I.
Satoi lakkaamatta kaksi päivää. Ellen, Judith ja Charlie ruokkivat elukoita, lypsivät ja kirnusivat voita ja laittoivat kerman ja voin myömäkuntoon. Skuli Erickson kävi kahdesti viikossa hakemassa heidän tuotteitaan Sidingiin, niin hyvin sateessa kuin kauniillakin ilmalla. Ja Caleb valitti heti, jollei kaikki ollut kunnossa. Martin makasi yhä sohvallaan vaatimatta mitään huomiota tai hoitoa. Amelia alkoi kutoa paksuja villasukkia tytöille talven varaksi. Ja Caleb kompuroi kaiket päivät talon ja tallin ja työkaluvajan väliä, hän avasi laatikoita ja luki vanhoja kellastuneita kirjeitä, tutki lääkepulloja ja sovitteli yhteen rikkoontuneitten työkalujen ja talousastioiden osia harmitellen suuresti sellaisista esineistä, joista ei kukaan tiennyt, mitä tarkoitusta niillä oli.
Mutta Judith tiesi, että Caleb työssäänkin ollessaan piti silmällä jokaista hänen askeltaan, väijyen häntä kuin haukka. Judithilla ei ollut tilaisuutta hetkeäkään levätä, ennenkuin Calebin jostakin syystä oli pakko poistua kotoa. Hän piti yhä lukittuna tallin oven, missä kirves oli, ja kulki joka tunti siitä ohi nähdäkseen, että se oli tallessa. Kerran tai pari Judith oli nähnyt Calebin avaavan tallin ja astuvan sisään sulkien oven taas heti jäljessään. Judith kuvitteli mielessään, että Caleb seisoi kirveen edessä tuijottaen siihen, ikäänkuin se olisi hänen valtansa symbooli. Hänestä tuntui siltä kuin olosuhteet olisivat haudanneet hänet alleen kuin virtaava vesi. Hän teki työnsä kaiken päivää yhtä avuttomasti kuin jos hän olisi maannut tallin lattialla kytkettynä käsistä ja jaloista kiinni. Hänen oli mahdoton karata. Amelia kutoi jo villaisia sukkia tulevaa talvea varten. Tänä talvena olisi hoidettava enemmän vasikoita kuin edellisenä, luotava enemmän lantaa, kannettava enemmän vettä kaivolta navettaan. Ja Calebin viha olisi kahta vertaa suurempi samoinkuin hänen voimansakin, ja jotakin muuta olisi vielä kaiken tämän lisäksi…
Judith oli hävittänyt Svenin kirjeen, jonka Lind oli tuonut hänelle kannettuaan sitä povellaan kaiken päivää. Yöllä, sen jälkeen kuin hän oli saanut sen, hän makasi Ellenin vieressä ja sanoi kerta toisensa jälkeen itselleen, että hänen oli pakko lähteä — niin pian kuin heinä oli korjattu. Mutta aamulla, kun hän oli nähnyt Calebin kasvot aamiaispöydän päässä ja kuullut hänen jakelevan käskyjään hänelle päivän töiden johdosta, hänen rohkeutensa lannistui jälleen. Caleb ei ollut silmänräpäykseksikään unohtanut kirvestä. Hän ei antaisi Judithin hetkeksikään unohtaa sitä.
Ainoassa turvatussa paikassa, mikä oli koko talossa, hän kyhäsi kirjeen
Svenille. Sanat luistivat vaivalloisesti merkitsemättä paljonkaan.
Mutta kun hän vihdoin piirsi nimensä alle, luuli hän Svenin ymmärtävän
häntä. Hän kantoi kirjettä povellaan kaiken päivää antaakseen sen
Lindille tämän palattua kotiin koulusta.
Judith vältti Elleniä, jotta hänen salaisesti kytevä tunteensa ei puhkeaisi ilmi yhtä väärässä muodossa kuin tuonnoin heinäsuovalla. Kerran, kun hän kirnusi voita, hän vilkaisi Elleniin, joka pesi karkeaa lattiaa toisessa huoneessa, ryömien nelinkontin sohvan ympärillä, missä Martin makasi. Ellenin suupielet riippuivat, leuka oli litteä, ja vähänväliä hän yskäisi, kun lipeän höyry kohosi pesusoikosta vasten hänen kasvojaan. Judith vihasi tuota kärsivää ilmettä ja olisi voinut kuristaa hänet joka kerta, kun hän kuuli tuon kovan yskähdyksen. Sitten Ellen sai tikun käteensä. Hän ei ollut näet nähnyt, että lattialankku, jota hän harjalla hankasi, oli erikoisen kulunut. Judith näki veren juoksevan pitkin sisarensa rannetta. Ellen huokasi ja nousi sitomaan kättänsä. Judith oli vahingoniloinen tästä tapahtumasta. Ellenin kärsimyksessä ei ollut mitään ihailtavaa. Se oli aivan tarkoituksetonta.
Amelia tuli huoneeseen kanalasta. Judith vilkaisi häneen ja näki ensi kertaa, että hänellä oli mustat varjot silmien alla. Mitähän oli tapahtunut, koska hän oli tuon näköinen? Eihän Amelia ollut heittänyt kirvestä. Epämieluisan tunteen vallassa Judith kääntyi jälleen kirnunsa puoleen ja kiinnitti siihen koko huomionsa.
Illalla hän antoi Lindille kirjeen, jotta tämä veisi sen Svenille.
Nuo molemmat sadepäivät loppuivat, ja tuuli nousi illansuussa luvaten auringonpaistetta seuraavaksi päiväksi.