II.
Judith ei voinut sinä päivänä tehdä mitään käsillään, minkä vuoksi hän hiipi ulos koiransa Peten seurassa ja astui metsän halki pieneen rotkoon, missä lähteestä virtaavan puron alapuolelle oli muodostunut lammikko. Pete vainusi riistaa ja karkasi metsään, ja Judith jäi yksiksensä.
Oli tukehduttavan kuuma, aivankuin sateen edellä. Tietämättä, mitä oikeastaan tekikään, Judith riisui yltään kaikki vaatteensa ja heittäytyi pitkäkseen kostealle maalle, jota peitti pehmeä, tuore ruoho. Judithin teki mieli lähteä karkuun, paeta jotakuta — hän ei tiennyt itsekään, ketä. Calebia… Elleniä… koko taloa, kuumaa lannanhajua, joka oli suorastaan tukahduttava, kun tallin ovet olivat suljetut niinkuin tänäänkin. Elämä oli vähällä tukahduttaa, musertaa hänet kuin pielus, joka painoi hänen kasvojaan, kuin salko, joka pisteli hänen ruumistaan.
Hänen mielensä olisi tehnyt lyödä Calebia tänään, jollei hän olisi ajatellut Ameliaa. Aina säälintunne esti hänen vihansa puhkeamasta ilmi. Säälintunne Ameliaa kohtaan, jonka täytyi ottaa vastaan kaikki ne raivonpuuskat, joita Caleb ei uskaltanut Judithiin syytää.
Oi, miten hyvä luonto oli, ikäänkuin sillä olisi ollut sydän metsien varjossa. Pellot, joita Caleb oli muokannut, olivat vailla hellyyttä, sen hän tiesi. Mutta täällä oli kiellettyä kauneutta, yhtä salaista kuin hänen oman ruumiinsa kauneus. Ja jotain muutakin täällä oli. Tämä ilma oli niin vapaata ja maa syvää. Hänelle oli sanottu, että hänen jalkojensa alla oli maata kahdeksantuhannen mailin syvyydeltä. Mitä oli toisella puolella? Hänen päänsä yläpuolella oli ilmaa, rajattomasti ilmaa, joka kantoi kuin siivillä — minne? Maailman ihmeellinen sekasorto ja monimutkaisuus erotti hänet kaikista muista garelaisista. Hän ei ollut enää yksi heistä. Lind Archer oli tullut ja hänen hienot sormensa olivat murtaneet salaisen salvan Judithin olennossa. Judith oli pujahtanut ulos kuorestaan kuin toukka. Mahdotonta oli palata enää takaisin pimeyteen.
Sven Sandbon oli määrä palata kotiin toukokuussa, sanottiin. Sveniäkö hän kaipasi, nyt kun hän tunsi olevansa niin omituisen vapaa? Judith katseli suoraan ylöspäin valkoisten koivujen lehväverkon läpi ja näki paisuvan valkean maan, jonka pilvi muodosti taivaan sineä vasten. Jotakin häämöitti ehkä Svenin takaa… vapaus, vapaus. Hän kastoi kätensä lammikon kirkkaaseen veteen, nosti ne ylös, kastoi ne uudestaan ja nosti ne jälleen ylös antaen joka kerran veden tippua sormiensa päistä kuin pienten valohelmien. Hän ajatteli opettajatarta, hänen hienoja käsiään ja lempeitä, hymyileviä silmiään… Hän oli kotoisin toisenlaisesta elämästä, toisesta maailmasta. Hän palaisi sinne takaisin. Hänen kätensä eivät koskaan nousisi, niinkuin Judithin nyt, rakoille siksi, että hänen olisi pakko nostaa vasikka mutahaudasta. Judith kätki kätensä selkänsä taakse ja painoi rintansa kylmää maata vasten. Raskaita, mielettömiä huokauksia kohosi hänen kurkustaan ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. Hän oli kauhean ruma, ja koko elämä oli ruma. Äkkiä hänen vihansa Calebia kohtaan puhkesi ilmi. Hänen suuri, voimakas ruumiinsa lepäsi jäykkänä maassa näyttäen äkkiä luonnottomalta keskellä tätä luontoa. Sitten hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan purskahti itkuun kuin nainen…