V.

Päivät muuttuivat yhä pitemmiksi ja lämpimämmiksi; pellon ja metsikön välinen kenttä muuttui tummemman vihreäksi. Calebin karja ruohoaavikolla etsi sydänpäivän aikana varjoa metsiköstä, ja lypsylehmät laidunmaalla lakkasivat ruohoa syömästä seisoen pitkät ajat polvia myöten lämpimässä suossa, jossa hyönteisiä hyppeli kuin kipinöitä veden pinnalla. Kylmät, kosteat aamut lämpenivät, ja iltaisin luonto kietoutui sumuun. Maan antimista hennot oraat muuttuivat karkeiksi oljiksi ja varsiksi.

Mutta garelaisten elämässä ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta; unelmat yhtä vähän kuin pelon aiheetkaan eivät kehittyneet eivätkä kypsyneet, yksilöiden taistelussa ei ilmaantunut käännekohtaa, ei mitään äkillistä huippusaavutusta. Ei ulkonaisia tunteita eikä ajatuksia tuotu ilmi paitsi sellaisia, jotka tarkoittivat alistumista Calebin kunnianhimoisiin vaatimuksiin. Caleb ei puhunut yöllä eikä päivällä muusta kuin karjastaan, ajoi päivisin rattaillaan pelloilla tai käveli ulkona iltaisin lyhty kädessä vertailemassa heinä- ja pellavapeltojaan Skuli Ericksonin tai Joel Brundin, mrs. Sandbon tyttären, Doran miehen, peltojen kasvuihin. Alkukesä oli hänelle hirveää, yhtämittaista kiihkon aikaa, jolloin hän oli sokea ja kuuro ja mykkä kaikelle muulle, mikä ei koskenut hänen maitaan.

Hänen pellavansa kasvoi sellaisella vauhdilla, että hän töin tuskin uskalsi sitä katsella peläten sen voivan kadota harhanäyn tavoin. Hän saattoi siirtää tarkastuksensa kokonaista viikkoa eteenpäin pelosta, että sille äkkiarvaamatta olisi voinut tapahtua jotain kamalaa.

Mutta niin tasaiselta kuin garelaisten elämä pinnalta näyttikin, niin pohjalla piili kuitenkin hiukan levottomuutta. Lind Archer huomasi sen ja oli pahoillansa.

Sven Sandbo oli palannut kotiin. Judithin käytöstä oli mahdoton ymmärtää. Lind oli yrittänyt puhua hänen kanssaan Svenistä, mutta tyttö oli tylysti paennut pois. Ja kun Lind oli tarjonnut Judithille luettavaksi kirjaa, jonka hän oli saanut kaupungista, niin Judith oli käyttäytynyt paljon enemmän Ellenin kuin itsensä tapaisesti. Hänellä ei ollut aikaa lukea, oli hän sanonut. Amelia kulki kuin poissaoleva näinä päivinä ja kohteli Calebia miltei ystävällisesti. Amelian puolella oli jännitys hiukan lauennut, mutta Judithin puolella se oli sitä enemmän kiristynyt. Calebin huomio oli tätänykyä niin kokonaan kiintynyt farmin asioihin, ettei hän huomannut mitään. Vastoin tapaansa hän suoritti kaikenlaisia turhia pikkutöitä etsien alati uutta tehtävää, sen sijaan että hän olisi määrännyt töitä Martinille ja Judithille. Lind tunsi, että jotain tärkeää oli tapahtunut, mutta huomasi sitten samalla, ettei mitään muuta voinut tapahtua kuin mikä kuului jokapäiväisiin velvollisuuksiin.

Lind yksin huomasi nämät vaihtelevat vivahdukset garelaisten elämässä. Hänellä oli iltaisin paljon vapaata aikaa istuessaan pöytänsä ääressä lasten poistuttua koulusta, ja usein silloin hän tuli ajatelleeksi garelaisia. Mutta tuon sadeillan jälkeen hän oli vieläkin enemmän ajatellut Mark Jordania.

Kolmantena päivänä käyntinsä jälkeen Klovaczin farmilla Lind istui pöytänsä ääressä koulussa. Huoneessa tuntui voimakas liidun ja villien kirsikankukkien tuoksu. Lind oli väsynyt ja masentunut mieleltään. Hän sulki silmänsä ja nojasi päänsä käsiensä varaan. Hän eli mielikuvituksessaan jälleen tuon pelottavan ja ihanan sadeillan…

Ovi avautui hitaasti. Mark Jordan seisoi valoisassa oviaukossa, hymyilevänä, paljaspäisenä, hattu kädessä. Lind painoi kätensä poskiansa vasten. Sitten hän nauroi.

»Te näytätte syylliseltä», sanoi Mark. Hän astui hitaasti pulpettien välistä käytävää pitkin huoneen keskelle katsoen Lindiin onnellisena.

