III.
Seuraavana perjantaina Gertrude Bjarnasson, joka oli ollut ystävällinen Ellenille ja jutellut pari kertaa hänen kanssaan Yellow Postissa, kutsui Ellenin ja opettajattaren luokseen vieraisille, lähettäen heille sanan nuorempien, koulua käyvien lasten mukana. Ellen rohkaisi mielensä ja pyysi Calebilta lupaa saada lähteä Lindin kanssa islantilaisten suureen kivitaloon järven rannalle.
Caleb katseli häntä hämmästyneenä.
»Haluatko sinä, että he näyttävät sinulle hienon talonsa ja kalaverkkonsa ja veneensä ja tuulimyllynsä, kun isäsi on niin köyhä, ettei hän omista mitään sellaista? Tiedäthän sinä, miten he pitävät itseään meitä paljon parempina», hän sanoi ystävällisesti pyöritellen päätään, »mutta jos sinun on pakko mennä…»
Ellen huokasi. Hän ei ollut koskaan käynyt suuressa kivitalossa. Ehkäpä hänen ei sallittaisi koskaan lähteä sinne. Mutta turhaa oli vastustella — Amelia saisi aihetta itkeä, jos hän sinne lähtisi. Ei ollut muuta keinoa kuin kestää kovaa kohtaloa. Kukapa tiesi, tokko Malcolm koskaan palaisi takaisin. Hän oli luvannut — niin, hän oli luvannut tulla keväällä.
Siitä oli täsmälleen vuosi, kun Malcolm oli lähtenyt etelään sahatöihin. Ja sitä ennen oli kestänyt käsittämätöntä onnenaikaa vain viikon tai pari. Malcolm oli suudellut Elleniä vain kerran, kun he olivat yksin navetassa lypsyn jälkeen. Epäromanttinen paikka lukuunottamatta täysikuun lumoavaa valoa. Mutta tuo hetki oli ollut unohtumattoman ihana. Jos Malcolm olisi ollut vähemmän arka sinä iltana, olisi hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja riistänyt Ellenin mukaansa, ennenkuin tällä olisi ollut aikaa edes ajatella, ja kaikki olisi nyt toisin. Mutta Ellen, joka oli tottunut alistumaan Calebin tahtoon ja joka oli ottanut huomioon sen seikan, että Malcolmilla oli intiaaniverta suonissaan, oli yöllä tullut järkiinsä, ja Malcolm oli loukkaantuneena ja hämmästyneenä pian sen jälkeen matkustanut pois. Mutta nähdessään Ellenin silmissä tuskanilmeen, jota tämä ei ollut voinut salata, oli Malcolm luvannut palata takaisin. Ja nyt oli tullut kevät — pitkän talven jälkeen…
Niinpä Lind ilman Elleniä läksi tuona perjantai-iltana yhdessä
Bjarnassonin lasten kanssa.
Ilma oli leuto, ja muuttolintujen suuret parvet leijailivat korkeudessa. Ojat tien varrella olivat täynnä sadevettä, joka kimmelsi kuin lasi auringon viime säteissä; raitojen riippuvat oksat olivat nyt täydessä lehdessä, ja vihreinä loistivat oraat, joita tuuli ei kyennyt vähimmässäkään määrässä taivuttamaan. Mikä uusi, ihastuttava vihanta maailma! Istuen rattailla Bjarnassonin lasten takana Lind ojensi kätensä ikäänkuin kerätäkseen sylinsä täyteen kauneutta avarasta ilmasta.
Suuressa kivitalossa järven rannalla asui neljä polvea Bjarnassoneja. Vanha Erik, joka oli ensimmäisiä islantilaisia siirtolaisia Oelandissa, oli nähnyt maittensa siirtyvän vuorossaan poikansa käsistä pojanpojalle. Erik oli jo yhdeksännelläkymmenennellä, jolloin ihmisellä on paljon aikaa uneksia ja hiukan kalastella auringon lämmittäessä valkeita kallionkylkiä lahden rannalla. Nuori Erik oli kauan sitten mennyt naimisiin ja hänen lapsensa kävivät Oelandin koulua. Nuoren Erikin isä, Mathias, oli rakentanut kivitalon.
Mathias oli rosoluinen mies, kuusikymmenvuotias, mutta yhä hyvissä voimissa ja luonteeltaan lämminsydäminen ja vieraanvarainen. Talo, jonka hän oli rakentanut omin käsin, oli hänen itsensä kaltainen, jykevä kivikuva hänestä itsestänsä. Hän oli kaivanut ja laskenut perustuksen: kuljettanut paikalle kivet matalilla, kuormavankkureilla ja taidokkaasti ja hienosti kuin pitsimallia sommitteleva nainen liittänyt kivet muurilaastilla toisiinsa ja rakentanut siten neljä leveää seinää, jotka kohosivat taivasta kohti.
