IV.
Lind ratsasti tänä iltana Klovaczin farmille päin ja tapasi Markin notkossa, metsätien varrella. Mark laskeutui alas hevosen selästä ja kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä Lindin istuessa satulassa.
»Rakas pieni Lind», hän kuiskasi kohottaen kasvonsa Lindin kasvojen tasalle, »jokainen päivä tuntuu pitkältä kuin kokonainen vuosi.»
Lind puristi Markin lähelle itseään. »Tiedätkö, Mark, en voi irtaantua siitä tunteesta, että jotakin hirveää on tulossa. Kaakkuri lensi suoraan talon yli viime yönä», Lind sanoi, ja Mark tunsi hänen ruumiinsa vapisevan.
Mark nauroi. »Se johtuu vain siitä, että huolehdit niin suuresti Judithin puolesta, rakkaani. Me lähdemme täältä muutamien viikkojen perästä, ja sitten koko elämä täällä tuntuu meistä vain unennäöltä. Annahan, kun autan sinut alas. Lähdetään kävelemään. Mitäpä, jos kävelisimme tuon kuivatun järven ympäri? Se on kylliksi kaamea paikka sinun ajatuksillesi.»
Valoa riitti vielä tunnin kävelyyn näillä karuilla mailla. Lind suostui. »Olen nähnyt sen vain ylhäältä harjanteelta. Se on kerrassaan yhtä karu kuin maisema noissa kuvissa, jotka esittävät Noan arkkia Araratin vuorella.»
He kuljettivat hevosensa metsän halki, missä kuivat lehdet rapisivat heidän jalkojensa alla ja oksat heidän yläpuolellaan kahisivat. Suoriuduttuaan metsästä he kulkivat Garen heinäpeltojen ohi, missä heinäsuovat komeilivat. Sitten he tulivat suolle, jonka takana oli järvenpohja, likaisen harmaa, tasainen lakeus, jonka pinta oli täynnä suuria, rumia halkeamia. Jykeviä juuria ja kiviä, jotka olivat pohjasakan tahroissa, häämöitti hämärässä valossa. Lind ja Mark kulkivat kapeaa maakaistaletta pitkin, joka pistihen järvenpohjan ja suon väliin.
»Sinä uppoaisit kummallakin puolella, Lind», sanoi Mark katsellen petollisia, hiuksenhienoja kaisloja suolla ja sitten harmaata järvenpohjaa, joka keskikohdaltaan oli tummempi ja kosteampi.
Etelän puolella, notkon takana, oli Caleb Garen pellavapelto. Siitä, missä Lind ja Mark nyt seisoivat, he saattoivat nähdä Calebin poistuvan pelloltaan, hänen kumaraisen vartalonsa piirtyessä vasten ambran väristä taivasta.
»Mark», Lind mutisi tarttuen hänen käteensä, »minä pelkään häntä.»