II.
Päivät menivät menoaan, ja Martin kykeni jälleen käyttämään käsivarttaan. Caleb jatkoi ystävällistä nalkutustaan milloin ikänä hän tuli huoneeseen.
»Olisin voinut saada nuo kärryt Johannesonilta puolella hinnalla, jos minulla olisi ollut joku lähettää niitä ottamaan», hän sanoi koko perheen läsnäollessa päivällispöydässä. »Aina jotakin menee hukkaan — en ole mikään liikemies, muuten minulla olisi joku siellä asioita hoitamassa. Ensi kerralla sinä, Charlie, saat mennä puolestani. Sinuun voi luottaa.»
Martinin kasvot punastuivat, mutta hän ei sanonut mitään. Näinä toimettomuuden päivinään hän oli ajatellut paljon. Hän oli löytänyt oman itsensä ja tuo löytö oli saanut hänet häpeämään. Hän päätti esiintyä kuin mies niin pian kuin hän oli taas entisissä voimissaan. Uusi talo oli rakennettava ensi keväänä. Mutta hän tahtoi vielä odottaa — elonkorjuuseen saakka.
Yhtenä päivänä niitettiin heinä Klovaczin pellolta ja kuljetettiin Calebin maalle, missä se pantaisiin suovaan niin pian kuin se oli kuivanut. Sitten ruvettiin elonkorjuuseen.
Judith ja Charlie alkoivat leikata ja sitoa lyhteitä. Martin voisi jo seuraavalla viikolla lähteä peltotyöhön. Työ alotettiin koleana, tuulisena päivänä, jolloin viimeisetkin kesän jäljet näyttivät kadonneen. Judith oli ollut veltto ja tylsä siitä päivästä pitäen, jolloin hän oli kiivastunut Elleniin, ja Caleb oli aivan huoleton hänen suhteensa, mutta oli kuitenkin koko ajan lähellä suorittaen salaperäisiä tehtäviä, jotka vaativat häntä pysymään pellon läheisyydessä, missä Judith sitoi lyhteitä.
Judith palasi kotiin aterioille joka päivä ulkonaisesti samanlaisena. Hänen silmänsä olivat raskaat, mustien varjojen ympäröimät, ja Amelian oli melkein mahdoton saada häntä hereille aamuisin. Lind yritti turhaan puhua hänen kanssaan pari kertaa. Hänen mieleensä muistui erikoisesti tytön silmien ilme, kun hän viimeksi oli jutellut hänen kanssaan ullakolla ja nopeasti peittänyt ruumiinsa. Epäilys oli silloin herännyt Lindin mielessä, joskin se myöhemmin oli häneltä unohtunut. Nyt hän muisti sen uudelleen.
Ellen ei kiinnittänyt mitään huomiota Judithiin, mutta tyttö oli siksi synkkämielinen, ettei hän huomannut sitä. Ainoa seikka, mihin hän kiinnitti huomiotaan, oli Calebin väsymätön valppaus, ja Amelian ikuiset varoitukset. Hän alkoi siinä määrin tottua kurjaan oloonsa, ettei mitään muuta näyttänyt maailmassa olevankaan.
Ilma kirkastui jälleen, ja nyt seurasi jälkikesän aurinkoinen, kuiva kuumuus. Lind läksi eräänä päivänä pellolle ja katseli aidan luota, kun Judith ajoi leikkuukoneella peltoa ylös ja alas. Viljapelto seisoi jäykkänä kuin kulta ja sen yläpuolella kuumuus väreili kimmeltävinä aaltoina. Judith ajoi edestakaisin yhtämittaa, kertaakaan kääntämättä päätään Lindiin. Ei hän edes pyyhkäissyt kädellään hikeä otsaltaan. Hänen sielunsa oli aivan kuollut, vain suuri, voimakas ruumis teki työtä kuin kone.
Lind hämmästyi muutosta, mikä Judithissa oli tapahtunut. Hän toivoi, että tytön mieliala muuttuisi virkeämmäksi niin pian kuin Martin voisi olla apuna elonkorjuussa. Hän tapasi Svenin eräänä iltana ja sanoi, että Caleb varmaankin tuhoaisi Judithin kokonaan alituisella vartioimisellaan. Sven hyökkäsi pystyyn aikoen lähteä heti Calebin luo ja kohdella häntä niin kuin hän parhaaksi näki, mutta Lind pyysi häntä vielä odottamaan. Jotain täytyi piakkoin tapahtua, jotta Calebin olisi pakko poistua farmilta.
Martin oli vihdoinkin niin terve, että hän saattoi lähteä pellolle. Hänen olkansa oli yhä arka ja jäykkä, mutta hän ei malttanut enää olla joutilaana ja nähdä Judithin raatavan joka päivä aamusta iltaan. Sitä paitsi Calebin salaiset valitukset olivat sietämättömiä. Niinpä hän läksi pellolle, ja hänen olkapäätänsä, josta niin hiljan side oli poistettu, alkoi särkeä auringonpaahteessa. Mutta hän teki sitä kovemmin työtä korvatakseen hukkaanmenneen ajan. Caleb, joka aidan toiselta puolen katseli työntekoa, siveli viiksiään ja hymyili. Martin tiesi, mitä hänen kunniansa vaati.
Judithin mieliala ei muuttunut, vaikka Martin pääsi peltotyöhön. Amelia piti häntä tarkasti silmällä ja huomasi, että hänessä oli jotain omituista, mikä ei johtunut vain ankarasta valvonnasta. Hän ei kysynyt tytöltä mitään, peläten että tämä voisi herätä huumaustilastaan ja yltyä vielä entistäänkin hurjemmaksi. Ehkäpä Calebin ankaruus oli myös tehnyt häneen pysyvän vaikutuksen. Amelia varoitti häntä edelleen joka ainoa päivä.
Eräänä iltana Ellen, palatessaan kotiin Yellow Postista, näki intiaanin ratsastavan poninsa selässä etelään päin sitä tietä myöten, joka tuli Brundin ja Ericksonin farmien ohi pohjoisesta, villistä metsäseudusta sekä vieläkin kauempaa tuhansien järvien ja jokien maasta, missä ihmiset katosivat kokonaan maailman silmistä. Hän tunsi tuon intiaanin. Se oli John Tobaccon poika, ja hän oli viettänyt kesää noilla seuduin. Kotimatkallaan hän oli varmaankin tavannut Malcolmin ja puhunut hänen kanssaan. Ellen käänsi päätään ja katseli häntä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä.
Kun Ellen ei voinut enää erottaa poikaa, puristui hänen kurkkunsa kokoon ja hänen silmäluomensa alkoivat räpytellä lasien takana. Hetken aikaa hän oli ollut ihmisen läheisyydessä, joka oli nähnyt Malcolmin ja puhunut hänen kanssaan. Nyt tämäkin hetki oli hävinnyt.
Hän kohotti silmänsä ja näki epäselvästi valkeita vaatteita, joita riippui nuoralla kotipihalla. Hän aikoi kerätä ne kokoon ja kostuttaa ja mankeloida ne silittämistä varten.