Koko tällä seudulla ei ollut toista tämänkaltaista taloa.
Auringon punertavat säteet loistivat ikäänkuin tervetuliaisiksi talon lännenpuoleisilla ikkunaruuduilla, kun Andres ja Helga ajoivat tietä myöten opettajattaren kera. Talon alapuolella oli järvi, joka hohti hopeisena ja ruusunpunaisena.
Helga saattoi Lindin taloon.
Siistissä keittiössä oli lämpimän leivän ja kanelin hyvä tuoksu.
Valkealle lattialle oli levitetty useita taljoja.
Helgan äiti ei ollut koskaan käynyt Islannissa, mutta hän käytti niin harvoin englannin kieltä, että hän puhui sitä kangertaen. Niin eristetty oli tämä talo.
»Ehkäpä te haluatte nyt kahvia», sanoi hän arasti Lindille. »Nosta opettajattarelle tuoli, Helga.»
Hän pyörähteli paikasta toiseen, tuo pieni, pyöreä nainen, jolla oli pyöreät, sileät kasvot. Suunnattoman suuresta astiakaapista, jossa oli punaiset lasiovet, hän otti esille kuppeja ja teevateja sekä ohuita, sokeroituja vohveleita. Ja Lindin syödessä ja juodessa hän istui kädet sylissä sanomatta sanaakaan.
Sisähuoneista Lind kuuli yksitoikkoista hyrräävää ääntä.
»Isoäiti kehrää», sanoi mrs. Bjarnasson. »Hän on sokea, mutta hän osaa kehrätä. Hän kehrää kaikki talon villat.»
»Hän ei tietenkään puhu englannin kieltä», sanoi Lind.
Ei hän puhunut. Mutta kun Lind meni huoneeseen puristamaan hänen kättään, kohotti vanha nainen kasvonsa hänen puoleensa, ikäänkuin olisi katsellut tunteaksensa. Hän oli niin kumarainen, että kun hän istui rukin ääressä, hänen päänsä ulottui vain värttinän tasalle.
Hän mutisi jotain islannin kielellä.
»Hän tarkoittaa, että te olette kaunis», sanoi nuorempi mrs. Bjarnasson. »Hän väittää aina näkevänsä ihmisten kasvot, kun he ensi kertaa puhuttelevat häntä. Hän voi ennustaa teille, jos pyydätte häntä sitä tekemään.»
Lind oli halukas kuuntelemaan vanhan naisen puhetta, ja tämä siirtyi nyt syrjään rukkinsa äärestä ja otti opettajattaren molemmat kädet omiin kuihtuneisiin käsiinsä. Hän piteli niistä kiinni ja käänsi ryppyiset, ruskeat kasvonsa, jotka kiilsivät kuin kotelokoppa, valoa kohti ummistaen samalla silmänsä.
Hän puhui nopeasti, omituisella, vilkkaalla äänellä. Nuorempi mrs.
Bjarnasson keskeytti hänet hetken kuluttua.
»Hän sanoo, että saatte pian sulhasen», selitti hän Lindille. »Hänen ylitsensä lepää varjo. Te ette koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Mutta te tulette onnelliseksi. Siinä kaikki — se on jo kylliksi, mitä hän teille sanoi.»
Lind nauroi, mutta hän tunsi hiukan levottomuutta sydämessään.
»Puhuuko hän aina totta?» kysyi Lind.
»Odottakaa, niin saatte nähdä», sanoi mrs. Bjarnasson nyökäten päätään.
Todellisen elämän rinnalla oli paljon taikauskoa.
Miehet palasivat peltotöistään ja rannalta illalliselle: nuoren Erikin veljet, Peter ja Valdemar, sekä hänen serkkunsa, Johan; Mathias nauraen makeasti jollekin pilalle, jonka hän oli heille tehnyt.
He puhuivat keskenään islannin kieltä ajattelemattakaan muuttaa tapaansa opettajattaren vuoksi. He eivät puhuneet mitään pahaa: miksikä he siis käyttäisivät vierasta kieltä todistaakseen sen? Jokainen tervehti Lindiä kömpelön kohteliaasti. Perheen naisia he suutelivat kaikki vuorossansa. Sellainen oli talon tapa.
