I.
Oelandissa ei ollut minkäänlaisia pyyntilakeja vallalla paitsi niitä, joista väestö itse oli keskenään sopinut. Kaikilla oli lupa kalastaa suurin osa vuotta, samantekevää, sattuivatko maat ulottumaan järvien rantaan vai ei. Vanha tapa oli sellainen, ettei rantapalstojen omistajilla ollut etuoikeutta itse järveen. Niinpä Caleb ei ymmärtänyt, miksikä hänen olisi pitänyt ottaa huomioon Bjarnassonien hempeämielisyys ja olla ilman kalaa, kun hän näin saattoi olla tuhlaamatta rahaa lihan ostoon. Hän päätti, että syksyn kuluessa hänen talossaan ei tulisi olemaan kalan puutetta, yhdentekevää, olivatko molempien hukkuneiden miesten ruumiit löydetyt vai eivät. Parasta oli heti saada Bjarnasson käsittämään tämä asia, vaikka kesällä olikin niukasti aikaa kalastamiseen, eikä kalaa käynyt säilyttäminen kuin korkeintaan päivän verran.
Eräänä päivänä ennen heinänteon alkua hän lähetti Martinin järvelle. Martin epäröi, ja vain vastahakoisesti, niinkuin niin usein muulloinkin, hän alistui Calebin käskyyn. Siitä huolimatta hän läksi matkaan, onget ja kalastuskojeet rattaillansa sekä pieni verkko, jonka Caleb oli lainannut eräältä sekarotuiselta mieheltä Yellow Postissa. Martin ymmärsi, mikä tarkoitus tällä verkolla oli, ja se olikin hänelle erikoisesti vastenmielinen, vaikkei hän sanonut mitään. Hän arvasi, että Caleb aikoi myödä ne kalat, joita hän ei voinut itse käyttää, luultavasti Johannesonille Yellow Postiin.
Martinin pitkät kasvot venyivät vielä tavallista pitemmiksi, kun hän ajoi tietä myöten lännen puolelle. Mies saattoi joskus rehellisellä tavalla tehdä jotain väärääkin, kuten riistää toisen omaisuutta antaakseen toiselle, joka oli ravinnon puutteessa. Mutta tämä tehtävä, mikä hänelle nyt oli annettu, ei ollut oikea eikä tarpeellinen.
Ajaessaan tasankoa pitkin hänen katseensa kiintyi ruohoaavikkoon, joka levisi etelän puolella. Siinä oli Calebin laidunmaa, avara ja tasainen alue, jossa kaksi metsikköä tarjosi elukoille suojaa. Suuri karjalauma oli joutunut hajalleen, joukossa olivat myös hevoset. Lypsylehmät olivat erillään, ruohokkaammalla nummialueella pohjoisen puolella. Martin tunsi katkeraa tuskaa katsellessaan tätä isänsä itaruuden todistusta. Tämä suuri karja merkitsi monen unelman tuhoutumista. Uutta asuinrakennusta he eivät saisi ensi keväänä, mutta sen sijaan karja olisi kahta vertaa lukuisampi — ehkäpä myös idän puolella kasvava pellavapelto ulottuisi kauemmaksi aivankuin kitsas käsi, joka yritti riistää itselleen maata.
Martin oli kiintynyt maahan, mutta se ei yksin riittänyt hänelle. Hän oli uneksinut uudesta talosta, hän oli toivonut omin käsin ja oman tahtonsa ohjaamana voivansa luoda jotain. Nyt sekin toivo oli pettänyt. Ei mitään muuta kuin raataa ainoattakaan unelmatta. Caleb olisi tehnyt paremmin, jos hän olisi sallinut hänen elää harhaluulossaan, kunnes heinä olisi saatu tehdyksi — unelma olisi silloin keventänyt työtaakkaa. Harhaluulo oli parempi kuin täydellinen unelmien puute.
Martinin mieli ei ollut kapinallinen — hän tunsi vain jonkunmoista voimatonta kiukkua, joka ei usein kohonnut hänen kärsivällisyytensä kovalle pinnalle. Jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi kyennyt vastaamaan, miksi hän kärsi — oikeastaan hän ei edes tiennyt, että hänen tilansa oli kärsimystä. Ja kuitenkin hän ymmärsi paremmin Judithia kuin Elleniä. Hänen sorrettu miehuutensa ihaili Judithia, vaikkei hän koskaan kyennyt sitä hänelle ilmaisemaan.
