XIV LUKU.
Vaihteeksi koleraa — Kuumuus — Taas kumma kulkue — Kynäpiirros Syyrian "Jonesboroughista" — Nimrodin, valtavan metsämiehen hauta — Raunioitten uhkein — Astumme Pyhän maan rajan yli — Jordanin lähteillä — Muistoesineitten hankkijat taas liikkeellä — Kansa, jonka opetuslapset tunsivat — "Tälle kalliolle rakennan kirkkoni" — Kurjuutta— Jalo ratsuni "Baalbek" — Arabialaisten hevos-senttimentaalisuus.
Viimeiset neljäkolmatta tuntia, jotka Damaskossa vietimme, makasin ankaran kolerakohtauksen eli cholera morbuksen kouristuksissa, jonka vuoksi minulla oli hyvä tilaisuus ja hyvä tekosyy loikoilla leveällä divaanilla ja kerrankin levätä kunnollisesti. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin kuunnella suihkulähteitten läiskettä ja niellä rohtoja. Minulla oli vaikka kuinka paljon lunta Hermonin vuorelta, ja kun se ei tahtonut pysyä vatsallani, ei mikään estänyt minua syömästä sitä — aina oli tilaa enemmälle. Minä olin olooni sangen tyytyväinen. Syyriassa matkustamisella on mielenkiintoiset puolensa, samoinkuin matkoilla missä tahansa maanääressä, mutta taittunut jalka, tai koleranpuuskaus kuitenkin tuo siihen tervetullutta vaihtelua.
Lähdimme Damaskosta puolenpäivän aikaan ja ratsastimme parissa tunnissa lakeuden poikki, jonka jälkeen matkueemme vähäksi aikaa pysähtyi ja asettui muutamain viikunapuitten siimekseen lepäämään, Se oli kuumin päivä, mitä vielä olimme kokeneet — aurinko syyti liekkejään maahan kuin juottopillistä. Tuntui siltä kuin säteet olisivat sataneet maahan rankkasateena päämme päälle ja valuneet alas kuin sade katolta. Kuvittelin voivani erottaa säderyöpyt toisistaan — mielestäni saatoin sanoa, milloin mikin ryöppy sattui päähäni, milloin se valui alas hartioilleni ja milloin seuraava ryöppy tuli. Se oli hirmuista. Koko erämaa hohti niin palavana, että silmäni koko ajan uivat kyynelissä. Tovereilla oli valkoiset päivänvarjot, jotka olivat vahvalla tumman viheriällä kankaalla sisustetut. Ne olivat kuvaamaton siunaus. Minä kiitin onneani, että minullakin oli samanlainen päivänvarjo, vaikka se olikin kuormastossa ja nyt kymmenen mailia edellä. Hulluutta on matkustaa Syyriassa ilman päivänvarjoa. Kertoivat minulle Beirutissa (semmoiset ihmiset, jotka aina evästävät toisia neuvoilla), että oli hulluutta matkustaa Syyriassa ilman päivänvarjoa. Siitä syystä minäkin sitten ostin.
Mutta totta puhuen on minun mielestäni päivänvarjo harmin kappale missä tahansa, kun sillä on auringonpaistetta torjuttava. Ei ainoallakaan arabialaisella ole fessissään lippaa eikä päivänvarjoa eikä mitään muutakaan, millä varjostaa silmiään tai kasvojaan, ja hän tulee aina päivänpaisteessa hyvin toimeen ja näyttää tyytyväiseltä. Mutta kaikista naurettavista näöistä mitä olen milloinkaan nähnyt, on meidän kahdeksan miehen seurueemme naurettavin — näyttävät niin perin ulkomaalaisilta. Matkustavat yksinkertaisessa jonossa; pitävät kaikki sitä päätöntä valkoista konstantinopolilaista riepua, joka on kääritty hatun ympäri jos miten moneen kertaan ja sittenkin päitä roikkuu pitkin selkää, käyttävät kaikki paksuja viheriäisiä silmälaseja, joissa on vielä sivulasitkin; pitävät kaikki pään päällä valkoista, viheriällä sisustettua sateenvarjoa; heidän jalustimensa ovat poikkeuksetta liian lyhyet — he ovat kehnoin ratsumiesjoukko, mitä maailmassa; heidän hevoselukkansa juosta hölskyttävät kamalan kovaa — ja kun he lappavat peräkanaa toinen toisensa jälkeen riviin, tuijottavat eteensä ja pidättävät henkeään, pomppoilevat korkealle ja aivan tahdittomasti pitkin linjaa, polvet korkealla ja jäykkinä, kyynärpäät lepattaen kuin kukonpoikasen orrellaan, kun se aikoo kiekaista, kun päivänvarjojen pitkä rivi pomppii suonenvedon tapaisesti ylös ja alas — kun näkee tämän raivostuttavan taulun armottomassa päivänvalossa, täytyy hämmästyä, etteivät jumalat kaiva esiin ukonnuoliaan ja hävitä heitä maan päältä! Se minua ainakin ihmetyttää. Minä en ainakaan laskisi semmoista karavaania maani kautta kulkemaan.
