I.
Klovaczin kolme mustasilmäistä lasta ei tuonut enää krokuksia eikä orvokkeja Lindille kevätaamuisin. Heidän isänsä, Anton Klovacz, oli hyvin sairaana, oli Lind kuullut sanottavan. Ja koska talossa ei ollut äitiä, niin kaikki lapset läksivät isän kanssa katetuissa vankkureissa kaupunkiin, jossa heidän oli määrä kääntyä etevän lääkärin puoleen. Kaikki Antonin säästöt kuluisivat tietenkin siihen.
Hän oli pestannut miehen hoitamaan taloa heidän poissaollessaan, olivat lapset kertoneet Lindille viimeisenä päivänä, jolloin he olivat koulussa. Mies oli hyvin miellyttävä ja voimakas, sanoivat he, hän oli tuonut heille makeisia kaupungista ja antanut heidän tutkia hänen taskunsa ja ottaa kaikki hopearahat, mitä niistä oli löytynyt. Jo ensi päivänä he olivat tulleet hänen kanssaan niin hyviksi ystäviksi, että he olivat hyökänneet kaikki hänen kimppuunsa, kunnes he vihdoin saivat hänet pitkäkseen maahan, missä hän oli nauranut oikein sydämensä pohjasta.
Muutamia päiviä myöhemmin hän oli käynyt Yellow Postissa ja tuonut sieltä laatikon, joka lauloi ja soitti. Se oli lähetetty hänen perässään siitä kaupungista, mistä hän oli tullut. Paljon nahkaselkäisiä kauniita kirjoja oli myös saapunut taloon, mutta lapset eivät osanneet lukea niistä ainoatakaan sanaa tai ei ainakaan yhtään kokonaista riviä. Missä ikänä tuo mies oli ollut, siellä, se oli selvää, hän oli voittanut kaikkien lasten sydämet.
Illat olivat nyt niin ihmeen kauniit, ettei Lind voinut Pysytellä Garen farmin vankilassa. Hän alkoi tehdä pitkiä kävelyretkiä yksinänsä koulutuntien päätyttyä, palaten hädin tuskin illalliselle kotiin. Harvoin hän tapasi ketään, yhtä vähän hevos- kuin jalkamiestä, joka olisi häirinnyt hänen yksinäisten retkiensä viehätystä. Ihmetellen joskus, mikähän tuo mies oikeastaan saattoi olla, joka oli saapunut kaupungista Klovaczin farmille, hänen oli tehnyt mieli kulkea sinnepäin. Tietysti hän oli vain työläinen, joka kernaasti juttelisi hetken aikaa hänen kanssansa, mutta hän toivoi, että tuon miehen näkeminen palauttaisi jälleen hänessä uskon sen maailman olemassaoloon, josta hän itsekin oli tullut.
Eräänä päivänä Sandbon lapset jättivät hänelle poninsa ratsastettavaksi. Illalla alkoi hienosti sataa, ja Lind, puettuna karheisiin vaatteisiin, nousi ponin selkään ja ratsasti luoteiseen päin, Klovaczin farmia kohti. Hän seurasi kapeaa, kiemurtelevaa polkua, jota myöten Caleb oli ajanut vähän aikaa sitten. Hän ratsasti leppäpensaikon ohi ja tuli tielle, jonka yläpuolelle villit kirsikat muodostivat ikäänkuin katoksen, peittäen taivaan näkyvistä.
Tiellä Lind kohtasi miehen, joka kulki paljain päin, hattu kädessä, harmaassa hämärässä. Hän tunsi hänet samaksi henkilöksi, jonka hän oli nähnyt kummulta palatessaan kotiin Thorvaldsonista.
Mies oli pitkä ja huolellisesti puettu, yllään tavallinen urheilupuku: polvihousut ja säärykset, ruskea, kaulasta avoin paita ja pehmeä hattu. Kun Lind näki hänen lähestyvän, hymyili hän hiukan miehen hienolle puvulle. Hän tiesi heti, että tämä oli Klovaczin »pestattu mies».
Kulkiessaan toistensa ohi he vilkaisivat salavihkaa toisiinsa niinkuin oudot ainakin yksinäisellä seudulla. Lind huomasi, että miehen kasvot olivat ajamattomat ja ruskettuneet, mutta samalla hän oli omituisen kalpean ja heikon näköinen; hänen silmänsä olivat kauniit ja niiden ilme miettivä. Mark Jordan ei huomannut muuta kuin tytön, joka ratsasti sateessa ikäänkuin se olisi huvittanut häntä.
Sitten he kulkivat toistensa ohi.
Mutta Lind ei voinut jatkaa matkaansa. Hänen teki mielensä kääntyä takaisin ja jonkun tekosyyn nojalla poiketa taloon. Tuo mies ei ollut sittenkään mikään tavallinen työläinen. Lind pysäytti hevosensa hetkeksi tuumien, mitä hän tekisi. Samassa alkoi todenteolla sataa.
