II.
Sunnuntai muodosti jonkunmoisen välitilan. Caleb oli ainoa perheen jäsenistä, joka läksi Yellow Postiin kirkkoon, mutta koska pappi saarnasi siellä vain joka kolmas sunnuntai, saapuen aina Nykerkin seurakunnasta saakka, niin se henkisen ravinnon määrä, jota vaille toiset jäivät, ei ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.
Toinen sunnuntai Lindin tulon jälkeen sattui olemaan pääsiäispäivä, ja uuden papin oli määrä tulla jumalanpalvelusta pitämään. Amelia nousi yhtä varhain kuin arkipäivinäkin, vaikka sunnuntaisin oli lupa nukkua tuntia kauemmin, ja valmisti Calebille murkinan sekä otti esille hänen valkean kauluksensa ja mustan verkapukunsa vihreine samettikäänteineen. Calebin hartiat eivät olleet enää yhtä suorat kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin puku oli ostettu, ja takki kohosi hiukan ylös muodostaen kauluksen alapuolelle pienen laskoksen, jota Amelia ei silittämälläkään saanut katoamaan. Joka kerta kun Caleb puki takin ylleen, Amelia pelkäsi hänen huomaavan tuon laskoksen ja moittivan häntä huolimattomaksi. Amelia oli pessyt kovan kauluksen, jonka Caleb oli tilannut kuvallisen luettelon mukaan, ja kiilloteltaessa se oli kadottanut alkuperäisen muotonsa. Kun siis Caleb nousi ja iski kattoon herättääkseen lapset ja tuli sitten keittiöön peseytymään, niin Amelia oli kovin huolissaan, miten hän tästä päivästä suoriutuisi.
»Martin pesi rattaat eilen — työn päätyttyä. Ne näyttävät oikein hienoilta», Amelia sanoi Calebille ystävällisesti tämän levittäessä saippuavaahtoa leukaansa. Siitä saakka kuin he olivat menneet naimisiin, oli Caleb näyttänyt kaikkein inhimillisimmältä ja ystävällisimmältä aina valmistautuessaan ajamaan partaansa, ja Amelia oli usein käyttänyt hyväkseen juuri näitä hetkiä pyytääkseen tai tunnustaakseen jotain, jota hän ei uskaltanut esittää ennen eikä jälkeen miehen pukeutumista.
Caleb teroitti partaveistään, ennenkuin vastasi. Hän tarvitsi aina paljon aikaa vastatessaan Amelialle. Siten hän taisi paremmin punnita sanojaan ja saattaa vaimonsa levottomaksi ja pelonalaiseksi, mikä oli hänelle itselleen imartelevaa, vaikka asia olisi ollut miten vähäpätöinen hyvänsä. Tänä aamuna hän oli suopealla tuulella.
»Siinä Martin teki hyvin. Olen tuuminut hiukan ottaa hänet mukanani. Hän tekee työtä käskemättä», Caleb sanoi naureskellen, ikäänkuin tuossa huomautuksessa olisi piillyt ivaa.
»Martin on varmaankin halukas lähtemään», sanoi Amelia hilliten ääntään, jotta se ei tuntuisi liian kiihkeältä. Hän pani kahvipannun tulelle. Sitten hän astui ovelle ja seisoi siinä hetken aikaa katsellen metsätielle, missä vaaleanvihreät ummut riippuivat raitojen oksilla kuin vihreä vihma.
