III.
Kaukana ruohoaavikolla heilui lyhty maata pitkin, ja hämäränä häämöitti kumarainen, suuripäinen miehen hahmo. Hän oli Caleb Gare. Hän käveli ikäänkuin taistellen kovaa tuulta vasten. Usein hän läksi näin yksin ulos, lyhty kädessä; ei kukaan tiennyt, minne tai miksi; eikä kukaan myöskään sitä kysynyt. Judith oli kerran piloillaan sanonut Amelialle, että hän kulki siellä vakuuttautuakseen siitä, että hänen maansa olivat vielä paikoillaan…
Caleb ponnisteli eteenpäin puolipimeässä selkä kumarassa, ikäänkuin taistellen näkymätöntä estettä vastaan. Nyt hän saapui harjanteelle, josta hän saattoi nähdä itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, yli koko maa-alueensa; kaksi kynnettyä heinäpeltoa, jotka erotti toisistaan Fusi Aronsonin omistama kapea metsäkaista (miten kernaasti Caleb olisikaan tahtonut omakseen tuon metsän, niin kauniskasvuista se oli); mustia, vastakynnettyjä vakoja, missä viiden kuukauden kuluttua kaura jälleen aaltoilisi kuin samea meri auringonpaisteessa; peltoja, joihin ohraa ja ruista oli kylvettävä karjan rehuksi, ja jotka nyt sulivat siniseen yöhön etelän puolella; pieni neliskulmainen vehnäpelto, joka oli kylvetty kananpoikien ruoaksi; kapeita metsäkaistoja, jotka kulkivat tummana harjana kauaksi pohjoiseen päin; sekä reheviä laidunmaita monine kunnaineen, jotka olisivat ulottuneet kauaksi länteen, jollei tuon saituri Thorvald Thorvaldsonin maat olisi olleet vastassa; ja suon ja kuivatun järvenpohjan takana hänen rakas pellavapeltonsa.
Koillisessa, vuoren juurella, lepäsi suo pohjattomana ja liejuisena. Calebin kipeä kohta. Kuumana kesänä siitä nousi epäterveellisiä höyryjä, joissa moskiittoparvet viihtyivät. Lehmät ja hevoset, jotka olivat murtautuneet laidunmaan aitauksen läpi, hyökäten suoraan heinäpellolle, olivat vajonneet sen pettävän pinnan alle. Suon eteläpuolella sijaitsi Calebin pellavapelto, arvokkain kaikista hänen maistaan. Hän olisi kernaasti tahtonut päästä eroon karuista maistaan ja ostaa niiden tilalle Fusi Aronsonin omistaman metsäpalstan. Mutta hän tiesi liiankin hyvin, että Fusi Aronson olisi ennemmin luopunut oikeasta kädestään kuin myönyt hänelle pienintäkään maapalstaa. Monen paremmankin miehen oli kuitenkin mielihyvin täytynyt luopua oikeasta kädestään, kun pakko niin vaati. Niinpä esimerkiksi Björn Aronsonin epärehellisyys, joskaan se ei ollut yleisesti tunnettua yhteiskunnassa — hänen moraalisen tasapainonsa puute tuotti Fusille enemmän surua ja huolta kuin mikään muu maailmassa. Mikä ilo Fusille, että Björn nykyään kuului Yellow Postin kirkkorahaston hoitokuntaan, luottamustoimi, jonka hän toivoi varmaan lujittavan veljen luonnetta ja tekevän hänestä kunnon miehen. Caleb hymyili ajatellessaan herkkäuskoista Fusia. Voisihan jotain sattua, joka olisi hänelle hyödyksi. Tavalla tai toisella hän voisi yllyttää veljen veljeään vastaan… mutta parasta vielä odottaa.