Ja kun aurinko laskee taivaanrannan alle ja kumppanit sulkevat päivänvarjonsa ja pistävät ne kainaloonsa, niin on se vain vaihtelua, mutta kuvan nurinkurisuus ei siitä muutu.
Mutta ehk'ette te älyä silmälasien ylenpalttista nurinkurisuutta. Kyllä älyäisitte, jos olisitte täällä. Täällä kaiken aikaa tunnette, ikäänkuin eläisitte osapuilleen vuotta 1200 ennen Kristuksen syntymää — patriarkkain aikoina. Piplian maisemat ovat ympärillänne — patriarkkain tavat ovat ympärillänne — sama kansa samoissa liehuvissa viitoissa ja sandaaleissa kulkee tienne poikki — samat jonot arvokkaita kameeleja tulevat ja menevät — sama vaikuttava uskonnollinen juhlallisuus ja hiljaisuus verhoaa erämaan ja vuoret kuin etäisinä muinaisaikoinakin ja katso, tämmöiseen ympäristöön tunkeutuu äkkiä tämä haaveellisen näköinen sirkusjoukko viheriäsilmälasillisia jenkkejä räpylöivine kyynärpäineen ja pomppivine päivänvarjoineen! Se on aivan nurinkurista.
Kolmen tai neljän tunnin päässä Damaskosta kuljimme sen paikan ohi, jossa Saul niin äkkiä tuli käännytetyksi, ja tästä paikasta loimme silmäyksen taapäin polttavaan erämaahan ja näimme viimeisen vilauksen kauniista Damaskosta ja sen hohtavista vihannista verhoista. Yön pimetessä saavuimme teltoillemme, jotka olivat juuri Baldwinsvillen, ilkeän arabialaisen kylän ulkopuolella. Paikan oikea nimi on El ja jotain muuta kaupan päälle, mutta se ainoa ulkomaalainen, joka kerran yritti sen lausua, heitti henkensä. Sanoessani tämän kylän olevan tuota tavallista mallia tahdon tehdä tietyksi, että kaikki syyrialaiset kylät viidenkymmenen mailin piirissä Damaskosta ovat samanlaiset — niin samanlaiset, että täytyisi olla yli-inhimillinen äly, jos mieli sanoa, missä suhteessa joku poikkeaisi toisista. Syyrialainen kylä on kuin mehiläispesä, mökit kaikki yhdenkertaisia (miehen korkuisia) ja neliskulmaisia kuin pakkalaatikko. Se on ravalla silattu ylt'yleensä, laaka kattokin, ja tavallisesti samaan laatuun kalkilla valkaistu. Yksi ja sama katto usein ulottuu yli puolen kylän, kattaen monen kadunkin, jotka yleensä ovat askelta leveät. Kun puolenpäivän aikaan ratsastatte tämmöisen kylän läpi, tulee ensin vastaanne surumielinen koira, joka katsoo teihin ja ilmaisee mykän pyynnön, ettette ajaisi hänen ylitseen, mutta tieltä se ei suostu lähtemään. Sitten tulee vastaan pieni poika, jolla ei ole vaatteita, ja hän kurottaa kättään ja sanoo "bakshiish!" — hän ei kyllä odota saavansa senttiäkään, hän vain oppi sanomaan tuon sanan ennenkuin oppi sanomaan "äiti", ja nyt hänen on mahdoton vieroittaa itseään siitä. Sitten kohtaatte naisen, jolla on musta huntu tiheänä kasvojensa edessä, mutta rinta avoin. Ja lopuksi tapaatte monta kipeäsilmäistä lasta ja lapsia, joita on rampuuden ja riutumisen joka asteelta. Ja nöyränä tomussa istuen ja ylt'yleensä likaisten repaleitten reunustamana on kurja ihmisraunio, jonka käsivarret ja sääret ovat mukuraiset ja vääntyneet kuin viiniköynnöksen runko. Siinä kaikki ihmiset, mitä voitte odottaa näkevänne. Loput väestöstä nukkuu huoneissa tai on lakeuksilla tai mäenrinteillä vuohia paimentamassa. Kylä on rakennettu jonkun kalvetustautisen pienen puron varteen ja sen ympärillä on hiukkasen vehmaan näköistä kasvullisuutta. Tämän lumotun piirin ulkopuolella on joka puolella vaikka kuinka laajalti surkeata hiekka- ja soraerämaata, jolla kasvaa Amerikan marunavarvukkoa muistuttava harmaa mätästävä pensas. Syyrialainen kylä on surkein näky, mitä ajatella saattaa, ja ympäristöt ovat sen kanssa mitä parhaassa sopusoinnussa.