Miten suloista olisi lähteä kirkkoon tällaisena pääsiäisaamuna, tuumi hän. Siitä oli pitkä aika, kun hän säännöllisesti oli käynyt kirkossa. Amelia oli ollut katolinen, ennenkuin hän meni naimisiin Caleb Garen kanssa. Siunatumpi ja iloisempi kuin kaikki muut oli ollut se pääsiäispäivä, jolloin hän oli ratsastanut kirkkoon Mark Jordanin isän kanssa. Hän oli silloin ollut nuori tyttö — hieno tyttö — ei sellainen kuin hänen omat tyttärensä, vaan kuin Lind Archer. Hänen oman lihansa ja verensä vähäinen uskottomuus sai hänen sydämensä sykkimään ja nostatti punan hänen poskiinsa. Olisivathan Judith ja Ellen hyvin voineet olla samanlaiset kuin Lindkin. Olisivatko he todellakin? Omituinen kateus hiipi hänen sydämeensä. Lind oli varmaankin jonakuna pääsiäispäivänä lähtenyt kirkkoon aivankuin hän itsekin — ehkä hän oli laulanut mukana kuorossakin, niinkuin hän oli tehnyt. Jude ja Ellen eivät tienneet mitään sellaisesta. Caleb ei sallinut heidän lähteä Yellow Postiin kirkkoon, jonne koko seudun nuoret miehet kerääntyivät kauniilla ilmalla iloa pitämään. Hän oli kerran pisteliäästi huomauttanut Amelialle, että sellaisesta seurustelusta, niinkuin Amelia liiankin hyvin tiesi, ei ollut mitään hyvää, ja että heidän pelastuksensa voisi helposti muuttua perikadoksi. Amelia oli käsittänyt hänen viittauksensa liiankin hyvin. Ja niinpä hän aina katkeralla ivalla kuunteli niitä saarnoja, joita Caleb toi mukanaan joka sunnuntai käytyään Yellow Postissa, lukien päivän tekstin raamatusta ja lyhyesti selostaen papin saarnaa, sen verran kuin se oli tarttunut hänen muistiinsa. Amelia unohti raidat ja palasi keittiön lieden ääreen purren huultaan — ainoa tapa, millä hän osoitti tyytymättömyyttänsä elämään.
Keittiössä ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi tulen räiskettä uunissa ja Calebin partaveitsen hiljaista kahnausta. Ullakolta kuului lasten liikettä, ja Amelia toivoi heidän viipymättä tulevan alas. Kun Caleb sai nähdä kauluksensa, oli siinä jo kylliksi suuttumisen syytä ilman sen enempää kiihotusta.
Lind tuli ensimmäisenä alas. Amelia vilkaisi häneen ja huomasi, miten kaunis hän oli sinisessä silkkipuvussa, joka näytti vielä enemmän kohottavan hänen hiustensa kiiltoa ja hipiänsä hienoutta.
»Antakaa minun kattaa pöytä, mrs. Gare», Lind sanoi.
»Ei — älkää vaivautuko», Amelia kielsi jyrkällä äänellä, mikä sai Lindin katsomaan häneen ihmeissään. Kevyt puna kohosi Amelian poskille. Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksikä hän sinä hetkenä vihasi tuota tyttöä. »Menkää ulos katsomaan, miten kaunista siellä on», hän lisäsi nopeasti, »kyllä Jude tulee kattamaan pöytää.»
Hiukan ihmetellen Lind läksi ulos hevosaitauksen luo, missä pari varsaa pisti turpansa aidan raosta Lindin siliteltäväksi.
Caleb oli ajanut partansa ja puki ylleen valkean, kiillotetun paidan. Sitten hän otti käteensä kauluksen, jonka Amelia oli asettanut esille. Hän vilkaisi siihen ja laski sen sanaakaan sanomatta pöydälle. Amelia, joka sekoitti puuroa lieden ääressä, valmistautui ottamaan vastaan tavallisen pilkallisen huomautuksen. Hän oli hyvillään, että Lind oli mennyt ulos. Mutta Caleb ei sanonut mitään. Hän jätti kauluksen paikoilleen ja astui sävyisästi toiseen huoneeseen.
Jude ja Ellen ja pojat tulivat alas toinen toisensa jälkeen, ja hetkistä myöhemmin murkina oli pöydässä. Lind tuli huoneeseen pääovesta, joka oli tallin puolella, ja hänen silkkipukunsa liehui hiukan tuulenhengessä. Hänellä oli syli täynnä raidannorkkoja, joita hän oli kerännyt ojasta koulutalon luota, ja hän asetti ne koriin harmonion luokse. Ellen vilkaisi niihin ja läksi äkkiä keittiöön.
