III.
Calebilla oli seuraavana päivänä asiaa Klovaczille.
»Tule minun kanssani, Jude», hän sanoi ystävällisesti. »Ja pane evästä matkaan, äiti. Me emme pyydä tuolta pakanalta suupalastakaan.»
Amelia oli hyvillään, että Judith pääsi Calebin mukaan. Niinpä hän ainakin tämän päivää olisi vapaa huolista. Hän laittoi kuntoon korillisen ruokaa ja pani sen rattaitten takaosaan. Sitten, sillä aikaa kuin Caleb valjasti hevosta, hän puheli Juden kanssa.
»Jollet sinä ymmärrä sitä itsestäsi, niin minä käsken isän puhua sinun kanssasi», Amelia sanoi kylmästi. »Eikä siitäkään ole mitään hyvää, minkä eilen teit Ellenille. Jos isä olisi sen nähnyt, niin ei hän armahtaisi sinua enää. Ole siis varoillasi ja ajattele, mitä teet, Jude.»
Judith veti nyrpeänä jalkaansa raskaat kengät, jotka Caleb oli ostanut hänelle tänä kesänä. Ne olivat vielä aivan uudet, sillä hän oli kieltäytynyt niitä käyttämästä.
Judith nousi rattaille Calebin viereen sanomatta sanaakaan hänelle tai
Amelialle, joka tuli saattamaan heitä pihalle.
»Kylläpä on hyvää heinää — kovin hyvää heinää», Caleb sanoi osoittaen piiskallaan heinäsuovia heidän ajaessaan ohitse. »Ei kellään islantilaisellakaan ole sen veroista — ei edes vanhalla Bjarnassonillakaan, sen voin vakuuttaa. Kylläpä meitä on onnistanut hyvin.»
Loppumatka ajettiin ääneti, Judithin katsellessa hienoja hämähäkinverkkoja, jotka keinuivat auringossa, sekä punaisia ja keltaisia juovia, joita ilmestyi jo lehtiin. Se merkitsi kesän loppua — ehkäpä kaiken loppua. Hän vaipui horrokseen, hänen hartiansa painuivat eteenpäin ja kädet riippuivat voimattomina hänen polviensa välissä. Päästettyään eilen vihansa Elleniä kohtaan valloilleen hänen kiihkonsa oli jälleen asettunut. Hänen mielensä oli vaipunut syvään uneen.
Klovaczissa he tapasivat Antonin vuoteessa. Hänen ääntänsä oli vaikea erottaa, kun hän puhui heille. Judith vetäytyi pois tervehdittyään häntä ja jätti Calebin yksin hänen kanssaan. Hän istui jutellen tyttöjen kanssa keittiössä ja oli ihastunut heidän kauneuteensa ja sievään käytöstapaansa. Judith oli nähnyt heidät vain kerran ennen Yellow Postissa ja silloinkin vain kaukaa. Koska hän ei tiennyt, että tytötkin ihailivat häntä yhtä paljon, hän tunsi itsensä hirveän kömpelöksi ja suureksi. Tytöt alkoivat valmistaa päivällistä, ja Judith näki, että he panivat kaksi lisälautasta pöytään. Hän punastui ajatellessaan rattaillaolevaa eväskoria ja halveksi taaskin Calebia. Hän kielsi tyttöjä kattamasta hänelle ja hänen isälleen pöytään, sillä heidän täytyi heti lähteä.
Huoneessa, missä Anton makasi, Caleb istui sairaan miehen luona melkein kokonaisen tunnin. Caleb ei ollut niitä jotka kömpelösti käyvät asiaan käsiksi. Kuolemaisillaankin olevaa miestä oli käsiteltävä valtioviisaasti.
»Minä tutkin teidän heinäänne, Anton», hän alotti ystävällisesti, »ja siinä on puoleksi valvatteja. Myös jonkun verran rikkaruohoa. Teidän pitäisi oppia, miten heinää on viljeltävä.» Sitten hän alkoi pitää pitkää esitelmää heinäpeltojen viljelyksestä neuvoen, mitä Antonin tuli tehdä seuraavana vuonna. Anton käänteli puolelta toiselle, jotta kipu hänen ruumiissaan vaivaisi häntä vähemmän.
»Mitä minä teen ensi vuonna, sitä ei kukaan meistä tiedä, ystäväni», hän sanoi hymyillen Calebille.