Caleb tunsi suurta tyydytystä seisoessaan siinä kummulla ja antaessaan katseensa kulkea maittensa yli, kunnes viimeinenkin valo oli kadonnut. Hän voisi pitää maansa hyvässä kunnossa, vieläpä enemmänkin — laajentaa niitä vuosi vuodelta — lisätä puhdasrotuista holsteiniläistä karjaansa sekä hevoslaumaansa — kasvattaa lampaita — syöttää kalkkunoita ja hanhia etelän talvimarkkinoita varten — kaikki tämä kävisi päinsä niin kauan kuin Amelia pysyisi aisoissa. Yhdellä ainoalla sanalla Amelia voisi tarkoittaa lapset kotoa, ja silloin kaikki olisi hukassa — hänen työnsä hedelmät hävitetyt kuin akanat tuuleen. Hän oli liian vanha jaksaakseen yksin kantaa työtaakkaa. Parempi olla ilman apulaista kuin turvautua palkattuun väkeen — ne olivat kaikki laiskoja, petollisia, saaliinhimoisia. Niin kauan kuin hän saattoi pysyä Amelian harha-askeleen hedelmän jäljillä, niin kauan kaikki oli hyvin. Voisihan hän tietenkin kadottaa näkyvistään tuon pienen yhdyssiteen — pojan, jumalaparatkoon, joka varmaankin oli nyt jo täysi mies — voisihan hän vaikka kuolla. Poika oli suoriutunut onnellisesti sodasta Amelian rukouksista huolimatta… sillä varmasti vaimo parka oli toivonut hänen kuolemaansa! Miten horjuva tämä maailma olikaan. Amelia oli kiltti hupsu, Jumalan kiitos! Harvatpa naiset olivatkaan niin hempeämielisiä ja alttiita uhrautumaan avioliiton ulkopuolella syntyneen pojan vuoksi — pojan, joka oli täysi mies ja aivan vieras omalle äidilleen. No niin, jollei Amelia halunnut ilmaista Mark Jordanille hänen alkuperäänsä, niin ei Caleb Garekaan halunnut sitä tehdä — edellyttäen, että Amelia pysyisi aisoissa eikä pakottaisi häntä sitä tekemään… Mark Jordan oli kelpo nuori mies, sen mukaan kuin Bart Nugent oli kertonut. Bart oli pitänyt häntä silmällä kaupungissa, jonne Calebin vakoilu ei voinut ulottua. Lähetyssaarnaajat olivat uskoneet todeksi Amelian kertomuksen, ja Mark oli varttunut mieheksi siinä käsityksessä, että hän oli hurskaan perheen viimeinen jälkeläinen. Se oli tosiaankin mainio juttu!
Sota oli pelastanut pojan pappisuralta, oli Bart Nugent sanonut, ja se oli myös täydellisesti muuttanut hänen filosofiansa. Hän oli aina ollut huvitettu rakennustaiteesta ja sodan jälkeen hän oli ruvennut sitä vakavasti opiskelemaan. Bart oli kirjoittanut, että Mark Jordan oli liikarasituksesta tullut ylen hermostuneeksi ja aikoi ehkä koetteeksi ruveta maatyötä tekemään. Ehkäpä — he tapaisivat toisensa… Mutta tuskinpa se olisi hyväksi… Amelia voisi heltyä nähdessään hänet. Mahdotonta on tietää, mihin nainen voi pystyä. Amelia oli rakastanut pojan isää, sen Caleb tiesi. Tuo tieto oli kalvanut häntä syvästi, kun hän nuorena miehenä oli yrittänyt voittaa Amelian toisella tapaa kuin millä hän nyt oli hänen omansa. Tuo aikaisempi veren hurma oli syrjäyttänyt hänet ikiajoiksi. Mies, jonka härkä oli hengiltä puskenut hänen omalla farmillaan kaukana etelässä, oli riistänyt Amelian sielun mukanaan ja tietämättään jättänyt hänen ruumiiseensa aseen, jota Caleb nyt niin suurella taidolla käytti häntä vastaan. Vaikka Calebin valta Ameliaan rajoittuikin vain hänen järkeensä, niin saavutti hän sittenkin, mitä hän halusi; joskus vain häntä harmitti muistaessansa, ettei hän koskaan ollut voinut voittaa hänen sieluaan.
Caleb kohotti lyhtyään ja tutki sen sydäntä. Asiat kääntyisivät hänen mielensä mukaan. Hän ylläpitäisi kuria. Judith, niin, hän oli arvoitus. Hän oli perinyt isänsä tahdon, ja hän vihasi maata… arveli olevansa aiottu johonkin parempaan… hänen päässään pyöri suuria ajatuksia. Hän oli masennettava. Tyttö oli hänelle jotain velkaa. Kaksoiset, he pysyisivät paikoillaan — turha pelätä, että he lähtisivät maailmalle. Martin ja Ellen eivät uskaltaisi jättää kotia, heillä ei ollut paikkaa muualla. Ja Amelia, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen… niin, niin, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen!
Caleb vilkaisi jälleen metsään, jota hän niin kiihkeästi halusi omakseen, ja laskeutui kummulta alas astuen kotia kohti. Ryömittyään piikkilanka-aitauksen alitse, joka ympäröi toista heinäpeltoa, hän väänsi alas lyhdyn sydämen ja puhalsi sammuksiin liekin. Turha tuhlata öljyä…