En olisi ryhtynyt näin jäsentelemään syyrialaista kylää, ellei Nimrod, raamatun kertomuksen valtava metsästäjä, olisi haudattu Jonesboroughiin ja ellen haluaisi saattaa yleisön tiedoksi, missä hänen tomunsa on. Samoinkuin Homeroksen väitetään hänenkin lepäävän viimeistä untaan monessa muussakin paikassa, mutta tämä on ainoa oikea ja varma paikka.
Kun alkuperäiset heimot enemmän kuin neljätuhatta vuotta takaperin hajoitettiin, matkusti Nimrod suuren seuran kanssa kolme- tai neljäsataa mailia ja asettui siihen paikkaan, jossa myöhemmin Babylonin suuri kaupunki oli. Nimrod rakensi tämän kaupungin. Hän alkoi niinikään rakentaa Baabelin kuulua tornia. Kahdeksan kerrosta hän sitä rakensi ja kaksi siitä vielä tänä päivänä on pystyssä — valtava muurattu tynkä, jonka maanjäristykset ovat keskeltä halkaisseet ja vihaisen Jumalan salamat kärventäneet ja lasittaneet. Mutta tämä valtava raunio on vielä pystyssä pysyvä monet ajat saattamassa häpeään näiden nykyisten ihmispolvien kääpiötyöt. Pöllöt ja leijonat asuvat sen mahtavissa saleissa ja vanha Nimrod lepää unhotettuna tässä viheliäisessä kylässä kaukana suurenmoisen yrityksensä paikoilta.
Lähdimme leiristä sangen varhain aamulla ja ratsastimme yhä ja yhä ja yhä loppumattomiin, kuten minusta tuntui, kautta janoisten erämaitten ja yli kallioisten mäkien nälissämme ja vailla vettä juodaksemme. Olimme lyhyessä ajassa juoneet vuohennahkasäkit aivan kuiviin. Puolenpäivän aikaan pysähdyimme El Yuba Damiin, kurjaan arabialaiseen kaupunkiin, joka kökötti korkealla vuoren kupeella, mutta dragomaani sanoi, että jos koettaisimme sieltä pyytää vettä, niin kävisi koko heimo kimppuumme, sillä siellä ei pidetty kristityistä. Meidän täytyi kulkea edelleen. Kaksi tuntia myöhemmin saavuimme korkean yksinäisen vuoren juurelle, jonka vuoren huipussa oli Baniaan hajoava linna, komein tämän laatuinen linna, mitä on maan päällä, ainakin sen mukaan mitä me tiedämme. Se on tuhatkunta jalkaa pitkä ja kahtasataa leveä ja tehty kauttaaltaan mitä tasasuhtaisimmista ja samalla jykevimmistäkin paasista. Linnan valtavat tornit ja vallinsarvet ovat yli kolmekymmentä jalkaa korkeat ja ne ovat ennen olleet kahta vertaa korkeammat. Vuoren huipulta kohoavat sen sortuneet tornit yli vanhain tammi- ja öljypuulehtojen ja ovat ihmeteltävän maalaukselliset. Tämä linna on niin vanha, ettei kukaan tiedä, kuka sen on rakentanut ja koska se on rakennettu. Sen luo on kerrassaan mahdoton päästä muuta kuin yhdestä paikasta, jossa kapea polku kiertelee kallioseinämäin välitse vanhalle nostosillalle. Hevosten kaviot ovat kallioon kuluttaneet kuutta tuumaa syvät kuopat niiden tiesi kuinka monien satain vuosien kuluessa, joina linnassa on ollut puolustajat. Kuljeskelimme kolmisen tuntia linnan kammioissa ja holveissa ja vankikopeissa ja astelimme paikoilla, joilla monen ristiretkeilijän terästetty kanta oli kalskunut ja joilla foinikialaiset sankarit olivat käyskennelleet monet ajat ennen heitä.