»Kaikkea roskaa hän kerääkin taloon», hän sanoi nauraen Amelialle. »Isä suuttuu, kun hän luvatta tekee sellaista.»
Amelia huokasi. »Antaa hänen suuttua, Ellen», hän vastasi. »Mene syömään murkinaasi. Käske toisten istua pöytään. Isä ei ennätä kirkkoon, jollemme heti rupea syömään.»
Sunnuntaisin Caleb luki pöytärukouksen. Muina päivinä ateriat alotettiin keskustelemalla farmin asioista. Lind ja kaikki muut painoivat alas päänsä, mutta Judith istui suorana katsoen eteensä. Hän koetti pakottautua ajattelemaan jotain muuta, kunnes Caleb lausui »amen». Hän ajatteli, ettei heillä ollut syytä kiittää Jumalaa ruoasta, vaan häntä itseään ja Martinia ja Elleniä, Ameliaa, vieläpä Charlie'akin, joka koetti salata irvistystään katsomalla maahan.
»Olisin kernaasti ottanut sinut mukaani tänään, Martin», sanoi Caleb.
»Vaihteen vuoksi voisi sinulle olla hyväksi päästä nuorten pariin.
Mutta en tahtoisi sinun häpeävän omaa isääsi, Martin.»
Martinin pitkät kasvot ilmaisivat ihmetystä. Hän ei käsittänyt, mitä
Caleb tarkoitti, eikä hän uskaltanut kysyä opettajattaren kuullen.
Niinpä hän kääntyi taas puuronsa puoleen syöden hyvin hitaasti, jotta
hän Lindin kuullen ei maiskuttaisi suutaan.
Kaikki söivät vaiti. Calebin kasvoille oli hänen puhuessansa levinnyt kiusaantunut ilme. Amelia tiesi, mitä se merkitsi. Hän tiesi, että Caleb tahtoi loukata häntä.
»Ei, Martin, saat odottaa toiseen kertaan, jolloin minulla on puhdas kaulus kaulaan pantavana», hän sanoi hitaasti, lempeästi, miltei leikkiä laskien.
Amelia punastui. Hänen silmänsä vilkkuivat Lindiin nähdäkseen, oliko tämä kuullut nuo sanat. Mutta opettajatar söi kaikessa rauhassa murkinaansa.
Jude ei voinut hillitä itseään, vaikka Amelia rypisti hänelle kulmiaan.
»Kyllä sinulla olisi yllin kyllin puhtaita kauluksia, jos vain ostaisit useampia kuin yhden vuodessa», hän sanoi. »Lähetä kovat kaulukset Nykerkiin kiillotettaviksi, äläkä vaadi sellaista työtä äidiltä.»
»Olet oikeassa, Jude. Olet oikeassa», Caleb tirskui. »Olen todellakin hiukan huolimaton.» Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja nousi pöydästä. »Muista valjastaa hevonen, Charlie. Sinä ja minä lähdemme kirkkoon, yhdentekevää, onko minulla kaulusta vai ei.» Hän kääntyi selin heihin ja livahti keittiöön. Amelia seurasi jäljessä.
»Caleb — et suinkaan sinä lähde kirkkoon ilman kaulusta?» hän sanoi peloissaan.
Caleb kääntyi hitaasti katsahtaen vaimoonsa. »Ajattelehan, islantilaiset näkevät, miten erinomainen vaimo sinä olet!» hän sanoi lempeästi. »Mene puhumaan Juden kanssa. Sano, että hänen pitää oppia parempia tapoja. Tuo letukka alkaa käydä liian röyhkeäksi. Ymmärrätkö?» Hänen kasvoilleen ilmestyi hapan irvistys, johon Amelia oli hyvin tottunut. Caleb pyyhkäisi kädellään viiksiään ikäänkuin karkottaakseen tuon ilmeen. Hän veti takin ylleen ja läksi ulos. Amelia oli hyvillään, ettei hän ollut huomannut laskosta takin selässä.
