II.
Caleb ei puhunut enää naamiaishuveista sen jälkeen kuin hän murkinapöydässä seuraavana aamuna oli naureskellen sanonut Ellenille: »Ellen löytää varmaankin heilan itselleen juhlissa, vai mitä?»
Mutta kaikki odottivat hänen lopullista ratkaisuaan. Amelia enemmän kuin kukaan muu. Hän ei uskaltanut ruveta puhumaan siitä hänelle, jotta hän ei huomaisi hänen levottomuuttaan. Hän tiesi, että Caleb pitäisi heitä kaikkia epävarmuudessa aina viime päivään saakka. Se oli hänen tapansa. Heillä ei olisi sitten enää aikaa valmistaa itselleen pukuja. Amelia keksi kaikenlaista työtä itselleen ulkona; se tyrehdytti hiukan hänen tunteitaan ja käänsi hänen ajatuksensa muualle.
Päästäen varhain oppilaansa kotiin koulusta Lind ratsasti Yellow Postiin Sandbon ponilla ostamaan kirjavia kankaita ja nauhoja. Mark läksi hänen kanssansa, sillä hänen oli ostettava ruokavaroja. He pistäytyivät vanhan John Tobaccon luokse ja ostivat häneltä hirvennahkaisen puvun ja sulkia Markille sekä Lindille helmin ja sulin koristetun puvun.
Ratsastaessaan kotiin leudossa syysillan ilmassa he keskustelivat
Judithista ja Svenistä.
»Sven tekee väärin, kun hän ei vie pois tuota tyttöä täältä», sanoi Lind. »Minusta ei ole mitään väärää siinä, jos yllyttää häntä lähtemään. Vaikkapa Caleb ajaisi heitä takaakin, niin voi siitä sittenkin loppujen lopuksi tulla jotain parempaa.»
Mark oli samaa mieltä kuin Lindkin, ei siitä ainakaan olisi mitään vahinkoa. Sitten he keskustelivat Klovaczeista, ja Mark kertoi, että eräs Antonin sukulaisnainen oli luvannut tulla talveksi lasten luo. Mark ihmetteli, ettei Caleb ollut jo koettanut keksiä mitään kostokeinoa loukatun turhamaisuutensa hyvittämiseksi. Mutta Lind pelkäsi, että jokin ratkaiseva tapaus voisi hävittää kaiken sen, mitä hän oli löytänyt Markissa. Tuo pelko liittyi jollakin tavalla Caleb Gareen. Hän katseli Markin voimakasta profiilia, joka kuvastui valoa vasten, ja koetti ravistaa yltään tuon kiusallisen pelontunteen.
He ratsastivat Sandbon farmia kohti. Taivaanranta hohti punaisena ja kultaisena; tuolla aurinko valaisi yksinäistä metsikköä tai kuivunutta puuta, siellä vesi keskellä suurta suota kimmelsi teräksen sinisenä.
Sven tuli heitä vastaan portilla. Lind kehotti häntä valmistumaan naamiojuhlaan siltä varalta, että Caleb päästäisi Judithin sinne. Sven oli suunnitellut mennä Calebin luo ja väkivallalla riistää Judithin, jollei tilaisuutta karkaamiseen ilmaantuisi. Hänen entinen työnantajansa oli kirjoittanut hänelle kaupungista ja tarjonnut hänelle työtä. Hän oli valmis lähtemään heti paikalla. Hän katseli Garen farmiin päin, seisoessaan ja jutellessaan tiellä Lindin kanssa, ja hänen punakat kasvonsa saivat synkän ilmeen. Lopulta hän suostui odottamaan, kunnes Lind toisi hänelle uusia tietoja. Sitten Sven palasi kotiin, astuen hiukan kevyemmin.
Lind katsoi nopeasti Markiin, joka piteli hänen kättään omassaan. »Minäkin alan käydä — kärsimättömäksi», Lind kuiskasi Markille. Vaikka Mark tiesi, että mrs. Sandbo katseli heitä ikkunasta, kumartui hän nopeasti ja suuteli Lindin hiuksia. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti Klovaczin farmille.
