I.
Tiheä kääpiömäntyaitaus erotti puutarhan maantiestä. Amelia kitki polvillaan tomaattipenkkiä, joka oli sillä puolen puutarhaa. Edellinen yö oli ollut kylmä, ja vanhan tavan mukaan tomaatit olivat hänen ajatuksissaan viimeisinä ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäisinä aamulla noustessa, joskohta muutkin huolet raskauttivat hänen mieltään.
Hän nousi pystyyn ja kuullessaan hevosen kavioiden kapsetta hän piiloutui aitauksen taakse nähdäkseen, kuka siitä ratsasti. Ohikulkevat vieraat kasvotkin loivat hiukan vaihtelua päivän työhön. Hevonen ilmestyi tielle, ratsastajan istuessa toimettomana satulassa ja katsoessa suoraan eteensä koulutaloa kohti. Sitten hän poikkesi tieltä ja ratsasti koulualueen yli, missä hevonen pysähtyi, ja mies hyppäsi maahan.
Amelian sydän sykki kiihkeästi. Aitaus taipui hiukan hänen nojautuessaan siihen, mutta hän seurasi katseellaan ratsastajaa, ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet mieheen kiinni naulatut. Mies kulki ohi, eikä Amelia voinut nähdä muuta kuin hänen päänsä ja hartiansa. Sitten hän kääntyi pois ja polvistui maahan peitteen viereen, jolla tomaatit edellisenä yönä oli peitetty. Hän oli ilmetty isänsä… mutta hienompi. Tokkopa olisi tarpeellista peittää tomatteja täksikin yöksi… maailmanmies… sivistys kuulsi hänen otsaltaan kuin valo. Hän kantoi hyvin vaatteitaan, istui satulassa kuin sotilas… ja härkä oli puskenut hänen isänsä hengiltä…
Amelia oli polvillaan maassa tomaatintaimien ääressä. Hän paleli ja oli väsynyt aivankuin vuosia sitten, kun hänen lasten sairastaessa oli täytynyt valvoa koko yö. Hänestä tuntui ikäänkuin hänet olisi pakotettu näyttämölle esittämään pääosaa murhenäytelmässä, jolle katselijat nauraisivat. Koko hänen elämänsä sanoin selittämätön murhenäytelmä kohosi hänen eteensä. Hän kauhistui tuota näkyä niinkuin hän olisi kauhistunut, jos hän olisi nähnyt edessään hirtetyn tai kamalan tapahtuman, jossa hänellä itsellään ei olisi ollut mitään osaa. Kylmänväreet puistattivat hänen ruumistaan. Hän ei ollut millään tavalla sopinut siihen osaan, jonka elämä oli hänelle valinnut — yhtä vähän kuin Lind olisi siihen sopinut. Hän oli ollut aivan kykenemätön kantamaan tätä taakkaa, joka ei hetkeksikään ollut hellittänyt. Sydämessään hän toivoi vapautusta tekonsa seurauksista, jotka olivat vieläkin julmemmat kuin Calebin uhkaukset, jotka kaikuivat hänen korvissaan kuin pelottavan pasuunan ääni.
Hetken kuluttua hänen mielensä rauhoittui. Hän oli nähnyt Mark Jordanin. Hän oli maailmanmies; ehkäpä hänellä oli kunnioitusta ansaitsevia ystäviä, jotka kunnioittivat myös häntä. Kuinka hän, tavallinen talonpoikaisnainen, olisi tiennyt, millainen Mark Jordanin elämä oli ja mitä se vaati häneltä? Markilla oli kauniit, herkät kasvot. Hän ei saisi koskaan tietää totuutta. Mieluummin Amelia sortuisi Calebin vallan alla kuin ilmoittaisi mitään Markille. Calebin lapset kuihtuisivat ja menehtyisivät kuin pakkasen panemat kasvit — kaikki kerran katoaisi. Mutta Mark oli isänsä poika, sen ainoan miehen poika, jota hän koskaan oli rakastanut. Ellen, Martin, Judith, Charlie, he olivat vain Calebin lapsia, heidät hän saattoi uhrata. Hän sitoisi ja kytkisi heidät maahan kuin työkalut, juuri niinkuin Caleb toivoi hänen tekevänkin. Hän ei yllyttäisi enää heitä isää vastaan. Hän antaisi heidän armotta kuivua hedelmättöminä ja kuihtua, vanheta ennen aikaansa, säälimättä vähääkään heidän nuoruuttansa. Amelian kasvot muuttuivat kalpeiksi ja koviksi hänen kyyköttäessään puutarhassa. Hänessä oli tapahtunut huomattava muutos.
Amelia kantoi peitteen taloon arvellen turhaksi peittää tomaatteja yöksi. Ilma tuntui samealta ja lämpimältä aivankuin ennen sadetta. Hänen katseensa siveli lammashaan takana olevaa heinä- ja ruispeltoa. Tämä kesä tuottaisi suunnattoman sadon. Aina ennen voimakas kasvullisuus oli ilahduttanut hänen mieltään, kosketellut sitä elävää, herkkää kieltä hänen sielussaan, joka muuten hänen karussa elämässään oli jäänyt soinnuttomaksi. Nyt tuo näky saattoi hänet alakuloiseksi. Kasvullisuutta — jonka kintereillä kulki kuolema. Hän tunsi, että yhdessä suhteessa hänen elämänsä oli päättynyt, että hän tähän saakka oli elänyt kuin toukka kotelossaan. Mitään kehitystä ei ollut välillä ollut — vain alku ja loppu.
Hän meni taloon ja alkoi tarmokkaasti puhdistaa liettä mustuneella rievulla.