II.
Ennen pitkää Amelia muuttui jälleen nöyräksi ja alistuvaiseksi ja koko ilmapiiri Garen talossa tuli entiselleen, sen verran kuin Lind saattoi sitä arvostella. Talo pidätti taas hengitystään puhallettuaan kaiken ilman keuhkoistaan.
Otaksuen, että Amelian tuska oli ainakin hetkellisesti asettunut, Lind tuli eräänä päivänä hänen luokseen aikoen kysyä häneltä jotain. Mrs. Gare keräsi parasta aikaa munia navetassa, ja koska oli lauantaiaamu, niin opettajatar oli tarjoutunut häntä auttamaan.
»Mrs. Gare, Mark Jordan haluaisi tulla minun luonani käymään ja samalla tutustumaan teihin kaikkiin. Luuletteko, että mr. Garella on mitään sitä vastaan?»
Amelia oli valmistunut juuri tuollaiseen kysymykseen. Hän hymyili
Lindille ja pudisti päätään.
»Pelkään, että se saattaisi lapset vain levottomiksi, miss Archer, ja saisi aikaan häiriötä. Mr. Jordan puhuisi sellaisista asioista, joita me emme kuitenkaan voi ajatellakaan.»
»No niin», sanoi Lind, »sallitteko sitten Judien lähteä minun kanssani hänen luokseen? Hän asuu aivan yksin, ja minusta olisi hyvä, jos hänelle silloin tällöin keitettäisiin hiukan ruokaa.»
Amelia vilkaisi häneen ja katsoi sitten poispäin.
»Judith voi mennä asialle sinne käsin, mutta älkää puhuko siitä hänen isänsä kuullen.» Mark Jordanin tuli saada, mitä hän tarvitsi, päätti Amelia.
»Koetan olla varovainen, mrs. Gare», Lind sanoi kiitollisena. Hän etsi heinistä ja löysi toisen ruskean munan, jonka hän laski varovasti toisten joukkoon maljaan. Tuntui hauskalta olla salaliitossa Calebia vastaan.
Lind vei munat taloon ja sitten hän läksi perunamaalle, missä Judith multasi taimia. Aurinko paahtoi tytön paljasta päätä ja voimakasta, hunajanruskeaa niskaa. Kuuma tuuli heilutteli kuivien perunantaimien latvoja. Pieni tomukuoppa oli muodostunut Judithin nenän molemmille puolille, ja hänen käsivarsiensa karvoissa oli tomuhöyteitä. Hän laski käsivartensa ristiin ja nojasi kuokkaa vastaan Lindin lähestyessä häntä.
»Pieni seikkailu, Judie», sanoi Lind lempeästi. »Me lähdemme huomenillalla Mark Jordanin luo illalliselle — hänen, jonka näit minun seurassani Yellow Postissa.»
Judith rypisti kulmiaan. Huomenna oli sunnuntai. Sunnuntai-iltapäivin Caleb tavallisesti läksi jonkun islantilaisen farmille eikä palannut kotiin ennenkuin myöhään illalla.
»Sanoiko äiti, että minä pääsen mukaan?»
Lind kertoi, mitä Amelia oli sanonut. Judith oli hetken vaiti ja päätti sitten ilmaista osan salaisuudestaan opettajattarelle.
»Saako Sven tulla mukaan?»
»Se vasta olisi hauskaa! Siitähän tulee oikea huviretki. Kunpa Ellen ja
Martinkin voisivat päästä mukaan. Heillä ei ole koskaan mitään iloa.»
»Ei», sanoi Jude päättävästi. »Ei heillä olisi mitään huvia siitä. Joka tapauksessa heidän ei pidä saada tietää, että Sven tulee mukaan — ei ainakaan Ellen saa sitä tietää. Sven tahtoo, että minä menisin naimisiin hänen kanssaan ja lähtisin kaupunkiin.»
Lind katsoi tyttöön hetken aikaa ääneti. Hänessä oli tapahtunut muutos näinä viime päivinä. Hän ei ollut yhtä innokas hoitamaan elukoita eikä yhtä uhmaileva käytökseltään kuin ennen.
»Ja aiotko sinä?»
»Aion — varsin pian. Mutta älkää sanoko sitä muille.»
Lind läksi pois, ja Judith jatkoi multaamista. Hän katseli kiukuissaan pitkiä perunasarkoja. Ruokaa vielä yhdeksi talveksi — talveksi, jolloin oli pakko aamun sarastaessa lähteä ulos kylmään ja retuuttaa äksyjä vasikoita ja kantaa jäisiä ämpäreitä lautakasoissa ja jäätyneessä mudassa. Uusi talvi, jolloin kahleet yhä kiristyisivät, vastarinta kiihtyisi yhä kovemmaksi ja mieli turhaan uneksisi tulevista paremmista ajoista. Uusi talvi Caleb Garen orjana… ei, kaikki muu oli parempaa.