Judith oli sekoittamassa kirnupiimää ja jauhoja sikojen kaukaloon, kun Lind palasi kotiin. Caleb oli näkyvillä vilja-aitan takana, ja Lind huiskutti vain kättään Judithille mennessään taloon. Hän kiiruhti yläkertaan ja piilotti vuoteensa alle huoneeseensa tavarat, jotka hän oli ostanut Yellow Postista. Tullessaan keittiöön Ellen katsoi uteliaana häneen.
»Ellen», sanoi Lind, »eikö sinun tekisi mielesi päästä juhlaan?»
Ellen kohotti olkapäitään ja alkoi taas pestä maitokannua, joka oli hänen edessään lattialla. »Minkä vuoksi? Lähden, jos isä käskee», hän vastasi. »En usko, että siellä on erikoisen hauskaa.»
Martin tuli huoneeseen. »Etkö sinä haluaisi lähteä naamiaisiin,
Martin?» Lind kysyi häneltä.
Martin hymyili. »En minä osaa tanssia», hän vastasi, »ja tuskin me sinne lähdemmekään. Onko siitä puhuttu mitään, Ellen?»
»Ei», vastasi Ellen lyhyesti hangaten kannua.
»Mutta jos te saisitte luvan, niin ettekö lähtisi?»
»Emmeköhän,» sanoi Martin.
Lind kääntyi pahoillaan pois. Siinä määrin he olivat tottuneet alistumaan, ettei tuollainen harvinainen tilaisuus lainkaan pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle.
Amelia keräsi viimeiset kasvikset puutarhasta. Tomaatit olivat kypsyneet erinomaisesti, ja sato oli hyvin suuri. Hän aikoi panna niitä monella eri tavalla säilöön, niitä riitti perheelle koko talveksi. Niin, talvi oli tulossa. Pian ilma muuttuisi kylmäksi. Sitten oli taaskin monen kuukauden kuluessa kotona ruokittava karjaa, hevosia, lampaita ja sikoja ja hankittava niille pahnoja. Turvetta oli pian pantava kanalan katolle ja lantaa levitettävä puutarhaan. Sitten lumi laskeutuisi valkeana vaippana kaiken yli ja sulkisi heidät hirsimajaansa. Caleb vartioisi yhtä tarkasti kuin ennenkin ja saisi silloin tällöin kirjeitä Bart Nugentiltä, joka ilmoittaisi hänelle kaikista Mark Jordanin toimista hänen palattuaan jälleen kaupunkiin. Judith kapinoisi joskus ja hänet masennettaisiin uhkauksin ja muistutuksin. Taaskin uusi talvi Caleb Garen komennon alaisena. Ei, ei… mitä muuta tahansa kuin sitä… Mutta toisin ajoin Amelia alistui nöyrästi tähän ajatukseen. Hän tiesi, miten suurta tyydytystä Caleb tunsi voidessaan pysyä päätöksessään juhlan suhteen. Lopulta hän ehkä päästäisi heidät kuitenkin sinne. Ja se olisi kaiken loppu…
Seuraa vana päivänä Ellen ja Martin lähetettiin Nykerkiin karjaa viemään. He läksivät varhain aamulla, kun ilma oli vielä sumea ja harmaa ja kasteesta raskas, ja he ajoivat edellään hiehoja ja sonneja aivankuin salaperäisiä unikuvia. Ellen istua hölkytteli satulassaan puolinukuksissa ja hätkähti silloin tällöin, kun Martinin piiska osui elukoiden kylkiin. Kun hän avasi silmänsä, näyttivät elukat epätodellisilta ja mahdottomilta hänen edessään tiellä Hän toivoi jälleen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta hänet olisi voitu lähettää karjaa viemään. Judith ajatteli aina vain itseään. Paljonko hän sillä lopulta voittaisi! Hänet kytkettäisiin vain vielä lujemmin farmiin kuin toiset. Ehkäpä olisi ollut ihanaa seurata Malcolmia. Järvet pohjanpuolella olivat syvät ja siniset, ja siellä vallitsi öisin, taivasalla, ikuinen rauha.