Klovaczin pieni turvemaja ja hajallaan olevat ulkohuonerakennukset, jotka entiset omistajat olivat rakentaneet, kyyköttivät rankkasateessa kuin tunkiolle heitetyt roskat. Vielä kaksi viikkoa sitten tämä paikka oli ollut »koti» — turvapaikka, jonne saavuttiin pellolta, metsästä, koulusta. Lindin silmät kostuivat hänen muistellessaan Klovaczeja, tuota hajonnutta unkarilaista perhettä.
Poni pysähtyi kuistin edustalle, ja hetken kuluttua Lind kolkutti ovelle.
Mark Jordan avasi oven.
»Saanko tulla sateensuojaan?» Lind hymyili räpäyttäen sadepisarat silmäluomistaan. »Olen Lind Archer, Oelandin opettajatar.»
Mark peräytyi avaten oven selko selälleen ja hilliten huudahdusta, joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen terävät silmänsä tarkastivat odottamatonta vierasta ja tarkastuksen tulos saattoi hänet hiukan hämilleen.
»Halloo!» hän sanoi. »Pahassapa ilmassa te olettekin liikkeellä.
Astukaa huoneeseen!»
Lind katsoi epäröiden poniinsa, ja Mark kiiruhti ulos. »Minä pidän huolta hevosesta, miss Archer. Astukaa sisään ja olkaa kuin kotonanne.» Seisoen kapealla kuistilla he katselivat hetken aikaa toisiaan uteliaasti ja purskahtivat sitten ilman syytä nauruun. Mark poistui ponin luo, ja Lind astui keittiöön.
Lind katseli ympärilleen huoneessa, jonne hän oli tullut. Siinä näkyi jo miehisen epäjärjestyksen jäljet: kaikenlaiset roskat olivat lakaistut pois näkyvistä uunin ja kaapin alle.
Jotain kiehui liedellä. Pöytä, jolle oli levitetty öljyvaate, oli katettu yhdelle hengelle. Sade rummutti tuhansin sormenpäin ikkunan ruutuja. Lind veti verhon eteen.
Mark Jordan palasi keittiöön. Sade helmeili hänen mustassa tukassaan ja valui alas hänen poskilleen.
»Paha ilma ulkona liikkua», hän sanoi keskustelun johdantona, ja muisti sitten, että hän olikin jo sanonut jotain samantapaista. Oikeastaan Lindin tulo oli hiukan hermostuttanut häntä juuri nyt, kun hän oli aikonut epämääräiseksi ajaksi vetäytyä yksinäisyyteen.
»Oi, minä pidän tällaisesta ilmasta», sanoi Lind iloisesti. »Minä ratsastan tai kävelen kovin mielelläni sateessa. Jos ajatte minut ulos, niin en pane sitä lainkaan pahakseni.» Hän nauroi hänelle suoraan silmiin istuessaan uunin luona.
»Miksikä te siis tulitte tänne?» Mark kysyi voittaen taas tasapainonsa.
»Miksikä — oi, enpä tiedä. Minun oli kai ikävä», Lind sanoi hitaasti. »Te näytitte niin inhimilliseltä kulkiessanne tietä pitkin, enkä ole tavannut oikeata ihmistä kokonaiseen kuukauteen.»
»Hm. Toivottavasti ette pety minun suhteeni», Mark sanoi hymyillen. Lind huomasi, että hänellä oli valkoiset hampaat ja hyvin miellyttävä suu. »Olin parhaillani illallishommissa. Erakko ei syö paljon siitä yksinkertaisesta syystä, että on niin vaivalloista keittää ruokaa yhdelle hengelle. Melkein aina tulee keittäneeksi liian paljon tai liian vähän.»
Hän oli nostanut jalkansa keittiötuolille uunin eteen ja nojasi kyynärpäätään polvea vasten odottaessaan kahvin kiehumista liedellä. Lind riisui pehmeän hattunsa ja takkinsa. Hänellä oli vedenpitävästä kankaasta tehdyt polvihousut ja suuret kengät.
»Tämä on tosiaankin kodikas pieni talo», hän sanoi.
»On kyllä», sanoi Mark katsellen ympärilleen, »eikä lainkaan huono Klovaczin varoihin nähden. Mies parka! En usko hänen palaavan tänne takaisin.» Hän meni uunin taakse, niissä seinällä riippui useita pannuja, ja otti alas pienen kasarin. Sen hän pani tulelle kaataen hiukan rasvaa kannusta. Rasva alkoi pihistä ja savuta ja hän rikkoi kaksi munaa kasariin. Lind katseli häntä ikäänkuin he olisivat olleet jo vanhoja tuttuja. Mark kääntyi Lindiin päin.