Nopeasti hän korjasi ruoan pöydästä yhdessä tyttöjen kanssa ja puhui Juden kanssa hiljaisella äänellä. »Et saa suututtaa häntä etkä kohdella häntä röyhkeästi, Jude. Hän alkaa käydä vanhaksi eikä voi sietää sellaista», Amelia mutisi, jotta Lind ei kuulisi.
»Ei hän ole nyt sen vanhempi kuin ennenkään. Hän on aina ollut yhtä ilkeämielinen, enkä minä siedä sitä enää.» Jude vastasi suoraan hiljentämättä ääntään. »Minulla alkaa vähitellen olla siksi paljon järkeä, että minä ymmärrän, miten syvästi minä häntä vihaan!»
»Judith!» huudahti Ellen kauhuissaan. »Onhan hän sinun oma isäsi!»
»Eikä ole! Enkä minä välitä, vaikka olisikin! En välitä hänestä tuon vertaa, pidä sinä suusi kiinni!» Jude huusi hyökäten Ellenin kimppuun.
»Rauhoitu, Jude!» Amelia sanoi tyynesti. »Sinä olet hullu raivotessasi tuolla tavalla! Vieraitten kuullen!»
Lind oli arkatuntoisesti hiipinyt ulos ovesta.
»Tuollainen hän on ollut siitä saakka kuin opettajatar tuli taloon.
Aivankuin ei mikään kelpaisi enää hänelle», Ellen sanoi katkerasti.
»Se ei ole totta! Opettajattarella ei ole mitään osaa siihen. Olen saanut kyllikseni isän kiusanteosta. Jollei hän ala olla ihmisiksi, niin minä lähden talosta!»
»Älä puhu turhia, Judith. Ei sinulla ole, minne mennä», Amelia sanoi hänelle.
»Eikö ole? Saattepa nähdä!» Hän läksi sitten pyyhkimään astioita sanomatta sen enempää. Ellenin kasvot ilmaisivat hämmästystä.
Lind pujottautui lammashaan aidan alitse ja jatkoi matkaansa pellon poikki. Kohtaus oli ollut niin kiusallinen, ettei hän tahtonut läsnäolollaan tuottaa Amelialle uutta tuskaa. Tämäntapaisia ikäviä ristiriitoja oli sattunut hyvinkin usein. Hän tunsi hämärästi, että hän oli tulollaan yllyttänyt Juden kapinallisuutta. Lind tuumi, samoinkuin hän oli tuuminut jo monasti ennenkin saavuttuaan Oelandiin, voisiko hän millään tavalla tuoda hiukan enemmän onnea garelaisten elämään. Mutta äkkiä hän tunsi oman avuttomuutensa; hänen oli mahdoton vapauttaa heitä siitä salaisesta voimasta, joka piti heitä maan orjina. Tuo voima oli ollut olemassa jo ennen Calebia, joskin se toimi hänen kauttansa. Lind huomasi kaipaavansa jotakuta henkilöä hänen omasta maailmastaan, jonka kanssa hän voisi puhua, jotakuta, jonka turviin hän voisi paeta garelaisten painostuksen alta.
Judith auttoi happamena lehmien lypsyssä ja maidon separoimisessa, sitten hän talutti Turkin, yhden varsoista, pihalle ja koetti totuttaa sitä satulaan. Vihainen eläin heitti hänet kahdesti maahan Martinin katsellessa heitä kuivasti hymyillen.
»En minä halua pudota maahan», vastusteli Jude. »Mutta tavallaan se on hauskaa.»
»Tietysti se on hauskaa», Martin naureskeli, »Turkin mielestä myöskin.»
»Saadaanpa nähdä, tekeekö se sitä toistamiseen», sanoi Jude nousten uudestaan satulaan.