Ihmettelimme, kuinka maanjäristyskään voisi vahingoittaa näin jykeviä muureja, emmekä käsittäneet, mikä voima oli Baniaan raunioiksi kukistanut. Mutta hetken kuluttua kuitenkin löysimme hävittäjän, ja ihmetyksemme silloin kasvoi kymmenkertaiseksi. Näiden valtavain muurien rakoihin oli pudonnut siemeniä. Siemenet olivat itäneet, hennot, mitättömän pienet idut olivat alkaneet kasvaa, versot kovettua ja kehittyä yhä suuremmiksi ja vakaalla, huomaamattomalla painostuksellaan hajoittaa paasia toisistaan, ja nyt ne tuottavat varman tuhon jättiläismäiselle teokselle, joka on maanjäristyksetkin kestänyt. Kaikkialla kasvaa vanhoista muureista kyhmyisiä puita kaunistaen ja varjostaen näitä harmaita muureja ja torneja rehevillä omavaltaisilla lehvillään.
Näistä vanhoista torneista katselimme allamme leviävää laajaa, kauas ulottuvaa vihantaa tasankoa ja sen kimaltelevia lampareita ja puroja, jotka ovat pyhän Jordanin lähteet. Se oli virkistävä näky niin paljon erämaan jälkeen.
Ja kun ilta lähestyi, kiipesimme alas vuorelta Bashanin raamatullisten tammilehtojen kautta (sillä tässä juuri kuljimme rajan poikki, ja astuimme kauan etsittyyn Pyhään maahan) ja aivan sen juurella, leveän laakson auetessa, tulimme tähän pieneen kehnoon Baniaan kylään ja leiriydyimme suureen öljypuumetsään lähelle kimaltelevaa kirkasvetistä vuoripuroa, jonka partailla viikunapuut, granaatit ja oleanderit levittelivät lehviään. Se oli todellinen paratiisi, kun emme ota lukuun kylän läheisyyttä.
Kaikkein ensimmäinen halu, joka mielen valtaa leiriin tullessa palavana ja pölyisenä, on päästä veteen. Kuljimme virran vartta ylöspäin siihen, missä se, kolmensadan askeleen päässä teltoista, kuohuu esiin vuoren sivusta, ja uimme niin jääkylmässä vedessä, että luulisin sairastuvani siitä, ellen tietäisi, että tämä on pyhän joen päälähde.
Pyhiinvaeltajat, jotka eivät millään ota ojentuakseen, ovat palanneet leiriin taskut täynnään raunioista murrettuja muistoesineitä. Soisin, että tämä säädyttömyys voitaisiin estää. He mursivat palasia Noan haudasta, Baalbekin temppelien siroista kuvanveistoksista, Juudaksen ja Ananiaksen taloista Damaskossa, Nimrodin, suuren metsästäjän haudasta, niistä kuluneista kreikkalaisista ja roomalaisista kirjoituksista, joita on Baniaan linnan muinaisvanhoihin seiniin kiinnitetty. Ja nyt he ovat kilkuttaneet ja kalkuttaneet näitä täkäläisiä vanhoja holvikaaria, joita Jeesus itse on katsellut. He kyllä ottavat mukaansa Kalvaria vuorenkin Jerusalemista lähtiessään.
