III.
Judith puki päälleen, vihelsi Petelle, ja kun koira iloisesti hyppien tuli hänen luokseen, asteli hän hitaasti kotiin. Tien varrella hän kulki pohjoisen lehmälaitumen ohi, missä Calebilla oli muutamia sonni vasikoita lypsylehmien joukossa. Judith nojautui aitaan ja seurasi katseillaan kahta nuorta sonnia, jotka hyppivät ja leikillä puskivat toisiaan, sillä kaikesta päättäen ne vasta olivat keksineet sarventynkänsä. Judith huomasi, miten suuresti ne olivat kasvaneet viime näkemästä. Niiden harmaat, typerät kasvot olivat muuttuneet äkäisemmiksi, kyljet täyteläisemmiksi, niskapoimut sileämmiksi, valkoisemmiksi ja paksummiksi. Caleb panisi pian renkaat niiden turpiin ja ne muuttuisivat typerän rumiksi, kun kaikki hurjuus ja villiys niistä tukahtuisi. Ne olivat kauniita sonneja, ehkäpä joku islantilaisista maksaisi niistä sievoisen summan. Judith tunsi sisäistä kiihotusta katsellessaan niitä. Hän kääntyi mennäkseen, inhoten itseään, kun nuo nuoret elukat saattoivat viehättää häntä niin suuressa määrin. Mutta uteliaisuus, jota hänen oli mahdoton hillitä, kahlehti hänet pitkäksi aikaa paikoilleen. Oi, miten hurjia ne olivat leikkiessänsä…
Judith kuuli Charlien ratsastavan metsän läpi ja kutsuvan karjaa. Koira kintereillään Judith kiiruhti kotiin.
Ellen tutki jalkaansa Juden astuessa huoneeseen.
»Minä lähden huomenna Martinin kanssa viemään karjaa, Ellen», Jude sanoi ystävällisesti. »Jalkasi on aivan sennäköinen kuin siinä olisi patti.»
»Toivottavasti se on huomenna jo terve», vastasi Ellen. »Isä tahtoo, että minä menisin.»
»Pyh!» sanoi Judith. »Ja sinä menet — vaikkapa kainalosauvojen varassa!»
»Hiljaa, tytöt!» pyysi Amelia. »Ei huolita hankkia uusia ikävyyksiä enää tänään. Tammasta on ollut jo kyllin yhdeksi päiväksi.»
Siitä huolimatta Judith Calebin palatessa tallista sanoi uudestaan Ellenille, että hän oli halukas lähtemään hänen sijassaan. Opettajatar, joka työskenteli pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä, tarkkasi salavihkaa Calebia. Hän olisi voinut vaikka lyödä vetoa, ettei Caleb olisi kuulevinaankaan Judithin huomautusta. Ja oikeassa hän olikin.
Hetken kuluttua Caleb, nostaen silmänsä maanviljelyslehdestään, huusi
Ameliaa, joka oli keittiössä.
»Minä kuulin tänään, että Sven Sandbo palaa huomenna kotiin
Sidingistä», sanoi hän.
Juden kasvoille kohosi puna. Ellen vilkaisi häneen. Molemmat tiesivät, samoinkuin opettajatarkin, ettei Caleb koko päivänä ollut poistunut farmiltaan eikä ollut voinut kuulla sellaista uutista, sillä ketään vierasta ei myöskään ollut käynyt talossa.
Hiukkasta myöhemmin, puhuttuaan muista asioista, Caleb kääntyi Judithin puoleen sanoen:
»Huomenna voit ottaa uuden karhin työskennellessäsi puutarhassa, Jude.»
»Ellen ei voi lähteä Martinin mukaan, hänen jalkansa on kipeä», Judith huomautti.
»Sinä tarkoitat, Jude, ettei hän voi lähteä, jos Sven Sandbo palaa Nykerkistä. Ha, haa! Sainpa sinut nyt kiinni!» Hän nauroi sydämellisesti sivellen kädellään viiksiään. Hänen silmissään loisti ilkeämielinen ilme. Miten hän nauttikaan voidessaan kiusata tyttöjä heidän heiloillaan! »Sinä olet liian nuori haaveillaksesi. Huomasin sitä sinussa äskettäin. Ettekö tekin ole huomannut, miss Archer?»
Lind hymyili Judithille, joka hyökkäsi harmistuneena pystyyn. Caleb katseli häntä huvitettuna.
»Äiti, pelkäänpä, että Jude unohtaa itsensä.» Caleb kääntyi pois ja läksi naureskellen ulos.
»Oi, Jude, kyllä sinä tiedät, mitä tuo aina merkitsee!» Ellen kuiskasi, jotta Lind ei kuulisi. »Miksi ihmeessä sinä et voi hillitä itseäsi?»
Mutta Judith istui mykkänä ja synkkänä ikkunan luona katsellen ulos hämärään. Hetken kuluttua hän nousi ja alkoi auttaa Ameliaa illallispuuhissa.
»Jospa me voisimme olla joskus syömättä», huokasi Amelia. »Se on niin väsyttävää.»
Caleb ei tullut illalliselle. Jokainen, Lindkin, tiesi, mitä se merkitsi. Niin pian kuin lapset olivat levolla, kuulisivat he hänen puhuvan matalalla äänellä Amelialle, ja aamulla äidin silmien ympärillä olisi mustat varjot. Aterian aikana Ellen katsoi pöydän yli moittivasti Judithiin; nuorempi sisar vihasi tuota ilmettä. Judith polki jalkaansa ja läksi yläkertaan.
Kun Caleb palasi huoneeseen, ilmoitti hän jo olevan ajan mennä levolle. Hän sanoi sen ystävällisesti, mutta Amelia vainusi muuta ystävällisten sanojen takaa. Lapset ja Lind läksivät ullakolle. Caleb oli kello, jonka mukaan perhe nukkui, heräsi, söi ja teki työtä.
»Kello viisi ylös joka-ainoa. Ellen ja Martin lähtevät viemään sonneja
Nykerkiin, muistakaa se», hän huusi heidän jälkeensä.