III.
Thorvald luuli sen olevan vain pilaa. Liian huvittavaa, jotta sitä olisi voinut salata. Ei ollut vielä niin myöhä, ettei hän olisi tavannut Calebia hereillä, jos hän ajoi hänen farminsa ohi. Niinpä hän, saavuttuaan sille tielle, jonka varrella hänen oma farminsa sijaitsi, kääntyi itään Gareen päin.
Caleb kulki pihalla tarkastamassa, oliko kaikki paikoillaan, kun
Thorvald ajoi portille.
»Minä en pysähdy tänne», hän sanoi Calebille nousematta alas kärryistä.
»Arvelin vain, että sinusta olisi hauskaa kuulla jotain.»
Caleb tuijotti toiseen. »No — anna tulla, mies, — anna tulla!» Thorvald asetti hänen kärsivällisyytensä aina kovalle koetukselle.
»No, älä hätäile», islantilainen sanoi iloiten, kun hän kerrankin oli voiton puolella. »Miksikä sinun kaunis tyttäresi on matkalla Nykerkiin, kun kaikki muut ovat juhlimassa?»
Caleb oli hetken aikaa vaiti. »Höh!» hän naurahti. »Sinä olet hullu, Thorvald. Itse olet hullu! Hän ei ole menossa Nykerkiin Hän läksi vain erästä opettajattaren ystävää vastaan. Ei — ei, Thorvald.»
Thorvald heitteli niskojaan. »Älä luule, Caleb. Miksikä Sven Sandbo, tuo nuori junkkari, olisi ollut hänen kanssansa? Ha, haa!» Hän käänsi hevosensa ja ajoi takaisin nauraen täyttä kurkkua.
Caleb seisoi tiellä ja katseli pää kumarassa hänen jälkeensä. »Hän on karannut — hän on karannut!» hän mutisi itsekseen. Sitten hirveä raivo sai hänet valtaansa.
Hän hyökkäsi talliin ja riisti oven auki. Hän viritti tulitikun ja katsoi seinään, minne kirves oli vajonnut. Seinässä oli kolo, josta kappale lahonnutta puuta oli lohjennut kirveen painosta. Kirves oli maassa, yhä puussa kiinni. Caleb poistui tallista, ja tuuli sammutti tikun.