IV.
Sinä iltana, ennenkuin Amelia huomasi hänen aikeensa, oli Caleb valjastanut tamman rattaitten eteen ja läksi itäänpäin ajamaan Klovaczin farmia kohti. Amelia katseli lammaslaitumen poikki ja näki hänen poistuvan. Caleb saisi nyt kuulla, että Amelia oli salannut häneltä totuuden. Ehkäpä Klovaczit eivät kuitenkaan kertoisi olleensa täällä. Mutta luultavaa se ei ollut. Tietysti he kertoisivat. Ja Caleb ärjyisi ja moittisi häntä taaskin, luultavasti häpäisisi häntä koko perheen kuullen, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt lukemattomat kerrat. Amelia seisoi hyvän aikaa vavisten pelosta ajatellessaan hänen takaisintuloaan — tuijotti hänen jälkeensä ja toivoi, että hän ehkä sittenkin muuttaisi mielensä ja kääntyisi takaisin. Mutta rattaat pienenivät pienenemistään sinertävällä tiellä ja lopulta katosivat kokonaan metsän taakse.
Kun Caleb saapui siihen kohtaan, missä itäinen tie kääntyi pohjoiseen päin, läksi hän ajamaan Skuli Ericksonin farmia kohti.
Amelia pesi päivällisastiat, mutta ei sallinut Lindin pyyhkiä niitä. Lindin mielestä Amelian kasvot näyttivät tavallista väsyneemmiltä tänä iltana, ja siksi hän kernaasti olisi auttanut häntä.
Ellen, Martin ja Charlie lypsivät lehmät, Judith syötti porsaat ja vasikat, jotka eivät enää saaneet emänmaitoa. Kun maito oli separoitu, kantoi Ellen kerma-astiat kellariin. Sitten hän yhdessä Amelian ja Judithin kanssa puhdisti mustikoita, kunnes lyhdyn valo alkoi himmetä ja noen ja eltaantuneen öljyn haju tunkeutui sieraimiin.
»Minä täytän lampun», sanoi Judith ja nousi mennäksensä.
»Ei tänään enää, lapsi», sanoi Amelia karistellen lehdet ja mustikanvarret esiliinastaan. »Jo riittää tältä päivältä. Minä pesen öljysäiliön ja puhdistan lampunsydämen huomenna.»
Ellen ja Judith läksivät nukkumaan; Martin ja Charlie olivat jo levolla. Lind, joka oli väsynyt oltuaan kaiken päivää metsässä, oli myös mennyt ullakolle. Hän kuunteli Judithin askelten ääntä portaissa. Ne olivat jälleen raskaat kuin miehen.
Keittiössä alhaalla Amelia otti lyhdyn seinältä. Vietyään arkihuoneen lampun keittiöön hän täytti lyhdyn öljyllä, leikkasi sydämen ja kiillotti öljysäiliötä villarievulla. Sitten hän sytytti lyhdyn nähdäkseen, miten se paloi. Kun Caleb palaisi kotiin, niin hän huomaisi varmaan, jollei lyhty olisi kunnossa, siinä tapauksessa että hän tarvitsisi sitä.
Amelia vei arkihuoneen lampun paikoilleen, siinä oli korkea valkea lasijalka ja punainen öljysäiliö, missä sydän uiskenteli kuin punainen, paisunut kieli. Amelia katseli punaista säiliötä ikäänkuin siinä olisi ollut jotain erikoista. Se oli puolillaan öljyä. Mutta punaisen lasin sisällä öljy näytti ikäänkuin ohuelta hopealta.
Ulko-ovi avautui hitaasti. Amelia tunsi Calebin askeleet, mutta ei kääntynyt. Hän kuuli hänen ottavan hatun päästään ja takin yltään ja ripustavan ne naulaan, sitten hän kiersi lyhdynsydämen alemmaksi ja astui lattian poikki kuin suuri kilpikonna laahaten kovakuorista ruumistaan perässään.