Koska työ farmilla päivä päivältä vain lisääntyi, niin Judith alkoi valmistaa vapauteenpääsyään. Salaa hän piti silmällä Elleniä ja Ameliaa ja Martinia, vieläpä Charlieakin, jonka nyt täytyi jo olla mukana työssä, ja näki, miten he kaikki ääneti alistuivat tylsistyttävän ikeen alle. Ja hän tunsi olevansa itse outoa ainesta, hurja olio, joka oli täynnä pahoja vaistoja ja joka ei millään tavalla soveltunut häntä ympäröivään elämään. Aika ajoin hän tunsi säälintuskaa Amelian vuoksi, jonka vaitioloa hän ei voinut käsittää, sekä turhanpäiväistä raivoa Elleniä ja Martinia kohtaan heidän kärsivällisyytensä vuoksi. Ja kaiken tämän ohella, hänen kiihkeä rakkautensa Sveniin poltti kuin kytevä tuli koko hänen olentoaan. Hän valvoi öisin punoittavin poskin ajatellen Sveniä… ja tuota päivää setripuiden siimeksessä… ja hän tavoitteli sormillaan kaulajänteitään. Caleb ei ollut huomannut, että Lind oli yksin palannut kotiin sinä päivänä. Judith ei ollut tavannut Sveniä tuon heidän ottelunsa jälkeen, ei ollut tahtonut tavata häntä. Hän tarvitsi hiukan aikaa ajatellaksensa.
Työskenneltyään vielä tunnin verran Judith näki Martinin astuvan laidunmaan portista, mukanaan kolme kantavaa lehmää. Se merkitsi enemmän rahaa Caleb Garelle, enemmän työtä hänen työläisilleen. Calebilla oli melkein kaksi kertaa enemmän karjaa kuin kolme vuotta sitten: eikä ainoatakaan palkattua apulaista, koska Judith ja Martin olivat kyllin vanhat tekemään työt yhdessä, ja Judith kyllin voimakas suoriutumaan niistä yksinkin, jos Martinilla oli muuta tekemistä. Laitumella, pienessä notkossa, olivat lampaat, kaikki kerittyinä nyt, niiden villa tuotti joukon dollareja, joilla hankittaisiin yhä enemmän lampaita… ja yhä enemmän lampaita… mutta ei suurempaa rauhaa eikä enempää elämäniloa Caleb Garen työläisille. Judith muisti äkkiä, että säkki, jossa hänen oman lampaansa villat olivat, oli yhä ullakolla katonkannattamien alla. Hänen täytyi kuljettaa se pois sieltä, ennenkuin Caleb sen keksi.
Kuokka olalla Judith läksi navettaan, niissä Martin hakkasi uusia lautoja mädänneiden lattiapalkkien tilalle.
»Martin», hän sai vaivalla sanotuksi, »luuletko sinä isän aikovan ottaa apulaista heinäntekoon?»
Martin katsoi häneen kuivasti.
»Ei ole hyvä tietää, mitä hän aikoo. Voimme olla iloisia, jos hän pestaa puimamiehiä. Miksi sitä kysyt?»
Judith kävi istumaan navetan kynnykselle ja nojasi päänsä ovenpieleen. »En niinkään vuoksi, mutta tulin vain ajatelleeksi, ettei Ellen ole kyllin voimakas auttamaan meitä. Muistatko, miten hän pisti heinätaikolla jalkaansa, kun hän ei voinut nähdä.»
»Hyvä —» Martin vastasi hitaasti, »minä kysyn häneltä vielä kerran.»
Judith katsoi syrjittäin Martiniin, kun tämä käsin ja polvin sovitteli uusia lankkuja lattiaan. Hän tunsi äkkiä sydämensä lämpenevän häntä kohtaan ja hänen teki mieli puhella hänen kanssaan kaikenlaisista asioista. Hän oli aina tuntenut suurempaa sisarusrakkautta Martinia kuin toisia kohtaan. Miten kumaraiset hänen hartiansa jo olivat, miten säälittävän laiha hänen niskansa! Judith katseli, miten hän löi nauloja lautoihin sovitettuaan ne ensin paikoilleen ja miten herttaisilta hänen kasvonsa näyttivät hänen tehdessään näin ikävää työtä. Miksikä hän ei ollut ennen huomannut tätä kaikkea Martinissa? Kyyneleet nousivat Judithin silmiin hänen katsellessaan häntä, ja hänen olisi tehnyt mieli hyökätä hänen luokseen ja kietoa käsivartensa hänen kaulaansa vain siksi, että hän nyt äkkiä oli huomannut, mikä hän oli. Mutta Martin luulisi aivan varmaan hänen tulleen hulluksi. Hän nousi nopeasti ja läksi pois, ennenkuin hän tekisi jotain niin typerää.