»Loruja — loruja, Anton. Kyllä te pian taas olette jalkeilla — hyvinkin pian. Muistakaahan nyt, antakaa kitkeä tuo pelto niin pian kuin heinä on korjattu. Miksikä teillä ei voisi ensi vuonna olla yhtä puhdas heinä kuin minullakin. Teidän maanne on yhtä hyvää kuin minun, Anton — aivan yhtä hyvää. Mutta te ette voi pyytää tuosta kurjasta heinästä samaa hintaa. Töin tuskin se on niittämisen arvoista!» Caleb kohotti silmäkulmiaan, nojautui taaksepäin tuolissaan ja osoitti halveksumistaan kääntämällä kämmenensä ulospäin.
Anton huokasi kääntäen kasvonsa avonaista ikkunaa kohti, mistä hän saattoi nähdä puheenalaisen heinäpellon. Hänen pettämätön huumorintunteensa esti häntä sanomasta Calebia valehtelijaksi. Totta kyllä, olihan pellossa jonkun verran rikkaruohoa, mutta arvotonta heinä ei silti ollut. Calebin moittiminen merkitsi vain sitä, että hän tahtoi ostaa sen aivan samasta summasta, mikä Antonin oli pakko maksaa puimamiehille. Caleb tiesi, ettei Anton voinut eikä tahtonut myödä sitä vähemmästä. Yhtä kernaasti hän saattoi antaa heinän mädäntyä pellolla.
»Olen väsynyt, hyvä ystävä. Ottakaa heinä», sanoi Anton sulkien silmänsä, sillä ikkunasta tulviva valo sokaisi häntä.
»Te ette ole kiitollinen minulle, Anton, vaikka autan teidät pulasta», Caleb sanoi moittien. »Ei kukaan muu tällä puolen Nykerkin maksaisi teille sitä käteisellä.»
Anton naurahti. »Te olette hyvä mies, Caleb Gare, erinomaisen hyvä mies, Jumala siunatkoon teitä! Ja lähteköön siitä runsaasti ravintoa karjallenne!»
Caleb nousi lähteäksensä. »Ei tuossa ole kuin yhden päivän niitto. Parasta, että ryhdyn siihen hetimiten. Ja rahat voin myös maksaa samalla.» Hän kopeloi taskuaan ja veti esille kiiltävän mustan lompakon, joka oli kulmistaan kulunut.
Anton ei edes katsonut setelipakkaa, jonka Caleb ojensi hänelle. Hän pisti sen pieluksensa alle ja laski kätensä ristiin laihan niskansa taakse. Sitten hän käänsi kuoppaiset silmänsä Calebiin ja katsoi huvitettuna häneen. Hän pakottaisi hänet ojentamaan kätensä hänelle hyvän työn merkiksi. Tämä iva huvitti Antonia.
»No niin — no niin», Caleb sanoi lempeästi pistäen lompakkonsa takaisin povitaskuunsa. »Meillä on kummallakin ollut hyvä päivä, Anton, vai mitä? Ehkäpä olette hyvä ja kirjoitatte nimenne kuittiin?» Hän veti esille muistiinpanokirjan liivintaskustaan ja täytekynän, ja kirjoitettuaan kuitin hän ojensi sen Antonille. Anton kirjoitti epävarmalla kädellä nimensä siihen ja antoi sen takaisin Calebille. Sitten hän asetti kätensä taas niskansa alle.
Caleb rykäisi. »Niin — niin», hän sanoi hajamielisesti ottaen hattunsa pöydältä. »Ja kauanko tuo Jordan viipyy teillä, Anton? Eikö teidän ole raskasta pitää nyt vierasta apua talossa?»
»Tuo Jordan — hän on oikea Jumalan mies», Anton sanoi. »Hän leikkaa viljan yhdessä poikieni kanssa — mutta maksuttomasti.»
»No niin, Anton, nyt minun on lähdettävä — on lähdettävä. Paljon työtä nykyään kotona. Tulkaa katsomaan minun viljapeltojani, kun pääsette taas jalkeille», Caleb sanoi ovelta.
»Kyllä tulen vaikka lentäen, mr. Gare», Anton hymyili. Caleb ei ollut tarjonnut hänelle kättä. Se huvitti sairasta suuresti. Farmari, joka kauppoja tehtyään ei ojenna kättään…
Keittiössä Caleb käski Judithin odottaa häntä. Sitten hän läksi ulos ja ajoi pellolle, missä Klovaczin pojat ja Mark jo leikkasivat viljaa. Kahden tai kolmen viikon kuluttua puimamiehet saapuisivat tänne. Hänellä olisi ruokaa talveksi. Kauempana hänellä oli toinen pienempi heinäpelto. Mutta heinää hänellä ei ollut markkinoilla myödä. Hänen täytyi piakkoin myödä karjaansa voidakseen elää. Antonin karja oli hyväksi tunnettua. Muuta arvokasta ei hänellä ollutkaan.
