II.
Koulutalo Latt-järven takana oli koristettu viljalyhteillä ja katosta riippui kirjavia paperilyhtyjä. Mathias Bjarnasson soitti viulua matalalla jakkaralla salin nurkassa, ja käsiharmonikka ja harmonio vuorottelivat sen kanssa. Raskaitten jalkojen töminä voitti soiton äänen, ja lyhtyjen kirjavaa valoa vastaan nousi tomu harmaana pilvenä. Mutta tanssijoiden parissa ilolla ei ollut rajoja.
Nuoret islantilaiset osoittivat Ellenille suurta huomiota. Hän oli aivan pyörällä päästään melusta ja soitosta. Mutta hänen innostustaan laimensi kuitenkin pistos sydämessä.
Malcolm oli tanssinut kernaasti. Hän se oli opettanut Elleninkin tanssimaan.
Äkkiä hän huomasi, ettei hän ollut nähnyt Judithia hyvään aikaan. Hän läksi koulutalon kuistille ja tähysteli ulos. Kaidepuilla ja portailla istui nuorta väkeä vilvoittelemassa tanssien väliajoilla. Mutta hän ei nähnyt Judithia. Hän palasi saliin ja tiedusteli Martinilta ja Charlielta. Kumpainenkaan ei ollut nähnyt Judithia kokonaiseen tuntiin.
Ellenin silmät vetäytyivät kapeaksi, suoraksi viivaksi.
»Judith on karannut», hän tuumi itsekseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne olivat kiukun kyyneleitä, mutta siihen sekaantui myös jonkunmoista kateutta.
Nykerkin tie kulki pitkän matkaa metsän läpi ja poikkesi sitten lakealle ruohoaavikolle. Judith ja Sven ajoivat viimeksimainitun rattailla toisen mailin toisensa jälkeen tapaamatta ketään metsätiellä. Kaikki olivat juhlilla. Judith hoputti hevosia ja silmäsi silloin tällöin taakseen nähdäkseen, ajoiko kukaan heitä takaa.
»Annahan jo olla», Sven sanoi vihdoin tarttuen Judithia hartioihin ja suudellen häntä. »Jos katsot vielä kerran taaksesi, niin —»
Taivas oli tähdessä ja tuuli oli noussut. Kuivat lehdet tiellä kahisivat vastatusten ja pitivät kaameaa ääntä. Judith painautui lähemmäksi Sveniä.
»Meidän täytyy pitää kiirettä, jos tahdomme ennättää junaan», Sven sanoi läimäyttäen hevosia ohjaksilla.
Hevosen kavioiden kapsetta kuului puiselta sillalta edestäpäin. Joku tuli vastaan. Judith nosti päänsä uhkaavasti.
»Kuka siellä?» ääni huusi. Judith tunsi vastaantulijan Thorvald Thorvaldsoniksi. He olivat nyt saapuneet ruohoaavikolle ja kohtasivat hänet tienhaarassa, josta tie kulki etelään.
Sven vastasi tervehdykseen ja he ajoivat ohi. Mutta Thorvald oli nähnyt
Judithin. He tiesivät sen naurusta, joka kajahti hänen jälkeensä.
»No niin — Thorvald ei tapaa Calebia ennenkuin huomenna aikaisintaan. Ja silloin me olemme jo kaupungissa», Sven sanoi puristaen Judithin kättä. Tyttö vastasi puristukseen hermostuneesti.
Judithin käden kosketus kiihotti Sveniä. Hän unohti äkkiä kaiken vaaran, joka uhkasi heidän matkaansa, ja veti Judithin polvelleen. Tyttö painautui häneen tuntien itsensä niin suloisen pieneksi ja avuttomaksi. Käsivarren ollessa Judithin ympärillä Sven piti kiinni ohjaksista ja ajoi koko matkan Nykerkiin saakka muuttamatta asentoaan.