IV.
Puimakone saapui ja sen mukana kolme puimamiestä, suuria, karkeatekoisia farmareita Latt-järven pohjoispuolelta. Heidän oli määrä asua navettarakennuksen uudessa osassa, jonne Amelia ja Martin olivat valmistaneet heille lattialle vuoteet setripuista ja oljista. Mutta he söivät yhdessä perheen kanssa, ja Lind, koetettuaan rohkeasti olla kiinnittämättä heihin huomiota pöydässä, luopui yrityksestään ja söi kaikki muut ateriat paitsi murkinan Sandbossa niinä kolmena päivänä, mitkä miehet olivat talossa.
Judith oli työssä miesten ja Martinin kanssa. Caleb ei ollut ottanut apulaista.
Ensimmäisen päivän iltana Lind, tullessaan koulusta, näki Judithin joustavan, nuoren vartalon seisovan auringossa viljakuormalla. Hän heitti kiireisesti heinähangolla lyhteitä puimakoneen torveen. Martin työskenteli hänen rinnallaan.
Lind astui viljakuorman ohi sille puolen konetta, missä miehet olivat työssä. Judith, Ellen, Martin ja Charlie olivat kuljettaneet lyhteitä suurissa heinähäkeissä pelloilta, ja puiminen tapahtui nyt tallin edustalla. Lind kävi maahan istumaan ja katseli, kun keltaiset akanat tunkeutuivat suuressa kaaressa puimakoneen torvesta ulos. Auringonvalossa se näytti aivan kuin kultaiselta sateelta. Opettajatar ihmetteli, tokkopa Judith korkeudestaan saattoi nähdä tätä kaunista näkyä. Hän vilkaisi tyttöön ja näki, että hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja että hänen käsivartensa liikuttivat hankoa kevyesti ja joustavasti kuin kellon pendeli. Lindin katsellessa häntä Judith silmäsi ylös ikäänkuin hän äkkiä olisi huomannut, että häntä katseltiin. Lind osoitti hänelle keltaista akanaryöppyä, joka virtasi ulos koneesta. Judith nyökkäsi ja hymyili puolittain, ja heilutti sitten taas hankoaan kaksinkertaisella kiihkolla.
Viimeisenä puintipäivänä Caleb kulki ahon poikki pellavapellolle, joka yksin enää oli korjaamatta. Hitaasti se kasvoi ja arkaa se oli, mutta sitä suurempi kunnia sille, jonka hoidossa se menestyi. Samoinkuin pellon ollessa täydessä kukassa Caleb nytkin pujottautui rautalanka-aitauksen välitse ja seisoi keskellä peltoa hyväillen karheita, tuleentuneita hedelmiä. Sitten hän kahlasi varovasti eteenpäin kosketellen pellavaa silloin tällöin silmien himokkaasti hyväillessä peltoa.
Kun hän oli kylliksi nauttinut tästä näystä, kääntyi hän kotia kohti tyhjien peltojen poikki. Eräs asia painosti hänen mieltään samentaen hänen tyytyväisyyttään. Mark Jordan oli loukannut häntä kirkon arvokkaimpien jäsenten nähden. Sitä hän ei koskaan voisi unohtaa eikä antaa anteeksi. Hän oli salannut nöyryytyksensä, kevyesti työntänyt luotaan koko asian, mutta hän tiesi, että liukkaat kielet levittäisivät juttuja tästä tapahtumasta. Kirkolla häntä tästä lähin osoitettaisiin sormella ja salaisesti naurettaisiin hänelle. Hänen, jota ei kukaan koskaan ollut uskaltanut liiaksi lähestyä, jota aina oli kunnioitettu, oli nyt täytynyt sätkytellä kuin vekkulinukke ilmassa kaikkien kirkon arvohenkilöiden nähden. Se, ettei hän voinut kostaa kuin yhdellä tavalla, ei tyydyttänyt häntä. Hän toivoi voivansa itse valita sen hetken, jolloin hän antaisi ilmi kaikki Mark Jordanille. Hän tahtoi lyödä pöytään valttinsa silloin kuin joku ääretön loukkaus kohtaisi häntä ja se samalla kohdistuisi myös Ameliaan. Niinpä hän pakottautui pysymään alallaan, kunnes tapahtuisi jotain, mikä antaisi hänelle aihetta ilmaista Mark Jordanille hänen oikean sukuperänsä ja siten ikiajoiksi maksaa velkansa. Hän tahtoi pitää varansa, että tuo ratkaiseva hetki koittaisi ennenkuin Mark palasi kaupunkiin.
Parin viikon perästä pellava oli nyhdettävä, loukutettava ja myötävä hyvästä hinnasta etelässä. Niin, niin, asiat kehittyivät varsin hyvin, todellakin varsin hyvin.