Martin katsoi Judithin jälkeen. Epämääräisesti hän tunsi, ettei Judith oikeastaan ollut ajatellut Elleniä. Jude ei ollut taitava teeskentelemään. Saatuaan työnsä navetassa valmiiksi Martin läksi hirsikasalle, johon hän oli koonnut pitkiä, suoria poppeleita uutta vaunuvajaa varten. Martin rakensi aina vapaa-aikoinaan. Caleb oli usein nuhdellut häntä, kun hän tuhlasi aineksia ja aikaa ulkohuoneiden rakentamiseen, jotka hänen mielestään olivat aivan turhaa ylellisyyttä, mutta koska nyt rakennustyö kerran oli Martinista kaikkein rakkainta, niin hän ei toden teolla estänyt häntä siitä.
Martin merkitsi vaunuvajan suuruuden seipäillä, jotka hän löi maahan. Silloin tällöin hän vilkaisi karheatekoiseen, maalaamattomaan hirsirakennukseen, joka oli ollut hänen kotinsa koko hänen elinaikansa, ja hänen mielessään heräsi unelma. Ja unelma kasvoi toiveeksi, jonka hän näki elävänä edessään. Hän hankkisi hyviä, kestäviä tarvepuita, muurilaastia, kattopäreitä, ikkunanlasia, kiviä ja uunitiilejä Uutta Taloa varten. Se maalattaisiin ruskeaksi, kauniin, tumman ruskeaksi… öljyvärin ja terpentiinin haju tuntuisi kaikkialla. Maantien puolelle hän rakentaisi kuistin, sellaisen kuin hän oli nähnyt postiluetteloiden kuvailmoituksissa. Rauta-aidan hän pystyttäisi ajotien puolelle, tasoittaisi karjan jäljet tieltä… ja istuttaisi tammenterhon multaan tien toiselle puolelle, jotta siitä vuosien kuluessa kasvaisi suuri, monihaarainen tammi…
Sinä iltana Martinin kasvoilla väikkyi iloinen ilme, kun hän istui höyläämässä lautaa, josta hän teki hyllyn Amelian säilykkeitä varten.
Caleb oli tullut keittiöön käveltyään pelloillaan. Hän ripusti lyhtynsä seinälle, ravistettuaan sitä ensin nähdäkseen, tarvittaisiinko siihen öljyä. Huomattuaan öljyn vähyyden hän ojensi lyhdyn Amelialle täytettäväksi.
»Tähkät täyttyvät, jos tällaista ilmaa kestää, Martin», hän sanoi kiinnittämättä huomiota Judithiin ja Ameliaan, jotka pesivät separaattorin osia.
»Mitenkä vaunuvaja edistyy?» hän kysyi leikkiä laskien käydessään istumaan ja riisuessaan raskaita saappaita jaloistaan. Hän oli tehnyt saman kysymyksen Martinille illallispöydässä, mutta tämä puheenaihe, johon naiset eivät voineet ottaa osaa, juolahti ensimmäisenä hänen mieleensä. Hän ei kysynyt sitä osoittaakseen Martinin työtä kohtaan mielenkiintoa.
»Varsin hyvin», vastasi Martin jälleen. Hän sai näet rohkeutta puhua, kun Caleb näytti olevan niin toivorikas sadon suhteen.
Hitaasti viiltäen veitsellä puuta hän lisäsi: »Eiköhän olisi rakennettava ensi keväänä, jos sato on hyvä.»
Judith ja Amelia kääntyivät puoleksi taakseen paremmin kuullakseen, mitä hän sanoi. Caleb huomasi heidän innostuneet katseensa.
»Niin, navetta näyttää painuvan keskikohdaltaan», Caleb sanoi lempeällä äänellä poistuessaan toiseen huoneeseen.
Martin, Judith ja Amelia katsoivat vaistomaisesti toisiinsa.
»Hm», sanoi Judith. »Sitten me saamme asua navetassa, Martin.»