Kuuluipa perheeseen muitakin naisia. Gertrude ja Althea, Erikin sisaret, sekä Althea, hänen naimaton tätinsä. Naiset pitivät koko ajan Lindiä silmällä nähdäkseen, ettei häneltä puuttunut mitään. Illallista valmistettaessa vanhempi Althea, jolla oli henkisiäkin harrastuksia, toi hänelle islantilaisen satukirjan englanniksi käännettynä ja asetti jakkaran hänen jalkojensa alle, jotta hänen olisi mukavampi istua; sitten hän poistui hiljaa kuin haamu.
Illalliseen kuului kalaa, joka oli tuotu »suurelta» joelta, kuivattua lihaa, perunoita ja monenlaisia sokeroituja kakkuja ja paljon kahvia. Miehet söivät hartaasti kalaa ottaen sen käteensä ja syöden sen päineen, silmineen ja kaikkineen. Lindistä kaikki tämä tuntui suorastaan ilmestykseltä.
Tuuli nousi äkkiä ennen aterian päättymistä, ja hämmästyttävän lyhyessä ajassa järvi lainehti rantakallioita vastaan. Perheen jäsenet vaikenivat ikäänkuin näkymättömän voiman käskystä.
»Baldur ei saa rauhaa tänä yönä», mutisi vanhempi Althea omalla kielellään. Hänen silmänsä olivat loistavat ja harvinaisen nuorekkaat, vaikka hän olikin viisikymmentä vuotta vanha eikä ollut koskaan ollut naimisissa.
»Baldur oli mieletön uhmaillessaan järveä sinä yönä. Hän saa kauan levätä järven pohjassa», murahteli nuorempi Erik. Mutta hän hätkähti, kun ovi yläkerroksessa paiskautui kiinni.
»Kerro opettajattarelle», sanoi Gertrude. Hän oli pyöreäsilmäinen ja kaunis. Hän oli tuijottanut lakkaamatta koko aterian ajan opettajattareen. Nyt hänen kasvoillaan oli vapautunut ilme.
»Opettajatar on varmaankin jo kuullut siitä», alotti nuorempi Erik islantilaisen juhlallisella äänensävyllä. »Garet luultavasti tuntevat jutun.»
»Ei», sanoi Lind. »En ole kuullut mitään.»
»Järvi on riistänyt meiltä kaksi perheemme jäsentä. Toinen oli veljeni, Gisli, toinen sisareni Althean sulhanen. He olivat ystäviä, mutta joutuivat riitaan. He jatkoivat riitaansa järvellä, kahdessa eri veneessä. Oli myrsky — järvi riisti heidät. Emme ole vielä löytäneet heitä — ei pienintäkään jälkeä. Ennen sitä emme salli vieraiden kalastaa järvessä. Caleb Gare väittää, että hän aikoo tulla tänne kalaan. Mutta me olemme kieltäneet. Meidän perheemme on suuri, miss Archer. Me emme salli muiden kalastaa järvessä, jonne meidän vainajamme ovat hautautuneet.» Nuori Erik lopetti vakavana.
Tuuli ja vesi taisteli rantaa vasten. Lind vapisi koko ruumiiltaan.
»He eivät saa rauhaa, ennenkuin olemme löytäneet heidät», sanoi vanhempi Althea. Hänen veljentyttärensä ja kaimansa istui ääneti silmät maahan luotuina.
Alettiin puhua yliluonnollisista tapahtumista, näyistä ja enteistä sekä onnettomuuksista, jotka kohtaavat varomattomia. Suuri, luiseva Mathias kertoi juhlallisena Bjarnassonien entisestä sukuylpeydestä Islannissa sekä eräästä heimon jäsenestä, joka oli joutunut onnettomuuden uhriksi, kun ei tahtonut totella tätä suurta sukua. Hän kertoi, miten vanhojen kirous kohtasi häntä ja miten hänen päivänsä olivat alituista tuskaa ja yöt epätoivoa, niin ettei edes kuolema voinut tuoda unhotusta. Mathiaksen kertomus oli kauttaaltaan tenhoavan runollinen ja surunvoittoisen romanttinen. Hän oli elänyt suuressa yksinäisyydessä ja tiesi, että jokaisen ihmisen sielua ympäröi mittaamaton Yksinäisyys, ja että tämän alueen muodot ovat nimettömiä ja selittämättömiä. Niinpä suuren perheen jäsenten oli hyvä liittyä yhteen pitääkseen loitolla suuren Yksinäisyyden uhkaukset ja kauhut.
Kun opettajatar vihdoin läksi levolle, oli myrsky lauennut. Korkealla tuulen yläpuolella, joka vinkui kivitalon suurten katonkannattimien alla, kaikuivat villihanhien pitkäveteiset äänet. Niiden kirkuna viilsi sydäntä kuin maailmankaikkeuden yksinäisyys… tunkeutuen etsien ja haparoiden hiljaisuuden läpi.