III.
Kotimatkalla Caleb näki kömpelöiden, valkealla pellavakankaalla katettujen vankkurien lähestyvän. Klovaczit olivat tulossa, hän tuumi itsekseen. Voisi olla hyvä pysähtyä juttelemaan Antonin kanssa — ehkäpä hän saisi häneltä kuulla, miten pitkäksi aikaa Mark Jordanin oli määrä jäädä taloon.
Kaksi hevosta koreissa valjaissaan veti katettuja vankkureita. Punaiset tupsut hevosten korvissa liehuivat tuulessa kuin sirkushevosten koristeet. Anton Klovacz istui korkealla kuskipukilla suorana kuin ruoko, pidellen ohjaksia. Pojat olivat ajaneet aikaisemmin, mutta viimeisellä kotitaipaleella Anton tahtoi itse ajaa. Ehkäpä hän ajoi nyt viimeistä kertaa…
Caleb väisti hevosensa syrjään Klovaczien lähestyessä. »Halloo — halloo!» hän huusi nähdessään Antonin. »Joko te nyt tulette takaisin? Mitä kuuluu — mitä kuuluu, Anton?»
Anton kumartui eteenpäin kuskipukiltaan ja hymyili omituista hymyään Calebille. »Hyvää vain», hän vastasi. »Ja miten teillä eletään, naapuri?»
»Kaikki hyvin — aivan kuin teidän lähtiessännekin», Caleb vastasi.
»Tulen juuri teiltä — juttelin apulaisenne kanssa. Miellyttävä poika,
Anton. Varmaankin pidätte hänet edelleenkin?»
»Jos hän vain suostuu. Hän kirjoitti minulle jäävänsä talven tuloon saakka. Kuulin, että te olette saanut hyvän sadon, mr. Gare. Mutta ainahan teillä on hyvä sato. Teillä on hyvä vaimo rinnallanne. Saan kiittää teitäkin siitä suuresta ystävällisyydestä, jota hän osoitti minulle ja näille lapsille, mr. Gare. Kävimme juuri teillä, kovin ystävällinen hän oli, kiitoksia vain paljon. Erinomainen nainen, tuo teidän vaimonne, ystäväni.»
Calebin silmät alkoivat sirittää. »Vai niin, vai kävitte te talossa?
Sepä hyvä, sepä hyvä. Kai lapset saivat jotain suuhunsa, ja te myöskin,
Anton? Ehkäpä teille annettiin evästä kotiinkin?»
»Hyvä ateria, siinä oli jo kylliksi. Emme me sen enempää halunneet», Anton sanoi. Sitten hän nosti kätensä tomuisen, leveälierisen hattunsa reunaan ja toivotti Calebille hyvää kotimatkaa unkarilaisten tapaan.
Ja Caleb, erottuaan hänestä, ajatteli tyytyväisenä sattumaa, joka oli saattanut Antonin hänen tielleen. Nyt Amelia saisi ihmetellä. Hän poikkesi pohjoiseen päin vievälle tielle, joka kuljettuaan pitkät matkat metsän halki yhtyi lännenpuoleiseen tiehen, jotta hän saattoi palata kotiin lännestä päin, ikäänkuin hän olisi käynyt Thorvaldsonissa. Siinä tapauksessa hänen olisi ollut mahdoton tavata Anton Klovaczia katetuissa vankkureissaan. Tällaiset pienet kujeet antoivat vaihtelua elämälle samalla kuin ne saattoivat olla erinomaiseen tarpeeseen.
Caleb ajoi hitaasti läntistä tietä myöten kotiin, jotta Amelia näkisi hänen saapuvan tältä ilmansuunnalta. Niinkuin hän oli toivonutkin, oli Amelia puutarhassa tomaatintaimiensa luona hänen ajaessaan pihalle.
»Thorvaldson on erittäin tyytyväinen tuon maapalstan myyntiin», Caleb sanoi Amelialle, kun tämä tuli puutarhasta häntä vastaanottamaan. »Rahat tulivat hyvään tarpeeseen — hyvään tarpeeseen.»
»Niin kai», Amelia sanoi, ja Caleb huomasi, että hän huokasi helpotuksesta. Hän luuli kai, ettei Caleb ollut perillä Klovaczien käynnistä. No niin, hän soi Amelialle hiukan aikaa totuuden kertomiseen.
»Huomenna on ryhdyttävä taas niittämään», Caleb jatkoi puhetta, kun he astuivat yhdessä huoneeseen. »Saiko Martin ruuveja vanhaa konetta varten?»
»Sai — hän kävi Yellow Postissa hakemassa», Amelia sanoi.
»Missä ovat tytöt ja Charlie?»
»He läksivät marjaan.»
»Oletko ollut yksin kaiken päivää?»