Judith ei tiennyt, että Martin oli menossa järvelle. Martin puolittain toivoi, ettei sisar saisi sitä tietääkään, jos hän palaisi kotiin ilman kalasaalista. Judithin silmissä hän vastikään oli nähnyt halveksivan katseen, jota oli paras välttää.
Saavuttuaan Bjarnassonien farmille Martin ei seurannut Calebin käskyä. Sen sijaan että hän olisi ajanut järven vastakkaiselle puolelle, hän pysähtyi farmin pihalle, missä nuori Erik parhaillaan riisui hevosia.
»Joko te olette käyneet kalassa?» hän kysyi Erikiltä, joka oli tullut tervehtimään häntä.
Erik pudisti vakavana päätään. »Ei jälkeäkään kumpaisestakaan», hän vastasi. »Emme me itse vielä kalasta. Pian me aiomme naarata järven pohjaa jälleen, ehkäpä silloin löytyy. Sitä ennen ei kalasteta.»
»Eikö edes sittenkään, kun järvi on mennyt jäähän?»
»Jos löydämme heidät, niin sitten. Muuten ei.»
»Eikö siten mene paljon kalaa hukkaan?»
Erik värisi. »Caleb Gare ei ole kalan puutteessa. Toista on köyhien farmarien laita lähiseudulla. Caleb Garella on lihaa, lampaita, kananpoikia — ei hän tarvitse kalaa.»
Martin katsoi poispäin. »Ei», hän sanoi hitaasti, »ei muuta kuin vaihteen vuoksi.»
»Astu huoneeseen», sanoi Erik ystävällisesti, »niin saat kahvia.»
»Ei kiitos», Martin vastasi maiskuttaen suuta hevoselle. »On vielä pitkä matka.» Erikin vieraanvaraisuus hävetti häntä.
Hän ajoi pois pihalta, ja Erik katsoi hänen jälkeensä, huomaten kalastusvehkeet rattaitten perällä. Islantilaisen kasvot vetäytyivät puoleksi ivalliseen, puoleksi säälivään hymyyn. Mutta hän ei jäänyt katsomaan, ajaisiko Martin suoraan maantietä pitkin vai kääntyisikö hän pajujen alapuolella järven toiselle puolelle. Nämät islantilaiset luottivat miltei sokeasti ihmisten kunniantuntoon.
Martin ei poikennut järven toiselle puolelle johtavalle tielle. Hän häpesi alkuperäistä suunnitelmaansa — ajaa noiden pajukkojen ohitse järven tuolle puolen lahdelman rannalle, missä Bjarnassonit eivät olisi voineet nähdä häntä. Siten oli Calebin käsky kuulunut — ja se oli annettu siinä varmassa luulossa, että sitä myös seurattaisiin. Martinin oli pakko sanoa totuus isälleen kotiin palatessaan. Caleb joutuisi raivoon, joka ensiksi ilmenisi ivallisena huomautuksena, sittemmin kohdistuisi hyökkäykseksi äitiä vastaan, jota Martinin oli aivan mahdoton käsittää.
Mutta hän oli iloinen, koska hän oli seurannut omaa vaistoaan eikä loukannut islantilaisten tunteita. Hän oli tuntenut, että Erikin sanojen takana piili salaista halveksumista Caleb Garea kohtaan. Nyt islantilaiset saivat ehkä paremman käsityksen garelaisista.
Amelia tuli ulos talosta, kun Martin riisui hevosta. Hänen kasvonsa näyttivät huolestuneilta, ja Martin arvasi, mitä äiti pelkäsi. Jotain ikävää tapahtuisi — joskin vain salassa. Myrsky nousisi, niin pian kuin lapset eivät olleet saapuvilla.
»Etkö saanut kaloja?» Amelia kysyi kurkistaen rattaille.
»En», Martin vastasi lyhyesti. »He eivät ole ruvenneet vielä kalastamaan.»