Täkäläiset rauniot eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia. Täällä on suuren neliskulmaisen rakennuksen, entisen linnoituksen, jykevät muurit ja monta jykevää vanhaa holvikaarta, jotka ovat siihen määrään raunioihin peittyneet, että tuskin maasta kohoavat, ja vahvaseinäiset vesijohdot, joissa yhä vieläkin virtaa lapsukainen Jordan äsken syntyneenä, ja vuorenrinteellä on Herodes Suuren rakentaman kalliin marmoritemppelin pohjia — vielä on säilynyt osia sen kauniista mosaiikkipermannoistakin. Täällä vielä on omituinen vanha kivisilta, joka arvatenkin teki tehtävätään jo ennen Herodeksen aikoja. Kaikkialla, teillä, metsissä, on hajallaan korintholaisia kapiteeleja, murtuneita porfyyripilareita ja pieniä kuvanveistosten kappaleita. Ja tuolla ylhäällä jyrkänteessä, jossa lähde kuohuu esiin, on kallionkomeroiden yläpuolella ajan kuluttamia kreikkalaisia kirjoituksia muistona kreikkalaisista ja heidän jälkeensä tulleista roomalaisista, jotka täällä palvelivat metsä-jumalaa Pania. Mutta puita ja pensaita kasvaa nykyään monilla näistä raunioista. Muinaisuuden hajonneille muurauksille on pieni joukko repaleisia arabialaisia rakentanut kurjat mökkirähjänsä. Koko paikan sävy on torkkuva, tyhmä, maalainen, ja vaikea on saada itseään uskomaan, että tällä paikalla kerran on ollut vilkas, vankasti rakennettu kaupunki, vaikkapa kaksikintuhatta vuotta sitten. Tällä paikalla kuitenkin sattui tapaus, jonka vaikutukset ovat liittäneet sivun toisensa jälkeen, niteen toisensa jälkeen maailman historiaan. Sillä tässä paikassa Kristus seisoi sanoessaan Pietarille:
"Sinä olet Pietari; ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni ja helvetin portit ovat sitä vastaan voimattomat. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä levänsä sinä maassa sidot, on oleva taivaassa sidottu, ja mitä hyvänsä sinä maassa päästät, olkoon päästetty taivaassa."
Näille pienille lauseille on rakennettu Rooman kirkon valtava rakennus. Niihin perustuu paavien keisarillinen valta yli maallisten ja heidän jumalallinen valtansa kirota sieluja tai pestä ne synnistä valkeiksi. Rooma väittää olevansa "ainoa oikea kirkko" ja tämän asemansa kannattamiseksi se on taistellut ja ponnistellut ja tehnyt työtä monet vuosisadat ja on varmaan edelleenkin puuhaava samaan suuntaan hamaan aikain loppuun. Mainitsemani muistettavat sanat antavat tälle rauniokaupungille melkein kaiken sen mielenkiinnon, mitä se ihmisille tarjoaa meidän aikoinamme.
Meistä tuntuu kylläkin omituiselta seistä maalla, jota Vapahtajan jalka on kerran tallannut. Tästä johtuva todellisuuden ja koskettavuuden tunne tuntuu olevan ristiriidassa sen epämääräisyyden, salaperäisyyden ja aavemaisuuden kanssa, joka luonnollisesti kuuluu jumalaan. En vielä voi käsittää todella istuvani paikassa, missä jumala on seisonut, ja katselevani puroa ja vuoria, joita tuo jumala on katsellut, ja näkeväni ympärilläni tummaihoisia miehiä ja naisia, joiden esivanhemmat näkivät ja puhuivatkin hänen kanssaan kasvoista kasvoihin ja huolettomasti, aivan samoin kuin olisivat puhuneet minkä muukalaisen kanssa tahansa. En voi käsittää tätä. Ne jumalat, jotka ovat minun käsityksissäni, ovat aina peittyneet pilviin ja olleet sangen etäällä.