Amelia kumartui maahan ja veti pöydän alta esille pari pannua, jotka hän kolistaen laski astianpesupöydälle. Caleb huomasi, että hänen kasvonsa punoittivat, kun hän oikaisi vartaloaan. »Niin — olen ollut työssä kaiken päivää», hän sanoi. »Tomaatit alkavat jo kypsyä.»
Caleb nauroi partaansa. Amelia aikoi siis suoriutua jutusta valheella?
Hyvä, sitä mielenkiintoisemmaksi tämä kahakka tulisi.
»Ihmisillä alkaa olla niin paljon työtä, etteivät ennätä enää käydä toistensakaan luona», Caleb jatkoi puhettaan etsien jotain työkalukaapistaan, joka oli keittiön seinällä.
»Varmaan», sanoi Amelia. Mistä Caleb olisi voinut kuulla, että Klovaczit olivat pistäytyneet heillä? Jos hän kertoisi sen, niin siitä koituisi vain uutta harmia.
»Taidan pistäytyä Klovacziin illallisen jälkeen. Kuulin Yellow
Postissa, että he palaavat pian kotiin. Ehkäpä he ovat jo tulleetkin.»
Amelia puri alahuultaan. Ei suinkaan Caleb sinne lähtisi ajettuaan niin pitkän matkan jo tänään. Ainakin hän toivoi sitä…
Caleb läksi talliin, ja Amelia hengitti helpotuksesta. Sitten hän kuuli ääniä pihalta ja näki, että tytöt ja Charlie olivat palanneet metsästä. Opettajatar oli heidän kanssaan. Heillä oli useita kymmeniä litroja marjoja. Olisi pitänyt pyytää Martinia ostamaan sokeria Yellow Postista. Oli niin hirveän paljon asioita muistettavana. Jumalan kiitos.
Tytöt tulivat huoneeseen kantaen kahta suurta korillista mustikoita. Heidän kätensä ja kasvonsa olivat mustikassa ja he nauroivat ja kiistelivät keskenään, kuka oli poiminut enimmät marjat.
»Varmaankin opettajatar», sanoi Amelia innokkaasti ottaen osaa keskusteluun. »Hänen kasvonsa ovat eniten mustikassa.»
»Pelkään pahoin, että söin enemmän kuin poimin», Lind nauroi. »Mutta onhan meillä sittenkin aika paljon.»
He kuulivat Calebin huutavan Charlie'a aivan oven ulkopuolella, ja heidän ilonsa laimeni. Lind kantoi vettä huoneeseensa, ja Ellen ja Judith alkoivat peseytyä pesupöydän ääressä. Myöhemmin Judith tuli Lindin luo ullakolle, istahti hänen vuoteelleen ja katseli, kun opettajatar pesi kasvojaan ja kaulaansa ja pehmeitä käsivarsiaan tuoksuvalla saippualla. Lind kääntyi ja huomasi omituisen ilmeen tytön silmissä. Judith punastui ja nojautui pieluksiin.
»Vesi herahtaa suuhuni, kun näen teidän peseytyvän», sanoi Judith. »Se on niin — oi, en osaa sanoa, mitä se on — aivankuin joku sivelisi hipiääni.»
»Miksikä sinä et käytä tätä saippuaa, Judith? Minulla on sitä yllinkyllin. Olenhan monasti sanonut, että saat käyttää kaikkia tavaroitani. Ensi kerralla, kun menet tapaamaan Sveniä —» Lind alkoi puhua kuiskaten ja hymyili veitikkamaisesti Judelle — »anna minun laittaa sinut kuntoon. Hyvänhajuista ihojauhetta ja pari pisaraa hajuvettä hiuksiisi. Sven menehtyy ihastuksesta, Judie! Juuri niin, menehtyy!»
Judith naurahti ja painoi kätensä pyöreitä rintojaan vasten.
»Ei siihen tarvita hajuvettä», Judith mutisi.
Lind katsoi tyttöön, joka loikoi pitkin pituuttaan vuoteella. Kuinka kaunis, kiihottava vartalo hänellä olikaan! Kuin naaras, joka juuri on keksinyt oman kauneutensa.
»Antakaa minun kammata hiuksianne, Lind!» Judith pyysi.
Opettajatar kävi istumaan lattialle vuoteen viereen, ja Judith irrotti pitkät pronssinväriset suortuvat, jotka valuivat alas hartioille. Judith nautti, kun hän saattoi upottaa sormensa tuohon tukkaan ja kiertää sen kiiltäväksi nutturaksi Lindin valkoiseen niskaan. Lind kertoi hänelle kaikenlaista suuresta maailmasta, niinkuin usein muulloinkin kun he olivat kahden. Mutta nyt kuului Ellenin ääni alakerrasta, tavallinen kimakka vastaus. Judith kiinnitti Lindin hiukset yhdellä ainoalla neulalla ja läksi pois. Mutta Lindistä tuntui, että tytön askeleet olivat hiukan kevyemmät kuin tavallisesti.