Amelia läksi puutarhaan laskien, paljonko tomaatteja taimet kantoivat. Ne eivät kypsyisi ennenkuin vasta elokuun lopulla. Taimet olivat yhä heikkoja ja tarvitsivat tukea. Amelia seisoi toinen käsi vyötäisillä, toinen leuan alla tuumien, mitä hän keittäisi illalliseksi kalan asemesta. Ei se sittenkään, olipa se miten hyvää tahansa, olisi kalaa. Hänen täytyi valmistaa jotain oikein herkullista, jotta pettymys ei tuntuisi kovin suurelta. Mitenkä olisivat uudet porkkanat ja kananpojat — ei, kananpoikia heillä oli ollut edellisenä sunnuntaina, ja sitäpaitsi ne munivat niin hyvin, ettei Caleb sallinut niitä tappaa, vaan oli käskenyt säästää munia syysmarkkinoita varten — jotain muuta oli keksittävä. Amelia keräsi esiliinansa täyteen uusia porkkanoita ja läksi huoneeseen tuumimaan.
Caleb tuli myöhään kotiin sinä iltana käytyään sopimassa erään islantilaisen kanssa puimamiehistä. Hän ei ollut maininnut tulevansa vasta myöhään kotiin, ja illallinen oli odottanut kokonaisen tunnin. Munakas ja silava olivat jäähtyneet, perunat vetisiä, kun niitä oli pitänyt lämmittää. Judith oli ottanut hiukan ruokaa uunista ja mennyt ulos. Hän ei ollut palannut kotiin.
Äänettöminä kaikki istuivat pöydässä. Calebin silmät osuivat ruokiin.
Sanaakaan sanomatta hän otti eteensä.
»Saatko puimamiehiä syyskuun ensimmäiseksi päiväksi?» Amelia kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.
Caleb otti voita ja ojensi lautasen Lindille, ennenkuin vastasi. »Sain», hän sanoi, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että Amelia oli sanonut jotain.
Kuvaavaa kylläkin hän ei viitannut sanallakaan siihen, ettei pöydässä ollut kalaa. Äkkiä hän vilkaisi koko pöytäkuntaan.
»Missä Jude on?» hän kysyi.
»Eräs hänen vasikoistaan on hävinnyt», Ellen vastasi Amelian puolesta.
»Niin kai — niin kai», Caleb mutisi ja söi edelleen, ikäänkuin pöydässä ei olisi ollut ketään muuta.
Illallisen jälkeen Lind läksi ulos etsimään Judea. Ellen ja Charlie menivät lypsylle.
»Pelästyitkö sinä vainajia niinkuin kaikki muutkin?» Caleb sanoi nauraen Martinille. »Keksit varmaankin uuden jutun, ennenkuin järvi jäätyy, tai — jäämme ilman liharuokaa. Enkö ole syöttänyt sinua täällä vuosikausia ilmaiseksi raataen itse kuin henkeni edestä? Tyhjäntoimittajia te olette kaikki tyyni!»
»Bjarnassonit eivät kalasta vielä», sanoi Martin hiljaisesti. »En minäkään rupea kalastamaan, ennenkuin he antavat meille luvan.»
»Vai et rupea? Saadaanpa nähdä, etkö rupea!»
Caleb läksi ulos lyhtyineen itsekseen naureskellen. Kulkiessaan pitkin karjapolkua laitumelle ja sen poikki pellavapellolle hän tuumi keinoa, millä hän saisi Martinin pakotetuksi kalastamaan, kun ilma muuttuisi kylmemmäksi. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain nolata vastahakoisia Bjarnassoneja, vaan hän tahtoi tukahduttaa Martinin heräävän itsenäisyystunteen. Jos hänessä jo kahdenkymmenen ikäisenä oma tahto alkoi tulla esille, niin häntä olisi mahdoton pitää kurissa viisikolmatta vuotiaana. Tässä oli keksittävä joku keino…
Caleb kulki yhä lisääntyvässä pimeydessä kuin olio, joka kuului erottamattomasti maahan, hartiakas, kumarainen vartalo taipuneena alaspäin. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat kaukana niistä ikävistä pikkukiusoista, jotka symbolisoivat hänen perhettänsä. Hänen silmiensä edessä kimmelsi hopeanharmaa pellava-alue — rikkaana, kauniina, voimakkaana. Se oli sellaisenaan kokonaisuus, täydellisyys, joka vaati kaikkea, mutta antoi myös kaikkea — maan kasvua, ainoaa maailmassa, joka oli minkään arvoista.
Pohjoispuolella pellavapeltoa sijaitsi suomaa, mustana ja vihamielisenä, täynnä pohjattomia hetteitä. Aronsonin oli pakko aidoittaa tämä turmiollinen alue, nyt kun se oli hänen omansa.