Mutta Martin oli synnynnäinen rakennusmestari, ja unelma päilyi yhä hänen mielessään. Hän päätti puhua Calebin kanssa, kun naiset eivät olleet saapuvilla. Hän aikoi odottaa nähdäkseen, millä kannalla asiat olivat kesän lopulla. Vaikkapa viljasato pettäisikin, niin karja kuitenkin tuotti jotain, ja Calebilla oli nykyään aivan liiaksi hevosia laitumella. Hän saattoi erinomaisesti ruveta rakentamaan keväällä.
Seuraava päivä sattui olemaan »kirkkopäivä», ja Caleb oli kutsuttu jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille Thorvaldsoniin. Hän ajoi kotiin Thorvaldin kanssa ja sanoi Amelialle menevänsä lännen puolelle ja palaavansa takaisin vasta pimeällä. Iltapäivällä opettajatar ja Judith ottivat Amelian suostumuksella kaksi hevosta ja ratsastivat Sandbohon.
Lind oli iloisella mielellä.
»Judie», hän sanoi, »oletko kertonut äidillesi Svenistä?»
»En», tyttö vastasi. »Hän alkaisi vain huolehtia. Ja isä voisi päästä asian perille, ja silloin kaikki olisi hukassa.»
»Miksikä hukassa?»
»Pikemmin hän ottaisi minut hengiltä kuin sallisi minun mennä naimisiin Svenin tai jonkun muun kanssa. Hän tietää, että se merkitsisi muutosta farmilla. Hänen pitäisi ottaa miesapulainen taloon — hän ei voisi säästää niin paljon rahaa — ja se yllyttäisi Elleniä ja Martinia ja Charlie'a lähtemään pois talosta.»
»Mutta, Judie, mahdotontahan teidän kaikkien on aina pysyä täällä?»
»Ei se ole mahdotonta. Me voimme olla täällä, kunnes Ellen on sokea ja minä hullu ja toiset kuolevat. Sellaista elämää ihmiset näillä seuduin viettävät. Mutta minä en aio liimautua kiinni tänne. Malttakaahan vain, jahka heinänteko on ohitse.»
He ratsastivat ääneti edelleen, iltapäiväauringon paahtaessa lämpimästi. Lind vilkaisi kuivuviin vesilätäkköihin tiepuolessa ja näki joukottain vesikirppuja, jotka hyppivät vedessä kuin kipinät. Ruovot seisoivat suorina ja hauraina. Varmaankin tulisi pian sadetta. Lind ei voinut sietää tomuisia ruokoja. Mutta äkkiä hän huomasikin, ettei hän ajatellut ruokoja, vaan Gareja…
Kun he lähestyivät Sandbon taloa, yhtyi Sven heihin. Hän juoksi tiellä heitä vastaan niin pian kuin hän näki heidät, ja tarttui Judithin satulannuppiin. Hän aikoi suudella häntä, mutta Judith vetäytyi pois ja vilkaisi Lindiin.
»Me olemme menossa Klovacziin. Tule mukaan?» pyysi Jude sivumennen. Sven kohotti terveet, kiihkeät kasvonsa Judithin puoleen, ja tyttö vapisi katsellessaan häntä.
»Tietysti minä tulen! Juttelin Jordanin kanssa tiellä eräänä päivänä. Hän ei ole hullumpia ollakseen kaupunkilainen», Sven lisäsi. »Tulen heti. Ettekö pistäydy tervehtimässä äitiä?»
Mrs. Sandbo ja tytöt tulivat ulos tielle, ja Lind ja Judith laskeutuivat alas satulasta sillä välin kuin Sven kävi hakemassa hevostaan.
Mrs. Sandbo, joka ei ollut tavannut Judith Garea pitkään aikaan, katseli häntä tutkivasti. Hän oli hyvillään saadessaan katsella yhtä Garen perheen jäsentä näin läheltä. Jude ei ollut vieläkään saanut uusia kenkiä, huomasi hän. Emma, joka oli tavannut hänet eräänä päivänä koululla, oli kertonut, että Judithin varpaat pistivät kengästä ulos. Se olikin melkein totta. Entäs hänen pukunsa! Miten virttinyt se oli ollakseen pyhäpuku! Hänellä olisi paljon uutisia kerrottavana Doralle. Millainen mies tuo Caleb Gare! Millainen isä! Ludvigilla oli vikansa, mutta itara hän ei ollut — pikemminkin tuhlari.
»Miten äitisi jaksaa?» mrs. Sandbo kysyi Judithilta. »Hänellä oli kova hammastauti, kun viimeksi näin hänet.»
Lind koetti olla nauramatta. Aina mrs. Sandbo näytti haluavan kuulla viimeiset uutiset mrs. Garen hampaista.
