut. Turhamaisuuttani loukkaa nähdä näiden pakanain kieltäytyvän syömästä ruokaa, joka on meille keitetty, tai syömästä astiasta, josta me olemme syöneet, taikka juomasta vuohennahkasta, jonka me olemme kristityillä huulillamme saastuttaneet, paitsi kun ensin säkin suun peittävät rievulla tai sienellä ja juovat sen kautta! En ole koskaan inhonnut kiinalaista siihen määrään kuin näitä turmeltuneita turkkilaisia ja arabialaisia, ja kun Venäjä taas on valmis sotimaan heitä vastaan, niin toivon, etteivät Englanti ja Ranska pidä hyvän kasvatuksen tai hyvän arvostelukyvyn mukaisena astua väliin.
Damaskossa ollaan sitä mieltä, ettei koko maailmassa ole jokia, jotka vetäisivät vertoja heidän pienelle Abanalleen ja Farparilleen. Tätä mieltä damaskolaiset ovat aina olleet. Toisessa Kuningasten kirjassa 5 luvussa Naaman ylenmäärin kerskaa niistä. Tämä tapahtui kolmetuhatta vuotta takaperin. Hän sanoo: "Eivätkö Abana ja Farpar, Damaskon joet, ole parempia kuin kaikki Israelin vedet? Enkö voi niissä peseytyä ja tulla puhtaaksi?" Mutta jotkut lukijoistani lienevät unohtaneet, kuka tämä ammoinen Naaman oli. Naaman oli Syyrian sotajoukkojen ylipäällikkö. Hän oli kuninkaan suosikki ja eli ylen komeasti. "Hän oli mahtava ja urhoollinen mies, mutta hän oli spitaalinen." Kumma kyllä on se talo, jota nyt näytetään hänen talonaan, muutettu spitaalihospitaaliksi, jonka hoidokit muukalaisen sisään astuessa näyttelevät kammottavia vammojaan ja ojentavat kätensä bakshiishia pyytämään.
Tämän taudin kamaluutta on mahdoton käsittää, ennenkuin sen koko hirmuisuuden näkee Naamanin vanhassa talossa Damaskossa. Luut ovat vääntyneet aivan muodottomiksi, kasvoissa ja ruumiissa on suuret kuhmut, nivelet mätänevät ja putoavat pois — hirmuista!