Ellen huomasi jälleen nuokkuvansa satulassa. Hänen jalkansa olivat puutuneet ja niitä pisteli kuin jalustimet olisivat olleet täynnä neuloja. Hän pudisteli itseään ja ojentautui suoraksi, aukoen punareunaisia silmiään. He ratsastivat metsän läpi, ja varhaisen aamun harmaa hämärä himmensi yhä lehtiloistoa. Ellenistä tuntui siltä kuin olisivat he tuntikausia ratsastaneet unessa.
Eräs Nykerkin sähkösanomakonttorin virkamiehistä antoi farmareille tietoja viljan ja karjan hinnoista. Häneltä Martin sai tietää, että pellavan hinta oli huikeasti noussut. Caleb oli juuri odottanutkin saavansa sellaisia tietoja.
Kun Martin ilmoitti sen hänelle heidän palattuaan kotiin, siveli Caleb viiksiään pyyhkäisten suupielistään tyytyväisen ilmeen, joka niihin oli ilmestynyt. Vielä saattoi pellavalle jotakin tapahtua. Ei pitänyt iloita liian varhain.
»Noussutko, mitä? No — yllin kyllin aikaa vielä sen laskeutumiseenkin — yllin kyllin», hän sanoi.
Mutta nämät tiedot antoivat hänelle kylliksi aihetta lähteä pellavapellolle vielä samana iltana ja lyhty kädessä tarkastaa sen kasvua. Vähän ajan kuluttua se oli nyhdettävä. Eikä koko seudulla ollut sitten ainoatakaan yhtä rikasta miestä kuin Caleb Gare. Hyvä, ettei edes Amelia tarkalleen tiennyt, miten suuri hänen omaisuutensa oli. Se voisi tehdä hänet saidaksi tai saattaa hänet pyörälle päästään.
Caleb ajatteli Bjarnassoneja. Heilläkin oli yllin kyllin tämän maailman tavaraa. Mutta he eivät osanneet viljellä tällaista pellavaa. He eivät yrittäneetkään juuri muuta kuin hoitaa karjaa ja hevosia, jotka säännöllisesti lisääntyivät. Mutta pellavan laita oli toinen — se asetti vaatimuksia miehen tarmolle tässä karussa maassa. Siihen Caleb Gare oli pannut koko sielunsa.
Bjarnassonit — he olivat vihdoinkin löytäneet nuo kallisarvoiset jäännökset, joita he kokonaisen vuoden ajan olivat naaranneet järvestä. Caleb Gare tunsi suurta tyydytystä — suurta tyydytystä! Ja Martin, tuo heikko raukka, ei ollut, uskaltanut ottaa sitä, mihin hänellä oli ollut täysi oikeus. Kaksitoista kuukautta Bjarnassonit olivat hävyttömästi vastustaneet Caleb Garen tahtoa niin turhanpäiväisen tunneasian vuoksi ja pitäneet päätöksestään lujasti kiinni. Kiusallinen ajatus. Mutta syy oli kokonaan Martinin. Calebin olisi pitänyt pakottaa hänet kalastamaan. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Eikö hän jaksanut enää pitää perhettään kurissa? Ei — ei, Amelia oli yhä alallaan, ja Judithissa oli tapahtunut suuri muutos parempaan. Calebilla ei ollut syytä pelkoon. Hän päätti, että kiusatakseen Bjarnassoneja perhe saisi tulla toimeen ilman kalaa tämän talven.
Mark Jordan, niin, siinä hänellä oli vielä jotain tehtävää jäljellä. Caleb palasi takaisin ahon poikki heilutellen lyhtyhän pitkin maata. Hän naureskeli ajatellessaan omaa valtaansa. Kaikki oli vain suurta pilaa, niin yksinkertaista oli tämä elämä ja sen hallitseminen. Ja kaiken lisäksi pellavan hinta kohosi ilmaan kuin raketti.