»Kiitos, kyllä hän voi hyvin», sanoi Jude jäykästi. Mrs. Sandbon ja hänen kömpelöiden tyttäriensä tutkivat katseet eivät miellyttäneet häntä. Hän toivoi, että Sven tulisi pian.
Vihdoin hän saapuikin, ja tytöt lausuivat jäähyväiset mrs. Sandbolle, Emmalle ja Denalle. Sven kertoi lakkaamatta parannuksista, joita hän kotiintulonsa jälkeen oli pannut talossa toimeen.
»En siedä laiskottelua», hän sanoi. »Tällaisen farmin hoito kuin meidän ei vaadi mitään työtä. Kaupungissa työteko on toista — muuraaminen. Siellä lähtee rahaa. Olen kehottanut äitiä myömään talon, ja sitten minä palaan takaisin kaupunkiin, jahka kesä vain on ohi.»
Judith tuskin katseli häntä Lindin läsnäollessa, mutta kun opettajatar kiiruhti edeltä ilmoittamaan Mark Jordanille heidän tuloaan, kumartui hän satulassaan eteenpäin ja suuteli nopeasti Sveniä.
Mark nauroi poikamaisen iloisesti, kun Lind avasi keittiön oven ja astui huoneeseen. Hän lepäsi pitkänään arkihuoneen sohvalla lukien aikakauslehteä, jonka hän oli saanut kaupungista. Hän hyppäsi pystyyn ja nosti Lindin kyynärpäistä ilmaan. Lind irrottautui ujosti.
»Toin mukanani Paulin ja Virginian», Lind sanoi hymyillen. »Saavatko he tulla taloon?»
Mark astui Lindin kanssa ulos ja näki molempien nuorten hyppäävän alas satulasta. »Mikä komea pari», hän mutisi. Lind nyökkäsi päätään.
Jude puristi hiukan ymmällä Markin kättä, kun Lind esitti heidät toisilleen. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Markin hyvä tuuli karkotti kaiken arkuuden. He astuivat kaikki yhdessä taloon, Judithin vilkaistessa hiukan pelokkaana ympärilleen keittiössä, ikäänkuin hän olisi pelännyt katon luhistuvan hänen päälleen, niin tottumaton hän oli olemaan vieraissa.
He kävivät istumaan arkihuoneeseen ja kuuntelivat tunnin ajan Markin fonografia. Judith oli kerran kuullut sitä islantilaisen kotona, mutta siinä oli ollut torvi eikä se soinut yhtä kauniisti kuin tämä. Hänen silmänsä tummuivat ja niiden ilme muuttui poissaolevaksi, kun tanssin sävel pani hänen kiihkeät tunteensa liikkeelle. Se oli valssia, ja hän pelkäsi purskahtavansa itkuun ennen soiton lakkaamista.
Lind ja Mark tanssivat hiukan, ja Jude katseli heitä ihastuneena. Kaikki tämä oli niin uutta hänelle, ja kuitenkin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi kuulunut siihen. Sven, joka tiesi, ettei Jude osannut tanssia samalla tavalla kuin Lind ja Mark, ei pyytänyt häntä tanssimaan, ja siitä Jude oli hänelle kiitollinen.
Illallinen, jota Mark nimitti juhla-ateriaksi, oli hyvin iloinen. Judith ja Lind keksivät monta herkullista ruokalajia, sillä välin kuin miehet tupakoivat ja keskustelivat asioista, joita Sven oli kuullut tai nähnyt. Kun he vihdoin kävivät pöytään istumaan, jatkui iloista mielialaa yhä. Judith oli erikoisen vilkas ja hilpeä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarttua kiinni jokaiseen onnenhetkeen tänä iltana.
He läksivät kotiin illallisen jälkeen, Judith peläten Calebin kotiintuloa. Lindin ja Markin hevoset astuivat hitaasti, mutta Judith ja Sven kiiruhtivat edeltä. Pihkan tuoksu täytti ilman metsätiellä. Silloin tällöin pääskynen pyrähti ohitse kadoten kuin varjo. Kun he saapuivat mäenkukkulalle Klovaczin ja Sandbon talojen puolitiehen, näkivät Mark ja Lind, että aurinko parhaillaan laskeutui Latt-järven taakse piirtäen purppurajuovan liikkumattoman veden pintaan. Hevosten venyvät varjot punoittivat; niiden kavioiden kapse tuntui hiljenevän harmaassa usvassa. Hiljaisuus oli levinnyt maailman yli kuin siipi — kuin hautova ajatus.
Hetken kuluttua Mark puhui.
»Tämä elämä — muuttaa ihmisen toiseksi. Kun te lähdette täältä, ette ole enää sama kuin ennen, Lind.»