II.
Mark ja Lind päättivät tavata toisiaan Sandbossa, kunnes Klovaczit palaisivat kotiin.
»Koulutädin täytyy olla varovainen», Lind sanoi nauraen Markille, »ettei mitään häväistystä tapahdu. Sellainen voisi käydä minulle tuhoisaksi, koska minun on huolehdittava elatuksestani lukukauden loppuun saakka.»
»Minä en pidä sillä väliä», väitti Mark. »Onhan minulla hiukan rahaa.»
Mutta Lind ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Hän tahtoi pysyä paikassaan lukukauden loppuun saakka.
Sandbossa villit kirsikkapuut olivat täynnä viininpunaisia hedelmiä. Sven poimi Lindille kannullisen marjoja, ja tämä söi niitä yhdessä Markin kanssa, kunnes heidän suunsa oli aivan kuiva. Mrs. Sandbo oli mielissään, kun opettajatar ja hänen »poikansa», niinkuin hän nimitti Markia, olivat heillä, ja usein hän tarjosi heille kahvia ja leivoksia. Pohjaltaan mrs. Sandbo oli hyvä ihminen, ja totuttuaan Lindin käynteihin ei hän kiusannut häntä enää monilla kysymyksillään.
Opettajatar käveli yhdessä Markin kanssa Latt-järven toiseen päähän, missä he poimivat pieniä mustia simpukoita kaislikosta. Lind näki sieltä pieniä vahamaisia ulpukoita, mutta muta oli siksi upottavaa, ettei hän voinut niitä saada.
»Ne kuihtuisivat kuitenkin aivan heti», sanoi hän Markille palatessaan takaisin kovemmalle maalle.
»Aivan niin, ja niillä on kovin pitkät, niljakkaat juuret», lohdutti
Mark häntä.
He kulkivat noin puolen mailin verran pienelle aurinkoiselle mäennyppylälle, joka sijaitsi Garen metsän reunassa. Siellä he kävivät istumaan, Lindin levittäessä vaalean, leveän hameensa allensa. Mark ojentautui suoraksi maahan varjostaen kädellään silmiään ja purren heinänkortta.
Mäenrinne heidän alapuolellaan oli nurmikon peitossa, aivankuin sileäksi kammattu tukka. Lind katseli sitä uteliaana. Ilma oli täynnä surisevia hyönteisiä, jotka hyppelivät kuin pienet mustat täplät valossa. Väliin suuri likakärpänen purjehti majesteetillisesti ohitse, sen kultaisten siipien kimmeltäessä auringossa. Kuhnurimehiläinen eksyi hyttysparveen, selvisi siitä ja lensi laiskasti kaukana kasvavaan kukkaan aavistamatta, minkä häiriön se oli saanut aikaan. Muutaman jalan päässä heidän alapuolellaan oli harmaa muurahaiskeko; muurahaiset kiipesivät touhuissaan sen seiniä ylös ja alas. Pienoismaailma täynnä uutteraa työtä.
»Mark», sanoi Lind lempeällä äänellä, »joka hetki tapahtuu jotakin.
Menee —»
»Ja tulee, Lind», Mark lisäsi.
»Enpä tiedä. Me emme voi estää sitä, mikä menee — se ei ole meidän voimassamme. Mutta me voimme vastustaa sitä, mikä tulee — meillä on voima katkaista kaikki itsessämme.»
Mark ei tahtonut puhua vakavasti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja kietoi molemmat käsivartensa Lindin ympärille painaen päänsä hänen rintaansa vasten. »Älä huoli, Lind — älä huoli. Sinä pelastit minut kaikista synkistä mietteistä. Jos nyt kadottaisin sinut, niin en tiedä, mitä tekisin. Olen aina ollut yksin, Lind — heitettynä autiolle saarelle. En tiedä, mistä se johtui. Joskus en ole ollut varma edes omasta nimestäni.» Hän suuteli Lindin hiuksia ja silitteli hänen ahavoitunutta niskaansa.
»Ei koskaan tämä hetki voi uudistua enää», Lind kuiskasi. Hän painoi päänsä Markia vasten ja puristautui häneen. »Nyt me olemme yksi sielu, armaani.»