Lind, joka oli palannut kävelyltään, istahti maahan Martinin viereen. Tämä siirtyi nöyrästi kauemmaksi ja punastui. Aamu oli ihana, aurinko loisti täydeltä terältä, ja niin pian kuin Caleb ei ollut läsnä, oli mieliala talossa iloinen. Lind tunsi suurta vapautusta lasten parissa, vaikkei heidän käytöksensä poikennutkaan tavallisuudesta, ja hän iloitsi heidän seurastaan. Hän katseli Judithia villin hevosen selässä, ja tytön taituruus hämmästytti häntä yhä enemmän.
Eläin nousi takajaloilleen ja pärskyi, kaapi etujaloillaan ilmaa ja huiskutti harjaansa kuin mustaa pilveä. Se oli kaunis varsa, joustava ja kiiltävä kuin musta silkki, ja sen silmät iskivät tulta. Puolen tunnin verran Jude paini sen kanssa, nelistäen hurjasti aitauksessa, joka hetki vaarassa pudota maahan eläimen suistuessa polvilleen tai sen kavioitten iskiessä ilmaan. Tytön nauru kajahteli heleänä, hänen silmänsä loistivat ilosta. Kun hän lähestyi aitausta, huomasi Lind, että ranteet, joiden ympärille suitset olivat kiedotut, olivat veressä.
»Eikö olisi parasta keskeyttää tuo leikki, Martin?» kysyi Lind hätäisenä.
»Ei Judith sitä halua», sanoi Martin lyhyesti. »Hevosen voimat ovat pian lopussa.»
Hetken perästä Jude riisui satulan läähättävän, vaahtoavan varsan selästä ja heittäytyi maahan Lindin ja Martinin viereen.
»Ei mikään ole niin virkistävää kuin vähäinen liikunto», sanoi hän pyyhkien ranteitaan. Hänen poskensa hohtivat punaisina ja hänen ylähuulellaan kiilsi pieniä hikihelmiä.
»Sinä olet suurenmoinen», sanoi Lind ihaillen, »mutta pari kertaa minä säikähdin pahasti sinun puolestasi.»
»On ihana päivä, Mart», Judith sanoi kevyesti. »Etkö voisi salavihkaa ottaa rattaita ja lähteä meidän kanssamme suolle? Tahtoisin saada muutamia krokuksia. Koko ilma on täynnä niiden tuoksua.»
»Mitä isä siitä sanoisi», Martin tuumi epäröiden, mutta hänen silmissään oli tavattoman iloinen ilme, kun hän nojautui kyynärpäähänsä ja silmäsi kauaksi taivaanrantaan. »Voisinhan sentään yrittää.»
Lind katsoi sekavin tuntein toisesta toiseen. Heidän suurin toiveensa tänä ihanana huhtikuun sunnuntaina oli lähteä poimimaan kukkia, mutta niin vähäpätöinen kuin heidän toiveensa olikin, he pitivät kuitenkin aivan varmana, ettei sitä heille sallittaisi.
»Hän palaa näihin aikoihin kirkosta. Sääli, ettet sinä päässyt mukaan», Judithin silmät vilkkuivat vallattomina, ja Martin irvisteli hänelle vastaan.
Tieltä kuului pyörien ratinaa, ja Martin nousi nopeasti pystyyn avaamaan porttia. Caleb ajoi pihalle, ja Charlie istui suorana ja juhlallisena hänen vieressään. Ensi kertaa eläessään Charlie oli päässyt kirkkoon, ja tämä kokemus oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa aivankuin jokin äkillinen ruumiillinen kolahdus. Martin katseli tyynesti ja tarkkaavasti poikaa tämän kiivetessä alas rattailta. Caleb poistui taloon jättäen hevosen riisumisen poikien huoleksi.
»Miten se miellytti sinua?» kysyi Martin.
