II.
Judith ei ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että hän voisi tavata Svenin Yellow Postissa. Jollakin tavalla Sven oli kadonnut hänen tietoisuudestaan antaakseen sijaa sille synkälle asialle, joka askaroitti hänen ajatuksiaan siitä saakka, kun hän oli kuullut Amelian ja Calebin välisen keskustelun. Jostakin tuntemattomasta syystä hän oli kovin kehno vieläpä elämäänkin.
Sven pestasi parhaillaan sekarotuista miestä heinäntekoon, kun Judith keksi hänet. Salavihkaa tyttö seurasi Svenin liikkeitä, näki hänen viskaavan tulitikun ulos avonaisesta ikkunasta miehekkään sulavalla eleellä, joka tuotti hänelle tuskaa. Ei hänen tarvinnut muuta kuin nähdä Sven, niin — Judith vihasi itseänsä.
Sven kääntyi ja huomasi Judithin seisovan nojautuneena suunnattoman suurta etikkatynnyriä vasten, kassakoneen vieressä. Tytön suupielet vetäytyivät kokoon ja silmät kääntyivät pois. Sven suoritti nopeasti asiansa ja lähestyi hitaasti Judithia.
»Vai et sinä sen enempää minusta välittänytkään», hän sanoi kiusoitellen. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen huulensa vapisivat hermostuneesti. »No — minulle se on aivan yhdentekevää. Halusin vain tietää, millä kannalla asiat ovat.»
Judith katsoi ylös, mutta käänsi taas kasvonsa poispäin.
»Kuulehan, Jude. Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinun on tehtävä päätös suuntaan tai toiseen; tule tapaamaan minua metsälähteelle. Minä en tahdo tulla naurunalaiseksi kenenkään tähden. Tule tänä iltana sinne karjaa hakemaan.»
»Ei tänä iltana — huomenna», Judith sanoi lyhyesti ja kääntyi
Johannesonin puoleen.
Sven poistui ymmällä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että Judith rakasti häntä. Mutta tyttö oli omituinen. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt, koska Judith karttoi häntä täten? Ei mitään, mitä tyttö itse ei olisi halunnut. Hänen olisi tehnyt mieli pakottaa hänet ajamaan kanssansa kotiin, pelottaa hänet nöyrtymään, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt… Aamu oli kirkas ja raitis, tuuli leuto. Ihanaa olisi ajaa yhdessä. Hän kertoisi Judithille taaskin kaupungista, missä hän oli työskennellyt ja jonne hän veisi hänet niin pian kuin he olisivat naimisissa. Hän tahtoisi — oi, mitä hyötyä kaikesta siitä oli? Judith varmaankin läimäyttäisi häntä piiskalla kasvoihin, jos hän yrittäisi puhutella häntä vielä kerran tänään.
Judith ajoi kotiin kiihtyneessä mielentilassa. Jos hän kysyisi Amelialta, mikä esti häntä menemästä naimisiin Svenin kanssa, niin ehkäpä paljastuisi salaisuuksia, jotka kytkisivät hänet ikipäiviksi farmiin. Mutta tämä kiihkeä mielentila ei katoaisi myöskään koskaan, jollei hän saisi tietää totuutta.
Rattaitten hytkyessä eteenpäin tietä pitkin Judithin silmät kulkivat yli alavan maiseman, joka levisi kauaksi pohjoiseen yhtä tasaisena, kohoamatta juuri lainkaan. Metsä oli täällä vailla alkuperäistä voimaansa; ruohoaavikko autio kuin tyhjä lautanen — ei, tuolla oli sittenkin yksinäinen mies, ikäänkuin kehno uhri, jonka maa tarjosi taivaalle. Tuossa kapeita metsäteitä ja aavikkopolkuja, joita ihmisjäljet olivat synnyttäneet, ja tuossa tienhaara, jossa he olivat vaihtaneet keskenään jonkun sanan. Taivas tämän kaiken yläpuolella oli sininen ja väräjävä, avara maailma ylpeille linnuille, jotka alituisesti liitivät siipiensä varassa etsiskellen ja etsiskellen. Ja tuo leuto tuuli, se oli kuin hento nainen, Jude tuumi itsekseen, joka saattoi silmänräpäyksessä muuttua jättiläiseksi ja raadella koko maailmaa.
Voisihan hän löytää taivaan ja tuulen paljon hedelmällisemmälläkin seudulla, missä elämä oli kuin silkkiä; ja sinne hän kuului. Hän aikoi kysyä Amelialta, mikä tuo salaisuus oikeastaan oli…
Amelia ruiskutti parhaillaan hyönteispulveria kanakoppiin Judithin palatessa kotiin. Tyttö seisahtui ovelle ja katseli vähän aikaa hänen työtään ja sanoi sitten, ettei ollut postia. Amelia ei ollut mitään odottanutkaan. Ei hänelle koskaan tullut postissa mitään tärkeää. Hän jatkoi työtään vastaamatta mitään.
»Mitä sinä puhuit isän kanssa sinä iltana, jolloin kerroit hänelle
Svenistä?» Judith kysyi äkkiä.
Amelia, joka seisoi selin Judithiin, ei kääntynyt.
»En muista mitään erikoista», Amelia vastasi hitaasti. »Isä ei tietenkään ottanut koko juttua kuuleviin korviinsakaan.»
»Jotakin muuta se oli — kyllä minä kuulin. Minun täytyy nyt saada tietää totuus», intti Judith.
Amelia katsoi tyttöön. »Varmaankin sinä kuulit, mitä hän sanoi minun omaisistani», alotti Amelia epäröiden. »Hän antaa minun aina tietää, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Hän moittii minun vanhempiani enemmän kuin mitä he ansaitsisivat — he olivat köyhiä, mutta pahempaa vikaa heissä ei ollut. Tunnethan sinä isän, Jude. Ei se ollut muuta.»
Kanakopissa oli väkevä liimanhaju. Se oli suorastaan tukahduttava. Mutta Amelia kaikesta päättäen ei huomannut sitä. Judith katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Amelian kasvot olivat kalpeat. Hän kääntyi jälleen poispäin ja ruiskutti pulveria myös orsiin.
Judith kääntyi epäröiden pois. Olihan kylläkin Calebin tapaista nostaa suurta melua siksi vähäisestä asiasta, mutta —
Kanakopissa Amelian kädet herpaantuivat. Hän laski maahan ruiskun.
Judith ei ollut siis kuullut, mitä Caleb sanoi Mark Jordanista.
Tästä lähtien hän kärsi kernaammin mitä hyvänsä kuin antoi aihetta
kohtaukseen, joka tuottaisi onnettomuutta.
Seuraa vana päivänä Caleb saapui kotiin. Hän toi Judithille kengät, paksut nahkajalkineet, joihin mahtui kaksi paria villasukkia. Toinen talvi oli vielä tulossa.