Tänä aamuna aamiaista syödessämme istui leirin lumotun piirin ulkopuolella kärsivällisesti tavanmukainen kokoelma likaista ihmiskuntaa odottamassa muruja, joita armeliaisuus ehkä soisi heidän kurjuutensa lieventämiseksi. Siinä oli vanhaa ja nuorta, ruskeaihoista ja keltaista. Miehistä olivat jotkut pitkiä ja jänteviä (tuskin missään tosiaankaan näkee niin komean näköisiä miehiä kuin täällä Idässä), mutta lapset ja naiset näyttivät kaikki näivettyneiltä ja alakuloisilta ja nälän masentamilta. Nämä ihmiset muistuttivat intiaaneja. Vaatteita heillä oli vähän, mutta ne mitä heillä oli, olivat sangen omituiset muodoltaan ja haaveelliset sovittelultaan. Mitä kummaa korua tai rihkamaa heillä vain sattuikaan olemaan, aina he sen sijoittivat siten, että se herätti niin suurta huomiota kuin suinkin. Ääneti he istuivat ja väsymättömällä kärsivällisyydellä vahtivat joka liikettämme, vahtivat niitä tuolla tylsällä, vaihtamattomalla epäkohteliaisuudella, joka on niin tosi-intiaanimaista ja joka tekee valkoisen miehen niin hermostuneeksi ja levottomaksi.
Näillä ympärillämme olevilla ihmisillä oli muitakin omituisuuksia, jotka olen jalossa punaisessa miehessä huomannut: heillä oli viljalta syöpäläisiä ja likaa oli liettynyt heidän pintaansa, niin että se melkein kävi kaarnasta.
Pienet lapset olivat surkeassa tilassa — kaikkien silmät olivat kipeät ja monenlaisia muitakin tauteja heissä oli. Väittävät, että tuskin on koko Idässä ainoatakaan lasta, jolla olisi terveet silmät, ja että tuhansia joka vuosi menettää toisen tai molempainkin silmäinsä näön. Melkeinpä luulen niin olevan, sillä joka päivä näen paljon sokeita, enkä ole muistaakseni nähnyt ensinkään semmoisia lapsia, joilla ei olisi silmätautia. Voitteko kuvitella, että amerikkalainen äiti voisi tuntikauden istua lapsi sylissään ja antaa satakunnan kärpästä kaiken aikaa istua sen silmissä? Minä olen nähnyt tuota joka päivä. Eilen tuli vastaamme pienellä aasilla ratsastava nainen, pieni lapsi käsivarrellaan. Minä totta puhuen luulin, että lapsella oli siniset silmälasit lähestyessämme heitä ja ihmettelin, kuinka tämä äiti oli niin suurellinen. Mutta lähemmä tullessamme näimmekin, että siniset silmälasit olivatkin vain kärpäsleirejä, joita oli yksi lapsen kummassakin silmässä ja yksi osasto sitä paitsi kaivelemassa sen nenää. Kärpäset olivat hyvillään, lapsi tyytyväinen, eikä äiti siis puuttunut asiaan.
Heti kun heimo sai kuulla, että joukossamme oli tohtori, alkoi ihmisiä virrata joka suunnalta. T:ri B., luonnostaan sääliväinen ihminen, oli ottanut lapsen lähellä istuvalta vaimolta ja pannut sen kipeihin silmiin jonkinlaista rohtoa. Vaimo lähti pois ja nosti liikkeelle koko kansakunnan, ja kannattipa nähdä, kuinka niitä alkoi kiehua! Rammat, ontuvat, sokeat, spitaaliset — kaikki laiskuuden, lian ja puutteen synnyttämät vaivat — olivat edustettuina tässä kongressissa, ennenkuin oli kulunut kymmentäkään minuuttia, ja yhä vain tuli uusia! Jokainen vaimo, jolla oli sairas lapsi, toi sen, ja jokainen vaimo, jolla ei ollut, lainasi lapsen. Kuinka kunnioittavasti, kuinka jumaloiden he katselivat tuota kammottavaa, salaperäistä voimaa, tohtoria! He katsoivat, kun hän otti ulos pullonsa, he katsoivat, kun hän mittasi valkoisia pulvereitaan, he katsoivat, kuinka hän sekoitti tippoja yhdestä nesteestä ja sitten tippoja toisesta. Ei ainoakaan liike jäänyt heiltä huomaamatta. Heidän silmänsä olivat häneen kiinninaulitut lumouksella, jota ei mikään voinut häiritä. Melkeinpä uskon, että he luulivat hänellä olevan jumalalliset lahjat. Jokaisen silmät säteilivät ilosta, kun hän oli saanut rohtoannoksensa — vaikka he luonnostaan ovatkin kiittämätöntä ja tylyä ihmislajia — ja sairaan kasvoista puhui järkähtämätön usko, ettei mikään maailmassa estäisi häntä nyt paranemasta.