»Tahdotteko tehdä minulle seuraa, miss Archer?» hän kysyi. »Vai oletteko saanut päivälliskutsun muualle?»
Lind sanoi nauraen: »Kernaasti, jos annatte minun pestä astiat jälkeenpäin. Pelkään pahoin, ettei minulle anneta enää ruokaa kotona, mr. Gare ei syötä velvollisuuksiensa laiminlyöjiä.» Hän seurasi Markin liikkeitä mielihyvällä, kun tämä kantoi ruoan pöytään. Hänen kätensä olivat hienot ja taitavat. Lind ihmetteli, mikähän hän oli miehiänsä, mutta ei kysynyt mitään.
Kun kaikki oli valmista pyysi Mark Lindiä ruoalle. Nyt vasta hän huomasi, että Lind oli ottanut hatun päästään ja että hänen hiuksensa ympäröivät pehmeinä ja kiiltävinä hänen punoittavia poskiaan. Lind istahti tuolille vastapäätä Markia. He katsoivat toisiinsa. Äkkiä Mark tunsi, että hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan tytöstä.
Mark työnsi tuolinsa taakse ja kumartui eteenpäin Lindin puoleen. Hänen silmänsä olivat tummat ja kiihkeät, niiden katse oli miltei persoonaton. Helkkarissa! hän tuumi, oli suorastaan väärin, että noin suloinen olento yllätti miehen aivan valmistautumatta.
»Mistähän te oikeastaan tulitte tänne?» Mark kysyi uteliaana.
Lind katsoi häneen hymyilemättä. Hetken aikaa hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut poissa tajultaan, kykenemätön vastaamaan. Sade pieksi talon ulkopuolella ja tuuli vinkui koivuissa surkeasti kuin eksynyt lintu. Nuo äänet lisäsivät lämpimyyden ja turvallisuuden tunnetta Klovaczin keittiössä. Mutta niillä oli myös päinvastainen vaikutuksensa. Ne enensivät yksinäisyyden pelkoa, täydellisen tyhjyyden kauhua noiden molempien ihmisten sieluissa, jotka olivat hakeneet täältä suojaa. Hetken aikaa he katsoivat etsien ikäänkuin toistensa silmien ohi, etsien yhteisymmärrystä, yhteenkuuluvaisuutta tällä laajalla maa-alalla, joka sitoi heidät toisiinsa, heidät, jotka muodostivat välttämättömän osan siitä, olivat erottamattomat toisistaan. Tuo hetki oli kuin lämmin kädenlyönti.
Lindin katse painui alas. Hän otti käteensä haarukan ja laski sen jälleen entiselle paikalleen. Mark Jordan istui leuka käden varassa katsellen häntä.
»Tuolta alas», sanoi Lind osoittaen kädellään ylöspäin.
»Sen uskon», vastasi Mark vakavana. »Luullakseni minä rakastun teihin.»
Lind naurahti hermostuneesti. Tuo nuori mies pelotti häntä kiihkeällä katseellaan. Hän oli lausunut nuo sanat ikäänkuin vain haluten kuulla, miltä ne sointuivat.
»Todellako? Tahtoisitteko ensin ilmoittaa minulle nimenne?» Lind sanoi kevyesti, jotta hänen äänensä kuuluisi huolettomalta. Hän otti haarukan käteensä.
Mark hämmästyi omaa rohkeuttansa. Mikä häneen oli tänään mennyt?
Varmaankin hän pelotti tytön pakosalle.
»Anteeksi — tarkoitukseni ei ollut pelästyttää teitä. Mutta olen siitä aivan varma. Tahtoisin saada teidät ymmärtämään, ettei kukaan ole koskaan tullut luokseni niinkuin te tänä iltana — aivankuin kohtalon pakottamana. Olen aina ollut niin epätoivoisen yksinäinen.»
Käsittämätön tunne valtasi Lindin mielen Markin puhuessa. Hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä hänen luokseen ja silitellä tuon vieraan miehen tukkaa, hyväillä sitä käsillään, jotta hän ei enää olisi hänelle vieras.
»Oi!» huudahti Lind, »sen minä tunnen liiankin hyvin!» Hän ojensi äkkiä kätensä pöydälle ja kumartui Markin puoleen. Mark laski omansa Lindin kädelle pusertaen sitä hiukan, ja he hymyilivät toisilleen.
»Mutta te ette vieläkään ole sanonut minulle nimeänne?» Lind muistutti.
Mark ojentautui tuolillaan. »Aivan oikein — en ole sitä tehnyt! Nimeni on Jordan — Mark Jordan. Ruvetaan nyt syömään. Te olette varmaankin nälissänne.» Hän tarjosi Lindille leipää.