Miten hän oli sen saanut, sitä ei kukaan tiennyt — tuollainen köyhä farmari kuin hän. Luultavasti jollakin epäilyttävällä tavalla, Caleb tuumi — kyllähän hän kykeni mihin hyvänsä, pakana kun oli.
Mark Jordan pysähtyi pellon toisessa päässä nähdessään Calebin tulevan.
Mitähän tuo vanha roisto nyt aikoi, tuumi hän.
Caleb laskeutui alas rattailtaan.
»Arvelin, että teitä huvittaisi kuulla, että Anton ja minä olemme nyt sopineet kaupasta», Caleb sanoi tultuaan Markin luo. »Nyt Antonin puinti on taattu.» Calebin kasvojen ilme oli ivallinen hänen puhuessansa. Hän voisi näyttää yhtä jos toistakin tälle kaupunkilaispojalle, joka sekaantui toisten ihmisten asioihin.
Mark katsoi häneen. Mikä vahingonilo loistikaan hänen hymynsä takaa! »Saitte kai sen ilmaiseksi?» Mark kysyi kiukun kohotessa hänen mieleensä.
»Ilmaiseksiko? Ilmaiseksiko? Ha, haa! Paljonpa te näytätte ymmärtävän heinän arvoa! Paljon tosiaankin, poikaseni! Toista miestä ei tässä maassa ole, joka olisi maksanut käteisellä tuollaisen roskaheinän hintaa. Ilmaiseksi, tosiaankin!» Caleb nauroi kylmän kiillon ilmestyessä hänen silmiinsä. Hän vilkaisi viekkaasti Markiin. »Ja mitäs te teette täällä, tahtoisinpa tietää?»
Mark hymyili suvaitsevasti Calebille. Eihän hän sittenkään ollut muuta kuin kiivasluonteinen, höperö vanha mies. Turhaa tässä oli kiivastua. »Mitäkö minä teen? Minä keitän, pesen lapsia —»
»Säästäkää sukkeluutenne, nuori mies. Hoitakaa omia asioitanne, mutta älkää tunkeutuko Antonin ja minun väliin. Muuten saamme piankin nähdä, kuka on Oelandin koulun johtokunnan jäsen.» Näin sanoen hän kääntyi koroillaan ja aikoi juuri nousta rattaillensa. Mutta Markin uteliaisuus oli herännyt.
»Malttakaahan hiukan, mr. Gare. Ei minun tarkoitukseni ollut lasketella sukkeluuksia, kuten te sanoitte. Suokaa anteeksi. Mutta mitä te tarkoitatte sillä, että olette koulun johtokunnan jäsen — mitä se asia kuuluu minuun?»
Caleb kääntyi. »Eikö? Minä luulin, että se kuuluisi», hän huomautti kohottaen merkitsevästi kulmakarvojaan.
»Jos minä olisin teidän sijassanne, niin en sekoittaisi omia asioitani miss Archeriin», Mark sanoi tyynesti, »jos teidän viittauksenne sitä tarkoitti. Me emme ole kaikki narreja, tiedättekö, ja minä voisin tuottaa teille ikävyyksiä, jos te ryhdytte sellaiseen. Muistakaa, ettette ole eliniäksenne valittu koulun johtokuntaan.»
»Enkö ole? No, kylläpä nähdään, enkö ole. Ha, haa! Minä olen mitä haluan olla. Ja sellaiset kuin te eivät voi estää minua.»
Mark nojasi kyynärpäänsä aidan pylvääseen ja katsoi Calebiin. »Onko koko maailmassa ketään, joka olisi teille teitä itseänne rakkaampi, Caleb Gare?» hän kysyi uteliaasti.
»Mitä? Mitäpä sellainen hyödyttäisi? Ei kukaan auta minua paitsi minä itse — kenestäpä muusta siis välittäisin? Kenestä te välitätte paitsi itsestänne? Kenestä kukaan yleensä välittää? Jokainen omasta puolestaan, niin minä sanon. Ei kukaan muu merkitse minulle mitään paitsi minä itse. Mitä siihen sanotte? Mitä siihen sanotte, poikaseni?»
Calebin hartiat hytkähtelivät naurusta, kun hän nousi rattaillensa. Mark katseli hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois, ja häntä säälitti, huvitti ja kiukutti samalla kertaa.
Sitten hän palasi pellolle ihmetellen koko loppupäivän, voisikohan Caleb todellakin tuottaa ikävyyksiä Lindille ja hänelle ennenkuin he pääsisivät täältä eroon. Ei mikään voisi estää tuota vanhaa miestä tekemästä jotain mieletöntä tai kostamasta jotain vanhaa vihaa.