Kristus tiesi, miten saarnata näille yksinkertaisille, taikauskoisille, taudin kiduttamille olennoille: Hän paransi sairaat. Niitä riensi tänä aamuna joka taholta meidän tohtorimme luo, joka vain oli vaivainen ihminen, kun huhu siitä, mitä hän oli tehnyt sairaalle lapselle, alkoi levitä, ja he jumaloivat häntä silmillään, vaikk'eivät vielä tienneet, oliko hänen annoksissaan voimaa vai eikö. Näiden esi-isät — ihmisiä, jotka olivat täydelleen heidän kaltaisiaan värinsä, pukunsa, tapainsa ja yksinkertaisuutensa puolesta — seurasivat laumoittain Kristusta, ja kun he näkivät Hänen yhdellä sanalla parantavan taudin vaivaamia, niin ei ole ihme, että he Häntä jumaloivat. Ei ihmettä, että koko kansa puhui Hänen teoistaan. Ei ihmettä, että väenpaljous, joka Häntä seurasi, oli niin suuri, että eräänkin kerran — kolmenkymmenen mailin päässä täältä — sairas mies täytyi katon kautta laskea alas hänen luokseen, kun ovesta oli mahdoton päästä. Ei ihmettä, että Hänen kuulijakuntansa olivat niin suuret Galileassa, että Hänen täytyi saarnata haahdesta, vähän matkan päässä rannasta. Ei ihmettä, että Betsaidan seudun autioissa paikoissa viisituhatta tulvasi Hänen yksinäisyyteensä ja Hänen täytyi ravita heidät ihmeen kautta, etteivät he luottavan uskonsa ja hartautensa vuoksi kärsisi. Ei ihmettä, että kun niinä päivinä jossain kaupungissa syntyi suuri liike, toinen naapuri selitti sen toiselleen sanoen: "Sanovat natsarealaisen Jeesuksen tulleen!"
Niin, kuten jo sanoin, tohtori jakeli rohtoja niin pitkältä kuin hänellä oli jaettavaa, ja hänen maineensa on nyt Galileassa suuri. Hänen potilaittensa joukossa oli sheikin tyttären lapsi — sillä tälläkin köyhällä, repaleisella kourallisella mätähaavoja ja syntejä on kuninkaallinen sheikkinsä — kurja vanha muumio, joka paremminkin näytti olevan jonkun vaivaistalon asukas kuin tämän toivottoman, paidattoman raakalaisheimon ensimmäinen virkamies. Prinsessa — tarkoitan sheikin tytär — oli vain kolmentoista tai neljäntoista ikäinen ja hänellä oli sangen suloiset ja sangen sievät kasvot. Hän oli ainoa syyrialainen nainen, mitä olimme vielä nähneet, joka ei ollut niin syntisen ruma, ettei hän olisi voinut lauantai-iltana kymmenen jälkeen hymyillä rikkomatta sabattia. Mutta hänen lapsensa oli sangen arveluttava näyte — siinä ei ollut niin paljoa, että se olisi riittänyt yhdeksi piiraaksi, ja tuo pikku raukka katseli niin rukoilevasti jokaiseen, joka lähestyi (ikäänkuin se olisi käsittänyt, että nyt jos koskaan oli tullut sille apu), että se täytti meidät säälillä, joka oli todellista, eikä keinotekoista tavaraa.
