III.
Ellen läksi toisten kanssa pellolle kuhilaita pystyttämään. He työskentelivät kovalla kuumeella saadakseen viljan ajoissa kuivaksi puimista varten.
Martin oli monta kertaa aikonut jo lähteä Yellow Postiin pestaamaan sekarotuista apulaista kysymättä Calebilta lupaa. Mutta ennenkuin hän sai toteutetuksi aikeensa, hänen tahtonsa lamautui ja tottumuksesta hän alistui jälleen Calebin komennon alle.
Judith heikontui kovassa työssä. Mutta hän koetti salata heikkouttaan nousemalla ensimmäisenä aamuisin ja tekemällä kiihkeästi työtä pellolla. Ellen katseli häntä epäilevin katsein, mutta vältti sen enempiä yhteentörmäyksiä. Caleb oli salaisesti tyytyväinen häneen ja oli vakuutettu siitä, että Judithin tahto oli nyt murrettu. Mutta Amelia seurasi häntä yhä kasvavalla levottomuudella, sillä häntä hän ei voinut pettää.
Lind yritti puhua Judithin kanssa aina kun vain oli tilaisuutta. Hän muistutti hänelle alituisesti, että vapautus oli edessä ja että hänen piti koettaa olla rohkealla mielellä ja käyttää hyväkseen tilaisuutta, niin pian kuin sitä ilmaantui. Judith tarrautui epätoivon vimmalla Lindiin ajatellen häntä koko päivän työskennellessään pellolla ja pyrki hänen lähelleen aina, kun muut eivät olleet saapuvilla.
Vihdoin vilja oli kuhilailla ja kuivui pellolla. Caleb kierteli kuhilaiden keskellä tutkien tarkasti vehnää ja ruista ja kauraa ja tuumien, mikä pelto ensi vuonna jätettäisiin kesannoksi. Judith ei voinut koskaan tietää, miten kauan hän viipyi näillä retkillään ja siksi hän ei uskaltanut mennä koulutaloa kauemmaksi, jos hän yleensäkään poistui farmin portin ulkopuolelle. Joka tapauksessa Amelia piti häntä silmällä ja yleensäkin Amelia alkoi olla paljon ankarampi työnteettäjä kuin Caleb.
Ellen, Judith ja Amelia läksivät metsään, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, keräämään villejä viinirypäleitä, joita siellä kasvoi. Rypäleet painoivat maahan liukkaiden jalavien oksat, joiden yli ne olivat kutoneet verkkonsa. Ne olivat pieniä, kirpeänmakeita terttuja. Naiset toivat kotiin useita jauhosäkillisiä marjoja, joiden sininen mehu tunkeutui säkkien valkean kankaan läpi. Sitten oli keitettävä hilloja ja säilykkeitä sekä valmistettava viiniä Calebille. Niinpä joka päiväksi riitti työtä, ja joka ilta soi lepoa sekä aivoille että ruumiille.
Lind, nähdessään kaiken sen työn paljouden, jota naisten Garen farmilla täytyi suorittaa, ihmetteli, mitähän tapahtuisi, jos he äkkiä joutuisivat vapaiksi kaikista näistä velvollisuuksista. Hän huomasi, että työ yksin esti heitä kadottamasta järkeään Caleb Garen komentaessa heitä, ja että kaikki kävi tasaisesti, vaikka olosuhteet olivatkin kauheat. Mutta päivä päivältä hän alkoi sääliä Judithia yhä enemmän. Hän näki, ettei Caleb hellittänyt vähääkään otettaan, ja hän ihmetteli, mitenkähän tyttö voisi päästä pakenemaan. Tallin ovi pysyi edelleen lukittuna, ja Caleb kävi silloin tällöin tutkimassa sitä ollakseen vakuutettu siitä, ettei kukaan ollut käynyt siellä. Jollei Lind olisi ollut kiintynyt Judithiin, ei hän olisi voinut kestää Garen talossa vallitsevaa kolkkoa mielialaa. Kun hän tapasi Markin iltaisin, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi vapautunut raskaasta ruumiillisesta taakasta.
Aika, jolloin vilja kuivui pelloilla, koetteli suuresti Judithin kärsivällisyyttä. Hän ei nähnyt kertaakaan Sveniä, ja terveiset, joita Lind toi häneltä, lisäsivät vain hänen kärsimättömyyttään. Raskaimmankin työpäivän jälkeen hän saattoi maata tuntikausia hereillä ajatellen Sveniä ja tuntien ikäänkuin raskaan painon ruumiillaan. Hän vältti Ameliaa ja tämän tutkivia silmiä, ja pysytteli loitolla Ellenistä, jonka riemuitseva välinpitämättömyys kiusasi häntä. Ellenin kasvot olivat aina omahyväisessä hymyssä. Judithista tuntui siltä, että Ellen nautti nähdessään hänen alennustilansa — ikäänkuin hän olisi ollut hyvillään että hän oli voinut luopua siitä, mikä lopulta olisi saattanut hänet aivan samaan kurjuuteen kuin Judithinkin.
Martinin mielestä katosivat vähitellen ne unelmat, joita hän oli suunnitellut sairaana ollessaan. Jokainen hetki, joka kiinnitti hänet jälleen maahan ja sen vaatimuksiin, erotti hänet yhä enemmän siitä mielikuvasta, joka oli noussut hänen silmiensä eteen silloin kuin hänellä oli ollut aikaa uneksia. Hänen hartiansa painuivat väsymyksestä kumaraan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, joka olisi suoristanut niitä. Ja kun hän katseli peltoja, jotka olivat täynnään keilanmuotoisia kuhilaita, niin hän tunsi vain suurta huojennusta ajatellessaan, ettei Calebilla voinut olla syytä olla tyytymätön hänen työhönsä.