»Joko kaikki nukkuvat?» Caleb kysyi huolettomasti avatessaan kengännauhojaan.
»Jo — he olivat kovin väsyneet», Amelia sanoi iloisesti »Miksikä sinä et ole levolla? Sinä olet varmaankin vielä väsyneempi niin ankaran päivän jälkeen Ha, haa! Varmaankin olet vieläkin väsyneempi, Amelia?»
Amelia ei vastannut Hän odotti, mitä seuraisi.
»Mutta sinä olet erinomainen nainen, Amelia. Niin ainakin Anton Klovacz väittää. Ja hän sen kai tietää», Caleb sanoi ystävällisesti silitellen viiksiään ja nojautuen tuolin selkänojaa vasten.
»Mitäpä minä olisin voinut muuta tehdä, kuin pyytää heitä taloon?»
Amelia sanoi äkkiä. Hän hämmästyi omaa rohkeuttansa.
Caleb käänsi hitaasti päätään, liikuttamatta vartaloaan. Hän nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Ameliaa puoleksi suljettujen silmäluomien alta. Sitten levisi irvistys hänen kasvoilleen kuin naamio. Tuo katse kauhistutti Ameliaa. Hän tiesi, että se todisti jonkunmoista mielenhäiriötä Calebissa. Että hän oli aivan hurjana halusta saada hänet hinnalla millä hyvänsä valtaansa. Amelian kädet liikkuivat edestakaisin hänen sylissään. Sitten hän tarttui ruudullisen pöytäliinan kulmaan ja alkoi kääriä sitä kokoon.
»Kas vain — valehtelitko sinä? Mitä muuta sinä olet tehnyt, sanohan, voitko sanoa minulle? Anton Klovaczin — tuon pakanan — sinä päästit talooni! Hän väitti, että sinä olet erinomainen nainen, ha, haa? Ja täydellä syyllä ehkä, vai mitä? Hän ja hänen kakaransa — samanlaisia kuin sinäkin! Mark Jordan ja Anton Klovacz — pyh!»
Hän taivutti päätään eteenpäin ja napsautti sormiaan Amelian nenän edessä. Amelia hätkähti ikäänkuin hän olisi lyönyt häntä. Caleb nauroi käheästi. »Haa! Tuo sinun kaunis poikasi — se vasta on hieno herra. Minä juttelin hänen kanssaan, minä juuri», — Caleb iski nyrkillään rintaansa — »minunlaiseni mies. Ja hän kertoi minulle, kuka hänen isänsä oli — ha, haa! Oppinut mies ja gentlemanni. Ja hänen äitinsä; hieno nainen, ei mitään sen vähempää. Mitä sanoisit, jos minä olisin kertonut hänelle? Vai enkö ole kyllin hyvä kertoakseni hänelle? Ehkäpä Anton Klovaczin pitäisi kertoa tai sinun itsesi.» Hänen silmänsä alkoivat loistaa. »Ha, haa! Se vasta olisi jotain — kerro sinä hänelle, Amelia, kerro sinä tuolle miekkoselle!»
Amelia nousi pystyyn. Hän katsoi eteensä suurin silmin.
»Kerro vain!» hän kuiskasi. »Kerro vain! Saa nähdä, mitä sitten tapahtuu!»
Taaskin Amelia hämmästyi omaa ääntään. Hänestä tuntui ikäänkuin joku muu olisi hänen kauttaan puhunut. Hän vaipui voimattomana tuolille. Caleb nauroi. Hän näki, että Amelia oli voitettu.
Hitaasti Caleb riisuutui ja meni vuoteeseen kääntäen lampun liekin niin alas, että Amelia istui miltei pimeässä. Hän istui siten kauan aikaa silitellen esiliinaansa polviensa yli. Hänen täytyi pian mennä levolle — maata Calebin vieressä, maata valveillaan aina myöhään yöhön.