Mutta tämä viimeinen saamani uusi hevonen koettaa katkaista kaulansa telttaköysiin, niin että minun täytyy lähteä ankkuroimaan se. Jeriko ja minä, me olemme eronneet. Uusi hevonen ei luullakseni ole juuri kehumisen arvoinen sekään. Yksi sen takajaloista taipuu väärään suuntaan ja toinen on niin suora ja kankea kuin teltantanko. Hampaistaan se on suurimman osan menettänyt ja se on sokea kuin yölepakko. Nenänsä se on joskus taittanut, milloin lieneekään, ja se on nyt kaareva kuin holvisilta. Alahuuli riippuu pitkällä kuin kameelin ja korvat on hakattu pois melkein päätä myöden. Minun oli alussa hieman vaikea keksiä sille sopivaa nimeä, mutta lopulta päätin ristiä sen Baalbekiksi, koska se on niin suurenmoinen raunio. En voi olla puhumatta hevosistani, koska minulla edessäni on niin pitkä ja ikävä matka ja ne luonnollisestikin askarruttavat ajatuksiani melkein yhtä paljon kuin näöltään paljon tärkeämmät asiat.
Pyhiinvaeltajaimme mieliksi ratsastimme nuo pahat taipaleet Baalbekista Damaskoon, mutta Danin ja Jackin hevoset olivat niin kehnossa kunnossa, että ne oli jätettävä jäljelle ja saatava uudet. Dragomaani väittää, että Jackin hevonen kuoli. Minä tein hevoskauppaa Mohammedin, sen kuninkaallisen näköisen egyptiläisen kanssa, joka on Fergusonimme luutnantti. Fergusonilla tietenkin tarkoitan dragomaaniamme Abrahamia. Minä en ottanut tätä hevosta sen persoonallisen ulkomuodon vuoksi, vaan koska en ollut nähnyt sen selkää. En tahdokaan sitä nähdä. Olen nähnyt kaikkien muitten hevosten selät ja nähnyt enimmät täynnään kamalia satulan sierottumia, joita ei ollut kuukausiin pesty, ei hoidettu, kuten hyvin tiesin. Se ajatus, että täytyy päivän pitkän ratsastaa tämmöisillä kamalilla kidutuksilla, on mieltä masentava. Epäilemättä on minun hevoseni samanlainen kuin muutkin, mutta ainakin minulla on se lohdutus, etten tiedä sitä.
Toivon tulevaisuudessa säästyväni kaikilta sentimentaalisilta korupuheilta, kuinka muka arabialainen jumaloi hevostaan. Poikana haaveilin, että kun olisin erämaan arabialainen ja minulla olisi kaunis tamma, niin nimittäisin sen Selimiksi tai Benjamiksi tai Mohammediksi ja ruokkisin sitä omasta kädestäni ja laskisin sen telttaani ja opettaisin sen hyväilemään itseäni ja katselemaan minua hellästi suurilla hellillä silmillään. Ja minä toivoin, että joku vieras tulisi semmoisena hetkenä ja tarjoisi minulle siitä satatuhatta dollaria, jotta voisin tehdä kuten muutkin arabialaiset — epäröidä, himoita tuota rahaa, mutta rakkaudesta tammaani kuitenkin lopulta sanoa: "Minäkö eroaisin sinusta, kaunokaiseni! En eläissäni! Pois kiusaaja, minä halveksin kultaasi!" ja sitten hyppäisin satulaan ja tuulena kiitäisin poikki erämaan.
Mutta minä peruutan nyt ne mietteet. Jos nämä arabialaiset ovat toisten arabialaisten kaltaisia, on heidän rakkautensa kauniita tammojaan kohtaan paljasta satua. Ne, mitä minä tunnen, eivät vähääkään rakasta hevosiaan, eivät tunne niitä kohtaan mitään sääliä eivätkä vähääkään tiedä, miten niitä on kohdeltava ja hoidettava. Syyrialainen satulaloimi on kahden tai kolmen tuuman vahvuinen täytetty patja. Sitä ei koskaan oteta hevosen selästä, ei päivällä eikä yöllä. Se kerää paksulta likaa ja karvoja ja hikeä. Sen täytyy välttämättä synnyttää haavoja. Näiden ihmisten päähänkään ei pälkähdä pestä hevosen selkää. Eivätkä he pidä hevostaan teltoissa suojassa, vaan niiden on seisominen ulkona ja tyytyminen säihin semmoisinaan. Katsokaa typöhäntää, raihnasta "Baalbek" raukkaa ja itkekää, että tarun Selimeihin on hukkaan tuhlattu niin paljon tunnetta!