»Onko kahvi hyvää?» hän kysyi äkkiä hetken kuluttua.
»Erittäin hyvää», vakuutti Lind hänelle. »Minun mielestäni te olette hämmästyttävän hyvä kokki.»
Jännitys laukesi samalla ja he näyttivät tulevan hyviksi ystäviksi käden käänteessä. He söivät yhdessä munia ja paistettuja perunoita, leipää ja säilykeluumuja, joita Klovaczit olivat jättäneet, ja joivat kahvia. He keskustelivat elämästä Oelandissa sekä sen viehätysvoimasta, jota kumpainenkin alussa oli tuntenut. Mark ei ollut vielä ennättänyt tutustua asukkaisiin. Lind kuvasi heitä muutamin lyhyin, terävin piirtein. Markia huvittivat hänen tekemänsä huomiot.
»Sandbot ovat teidän lähimmät naapurinne», Lind selitti. »Mrs. Sandbo luulee olevansa onnellinen kadotettuaan miehensä, mutta todellisuudessa mies on nyt elävämpi kuin koskaan ennen.»
Hän kertoi Markille garelaisista ja kirouksesta, joka näytti painostavan heitä kaikkia.
»Judith on kaunis tyttö. Hän on aivankuin — villivarsa, parempaa kuvaa en voi hänestä antaa. Mutta Caleb ei suo hänelle hetkenkään rauhaa. Ani harvoin minäkään pääsen hänen lähelleen, niin kernaasti kuin tahtoisinkin häneen enemmän tutustua.»
»Hm — te voisitte varmaan tehdä paljon tytön hyväksi, jos teillä vain olisi siihen tilaisuutta», sanoi Mark. Hän kertoi Lindille hiukan itsestään, elämästään pappien luona, joiden huostaan hänet oli heitetty isän kuoltua; isäänsä hän ei muistanut yhtään; äidistään hän ei myöskään tiennyt paljon, hän oli ollut englantilainen sivistynyt nainen, joka oli kuollut hänen vielä lapsena ollessaan; hän kertoi työstään ja toiveestaan päästä takaisin kaupunkiin kuuden kuukauden kuluttua voidakseen ryhtyä uusin voimin työhön. Ja Lind vuorostaan kertoi hänelle, miten hän oli joutunut tänne ja päättänyt jäädä paikoilleen välittämättä Caleb Garen kiivaudesta ja hänen perheensä tukalasta asemasta.
Lind keräsi sitten astiat pöydältä ja pesi ne Markin pyyhkiessä ja asettaessa ne paikoilleen kaappiin. Sitten Lind kurkisti ulos ikkunasta ja huomasi, että sade oli jo melkein lakannut.
»Mrs. Gare otaksuu, että minä olen Sandbossa, eikä nuhtele minua. Mutta minun täytyy sittenkin lähteä kotiin», hän sanoi. Mark otti hattunsa ja takkinsa naulasta ja he läksivät yhdessä ulos. Satoi yhä hiukan ja puut muodostivat suuria, kosteita läikkiä hämärtävää taivasta vasten.
Mark syötti ja juotti Lindin ponia, sitten hän satuloi oman hevosensa.
Lind seisoi pimeässä tallissa sillä välin kuin Mark suoritti työnsä.
Lämmin kodikkuudentunne matalassa tallissa oli niin valtava, sateen
rapistessa kattoa vasten, että Lind tunsi entistään voimakkaampana
Markin läsnäolon.
Mark ei huolinut sytyttää lyhtyä satuloidessaan hevostansa. Hän työskenteli nopeasti pimeässä, jotta se tunne, jota hän tunsi tätä merkillistä tyttöä kohtaan, ei kokonaan panisi hänen päätään pyörälle. Kun hän oli valmis, talutti hän hevosensa pihalle hipaisten Lindiä, joka ei heti huomannut hänen tuloaan. Tuo hetkellinen kosketus sai Markin sydämen kiihkeästi sykkimään.
Sateen kostuttaessa heidän kasvojaan he ratsastivat metsätietä myöten rinnatusten.
Vaikka Mark oli aikonut kääntyä takaisin paljon ennemmin, hän saattoikin Lindin aina Garen farmille saakka. Sade lakkasi, ja vihdoin suuri pilvi halkesi kahtia, jotta himmeä tähti pääsi näkyville. Pohjoisen puolella olevista suomaista kuului yksinäinen kumea ääni, ikäänkuin tuulen synnyttämä. Se oli myöhästyneen villihanhen ääni, viimeisen, joka lensi seudun yli puoleksi jäätyneitä soita kohti pohjoisessa. Lind ja Mark pysähtyivät kuuntelemaan ja katsoivat sitten toisiinsa. Äkkiä ilma oli kirkastunut, ja yö yllättänyt heidät avarana, loppumattomana, läpikuultavana kuin outo uni…