»Minä pidin laulusta hyvin paljon, mutta kaikki muu — en tiedä, mitä virkaa sillä oikein oli», sanoi poika terhakasti pistäen kädet taskuun. »Mutta laulu oli kylläkin kaunista. Kaikki lauloivat. Minäkin lauloin.» Hän katsoi maahan ujostellen ja potkaisi kiven pitkin maata. »Sinä saat mennä ensi kerralla, Mart. Siellä oli paljon keikareita pohjoisesta. Ja muutamia tyttöjä. En puhunut heidän kanssaan, vaikka — tarkoitan: näiden keikarien kanssa. Isä kielsi. Hän sanoi niiden olevan ruotsalaisia ja antavan selkään näin pienelle pojalle kuin minä olen — pyh! — minä olisin antanut heille selkään!»
Martin talutti hevosen aitaukseen. Hän huomasi, että Lind ja Jude olivat menneet huoneisiin. Hän oli hyvillään. Lindin läsnäolo saattoi hänet hämilleen, vaikkei hän tiennyt, miksi. Charlie astui mietteissään hänen vieressään.
»Sanohan, Mart — pakottaako isä meidät kaikki jäämään tänne vielä sittenkin kuin olemme suuria?» hän kysyi rypistäen kulmiaan. Charlie oli lyhyenläntä ja ihaili veljeään hänen pituutensa vuoksi. Koska Caleb oli aina hemmotellut häntä ja ollut huvitettu hänen tyhmyyksistään, halveksi poika sisaruksiaan, jotka eivät koskaan saaneet olla isälle tottelemattomia eivätkä vastata rumasti hänelle.
»Enkö minä ole suuri, Charlie, vai mitä? Enpä luule meidän kaikkien jäävän tänne ikipäiviksi», Martin sanoi tyynesti. Niinpä Charliekin alkoi nyt ajatella.
Charlie oli ääneti heidän astuessaan taloon. Hän oli vasta viisitoista vuotta vanha, se oli kylläkin totta. Mutta tänään hän oli kuullut laulua ja huomannut, että hänestä oli hauskaa laulaa yhdessä ikäistensä tai itseään vanhempien kanssa. Siellä oli ollut eräskin poika, jonka kanssa hän olisi kernaasti jutellut. Pojalla oli punainen kaulahuivi, ja hän antoi omasta taskustaan rahaa kolehtia kerättäessä.
Perheen oli tapana ennen päivällistä keräytyä vierashuoneeseen kuuntelemaan, kun Caleb selosti kirkossa kuulemaansa saarnaa. Vaikka hänellä olikin omat syynsä, miksi hän ei sallinut perheensä käydä kirkossa, niin oli hänestä kristittynä sittenkin väärin riistää heiltä Jumalan sanan armo.
»Tahdotteko yhdessä meidän kanssamme kuulla saarnaa, miss Archer?» kysyi Caleb opettajattarelta, kun Amelia järjesti tuoleja puolikehään keskelle huonetta. Caleb käyttäytyi parhaimpansa mukaan — lempeästi, ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Hän oli ottanut raamatun hyllyltä, harmonion yläpuolelta, ja piteli sitä jonkun matkan päässä itsestään, niinkuin uusi pappikin oli tehnyt, ikäänkuin peläten kirjan voivan tahraantua, jos se koskettelisi hänen syntistä, kuolevaa ruumistansa.
Lind ei voinut kernaasti kieltäytyä. Hän kävi toisten kanssa istumaan, ja Ellen alkoi soittaa virttä. Sitten Caleb kohotti kätensä ja luki Isämeidän rukouksen. Hänen äänensä oli ihmeellisen pehmeä. Äkkiä Lind huomasi, että hänen olisi tehnyt mieli ääneensä vastustaa tällaista ilveilyä ja sanoa Calebille vasten silmiä, miten kaamean vaikutuksen koko tämä kohtaus teki häneen. Mutta hän istui vaiti.
Caleb avasi raamatun ja luki.
»Ja minä katsoin kaikkea työn vaivaa, ja kaikkea työn toimellisuutta, että ihminen kadehtii lähimmäistänsä. Ja sekin on turhuus ja hengen vaiva.
»Sillä tyhmä pusertelee käsiänsä, ja syö omaa lihaansa.
