IV.
Joka ilta, kun Jude läksi karjaa hakemaan, hänen silmänsä kulkivat Sandbohon päin. Sven saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Jude tiesi, että Sven etsisi häntä, vaikkei hän uskaltaisikaan tulla Garen farmille. Caleb oli kerran aikaisemmin sanonut suoraan, ettei nuori Sven Sandbo ollut tervetullut taloon. Hänen hymynsä ja ylimielinen käytöksensä oli liian röyhkeä.
Auringon laskiessa eräänä toukokuun iltana Judith läksi ratsastamaan varsalla laidunmaan pohjoispuolelle. Hän oli kuin jumalatar hiusten hulmutessa hevosen harjan ympärillä ja veren kiihkeästi kuohuessa suonissa. Hän tiesi itsekin olevansa kaunis hevosen selässä ratsastaessaan. Ja hän tiesi myöskin, että häntä katseltiin. Hän kiristi suitsia ja heitti päänsä pystyyn. Hänen poskensa, jotka ennestäänkin olivat punaiset, alkoivat yhä enemmän hohtaa ja hänen silmäluomensa painuivat alas. Sitten, heilauttaen piiskaansa hän kiiti eteenpäin Sven Sandbota kohti.
Sven käveli avonaisella kentällä, joka levisi hänen kotinsa ja pienen metsikön välillä, jonka Fusi Aronson omisti pohjoispuolella. Sinne saakka ei kenenkään silmä Garen farmilta voinut ulottua. Sven lähestyi Judithia ja nojasi käsivartensa hevosen hikistä kaulaa vasten.
»Sinä näytät suurenmoiselta, Jude», hän sanoi tarkastaen häntä ylhäältä alas saakka. Hänen kätensä tunnusteli tytön säärtä, joka oli työhousujen peitossa. Judith vetäisi pois jalkansa hätkähtäen. Sven nauroi ja pisti kätensä takin taskuihin. Hän nojautui toisen jalkansa varaan ja heilutteli toista veltosti ilmassa. »Mitenkä kotona jaksetaan?» hän kysyi.
Judith vastasi hänen tutkivaan katseeseensa yhtä tutkivasta hänen huomionsa kiintyi Svenin vaatteiden kaupunkilaiskuosiin, kirjavaan kaulahuiviin, kiiltäviin jalkineisiin, joissa ei ollut varpaitten kohdalla kuhmua niinkuin Martinin pyhäkengissä; hän ei viitannut sanallakaan Svenin ulkoasuun, vaikka hän tiesi hänen sitä odottavan.
Sven ei ollut typerä. Hän nauroi, ja kun hän nauroi, niin ei ainoakaan nainen voinut vastustaa häntä. Hänellä oli puoleensavetävin hymy koko maailmassa.
»Kuulehan, Jude, et suinkaan sinä ole suuttunut minuun», hän mairitteli heilutellen jalkaansa. »Mitä sinulle kuuluu, sitä minä haluaisin tietää.»
»Kiitos, hyvää», Judith vastasi kylmästi. »Miten sinä itse jaksat?»
»Mainiosti. En malttanut odottaa, kunnes pääsisin takaisin. Ajattelin sinua kaiken aikaa ja olisin kirjoittanutkin, mutta pelkäsin vanhuksen saavan kirjeet käsiinsä. Jumaliste, sinä olet kauniimpi kuin koskaan ennen, Jude. Kaupungin tytöt eivät riitä sinulle puolitiehenkään. Minä olen nähnyt heidät kaikki.»
Hän veti esille uushopeisen savukerasian ja piteli sitä auringossa, niin että se kiilsi. Näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt sitä näkyvillä turhan kauan ottaessaan siitä savukkeen. Judith katseli taivaanrantaa, ja hänen hevosensa kuopi kärsimättömänä. Sven tarttui hevosen suitsiin, painoi rasian kiinni ja pisti sen takaisin taskuun.
»Tuletko jonakuna iltana minun kanssani ratsastamaan? Menehdyn täällä, jollen tee jotain — tai näe ihmisiä», hän sanoi välinpitämättömästi puhaltaen sauhua ilmaan ja karistaen sormellaan tuhkaa savukkeestaan. Sitä hän ei ollut tehnyt ennen aikaan. Tehdä jotain — nähdä ihmisiä, sellaista hänen mielensä teki. Ei mitään eikä ketään erityisesti.
Judith istui ääneti katsellen ynseänä taivaanrantaa.
»Nytpä muistankin», jatkoi Sven, »minulla on tässä jotakin sinulle. Kaikilla tytöillä on sellaisia.» Hän otti taskustaan esille pienen käärön ja avasi sen. Käärepaperista hän irrotti pienen kullatun korurasian näyttäen sitä Judithille ja odottaen näkevänsä hänen kasvoillaan ihmetyksen hymyn. Judith silmäsi nopeasti siihen.
Sitten, heilauttaen äkisti ruumistaan, hän pakotti hevosen nousemaan takajaloilleen, suu auki, sieraimet huohottaen, silmät sumeina. Judith painoi päänsä hevosen harjaa vasten, käänsi sen ympäri ja katosi samassa hevosen selässä, joka oli aivan hurjana kiihkosta.
Sven tuijotti ällistyneenä Judithin jälkeen, näki hevosen poikkeavan tieltä ja hyppäävän heinäniityn aidan yli, sulavasti kuin vene, joka kohoaa aallon harjalle.
»Tuhat tulimmaista —», hän ihmetteli. »Kylläpä hänessä on eloa. Enemmän kuin koskaan ennen. Mutta mistähän hän loukkaantui?»
Mutta Svenin ei ollut vaikea sitä arvata. Judithin mielestä hän oli kerskaillut.
Judithin nelistäessä pois alkoivat kyyneleet vuotaa pitkin tytön poskia.