»Parempi on pivon täysi levossa, kuin täysinäiset kahmalot vaivassa ja hengen ahdistuksessa.
»Minä käännyin, ja näin turhuuden auringon alla.»
Caleb vaikeni, yskäisi ja katsoi merkitsevästi toisesta perheen jäsenestä toiseen, kiinnittäen katseensa lopulta Lindiin. Vanhan miehen tuomitseva katse vaikutti painostavasti opettajattareen. Sitten ääni jatkoi jälleen sointuisasti ja voimakkaasti.
»Joka on yksinäinen ilman toista, eikä hänellä ole lasta tai veljeä, eikä ole kuitenkaan loppua hänen työllänsä, eikä hänen silmänsä täytetä ikänä rikkaudesta. Kenenkä hyväksi minä työtä teen, enkä tee sielulleni hyvää? Se on myös turhuus ja paha suru.
»Parempi on kaksi kuin yksi; sillä heille on hyödytys työstänsä.
»Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan!
»Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he lämmittävät itsensä; mutta kuinka yksinäinen tulee lämpimäksi?
»Yksi voitetaan, vaan kaksi seisovat vastaan; sillä kolminkertainen köysi ei katkea niin pian.»
Caleb sulki äkisti kirjan. »Siihen teksti loppui», sanoi hän karhealla äänellä.
Lapset, odottaen kidutushetken päättymistä, olivat kuunnelleet vain puolella korvalla. Mutta Amelia, joka luonnostaan oli hurskas, oli imenyt itseensä joka sanan. Eräs lause jäi erikoisesti hänen mieleensä. »Sillä tyhmä pusertaa käsiänsä ja syö omaa lihaansa.» Sitä juuri Caleb teki. Ja siinä juuri hän itse myös avusti häntä. Söi omaa lihaansa, täällä maalla. Mutta Amelialla ei ollut mitään valinnan varaa, korkeintaan hän saattoi valita, mitä hän omasta lihastaan söisi. Hyvä Jumala, tätä oli mahdoton kestää! Caleb jatkoi — selostaen uuden papin saarnaa.
»Niinpä meidän, jotka asumme tässä yksinäisessä maassa ja koetamme elää kristityn elämää sillä maakaistaleella, jonka Herra on antanut meille, tulee pitää yhtä, jotta saavuttaisimme työstämme lämpimän ja hyvän palkan. 'Parempi kourallinen rauhaa kuin molemmat kädet täynnä työtä ja harmia.' Parempi elää täällä köyhänä ja tyytyväisenä, kuin tavoitella maailmaa ja sen paheita maallisen rikkautemme kartuttamiseksi. Sitä sinun, Jude, tulee ajatella, ja teidän, Ellen ja Martin, ja myöskin sinun, Charlie. 'Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä' — kuulkaa — 'Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan.' Ymmärrätkö sitä, Amelia?»
Amelia mutisi: »Luullakseni he ymmärtävät sen kaikki.» Hän olisi voinut huutaa ääneensä, lyödä Calebia vasten kasvoja hänen tekopyhyytensä vuoksi. Hän olisi voinut nousta pystyyn ja piestä häntä voimainsa takaa, kun hän saattoi niin väärällä tavalla selittää sen kirjan jaloja sanoja, joka niin usein oli lohduttanut häntä. Mutta hän istui vain kuunnellen tarkkaavaisesti, kunnes Caleb oli hillityllä äänellä lukenut Herran siunauksen.
»Tämä ei ollut mikään varsinainen pääsiäissaarna, senhän te ymmärrätte. Mutta pastori Blossom arveli vuodenajan mukaisen saarnan miellyttävän meitä enemmän, kuten hän sanoi. Mitä sinä arvelet, Amelia?»
»Minun mielestäni saarna oli hyvin valittu», sanoi Amelia hiljaa.
Sitten kaikki nousivat ja kävivät pöytään mrs. Garen tuodessa ruokaa keittiöstä ja ikävästä haukottelevan Judithin auttaessa häntä.