»Myönnän sen kyllä», sanoi Lind arasti. »Ajattelin juuri, että tarjoutuisin jälleen päivällisvieraaksi teille.» Hän nousi pöytänsä äärestä ja ojensi kätensä Markille. Mark piteli sitä omassaan, katseli sitä ja osoitti liitu- ja mustetahroja.

»Maan suola: koulunopettaja. Olin kerran itsekin opettajana kuukauden verran. Sain eroni, kun yllytin lapsia hockey'a pelaamaan», Mark nauroi. Hän päästi irti Lindin käden ja kulki ympäri huonetta tutkien piirustuksia ja kuvia, joita lapset olivat valmistaneet ja ripustaneet seinille. Ottaen käteensä liitupalan hän piirusti mustalle taululle lystikkään olennon, polvet koukussa ja silmät vinossa, ja kirjoitti sen alle lapsellisella käsialalla: »Opettaja.» Sitten hän peräytyi kymmenen askelta, tähtäsi ja heitti liitupalan mustantaulun hyllylle. Tämän tempun hän uudisti moneen kertaan peräytyen joka kerralla muutamia askeleita kauemmaksi.

Lind katseli leikkiä hetken aikaa puoleksi huvitettuna. Sitten häntä alkoi hieman hermostuttaa. Mark kaikesta päättäen oli unohtanut hänen läsnäolonsa. Hänen väsymättömyytensä syrjäytti hänet kokonaan. Äkkiä hänen mieleensä muistuivat Bjarnassonin vanhan isoäidin sanat: hän ei koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Markin seisoessa nyt sivuttain häneen Lindin huomio kiintyi hänen päänsä ja hartioittensa kauniiseen muotoon. Mark kääntyi niin äkkiä Lindin puoleen, että tämä säpsähti.

»Lähdetään kävelemään», sanoi Mark. »Mitäs nyt?»

»Ei mitään», vastasi Lind. Hän tahtoi koettaa ymmärtää Markia. »Mieleni ei tee lähteä kävelemään, kun te noin jyrkästi käskette. Mutta tahdon käyttää teitä hyväkseni oppiakseni hillitsemään kiivauttani, ja siksi suostun. Te näytte olevan tottunut käskemään. Aivankuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin te yksin.»

»Olen aina ollut yksin — kunnes te tulitte, Lind. Minun täytyy ensin tottua siihen ajatukseen, että te olette olemassa», Mark sanoi niin vakavasti, että Lindin täytyi nauraa.

»Huomasiko joku garelaisista teidän tulevan tänne?» Lind kysyi kiusaantuneena.

»Garelaisetko? Ah, nuo ihmiset. En todellakaan tiedä. En nähnyt ketään muuta kuin punatulkun tiellä, eikä se liikuttanut edes höyhentä», Mark sanoi astuen ikkunan luo sillä välin kuin Lind korjasi tavarat pöydältä. »Miksi te sitä kysytte? Pelkäättekö heitä?»

»En lainkaan», Lind kiiruhti sanomaan. »Minä en vain haluaisi, että he — minä tahtoisin pitää teidät erillänne heistä — ikäänkuin toisessa maailmassa. Jos te menette heidän luokseen tai keskustelette heidän kanssaan, niin teidän kuvanne sekaantuu heihin. Ymmärrättekö? En tahtoisi, että te näkisitte heitä tai he teitä, lukuunottamatta ehkä Judithia —» Lind vilkaisi Markiin mietteissään ikäänkuin tuumien, oliko tällainen jako viisasta.

»Tulitteko jalan?» kysyi Lind, kun he olivat lähteneet ulos ja kävelivät pitkin pientä polkua, joka kulki tiheän havupuumetsikön läpi koulutalon taitse.

»En, ratsastin norsulla. Se häipyi teidän ovellanne», sanoi Mark ja he nauroivat molemmat.

»Olisin kuitenkin hyvin utelias näkemään tuota Garen perhettä», sanoi
Mark vähäistä myöhemmin. »Varsinkin Caleb Garea. Minulle kerrottiin
Yellow Postissa, että hän on itse piru.»

»Ei, siksi hän on liian ilkeämielinen. Hän on myös liian ilkeä, jotta tekisi mieli ottaa häntä hengiltä. Sen vuoksi Fusi Aronson ei ole tehnyt sitä jo aikoja sitten.»

Lind kertoi hänelle Fusista.

»Minun tekisi mieleni tavata häntä», sanoi Mark.

He keskustelivat siitä omituisesta yhtäläisyydestä, joka täällä pohjoisessa vallitsee ihmisen ja maaperän välillä, sekä ruumiillisen että henkisen elämän köyhyydestä.

»He eivät tuhlaa mitään — siinä se», sanoi Mark, »yhtä vähän mitä ihmisten suhteeseen kuin kasvien kasvuun tulee. Ei hillittömyyttä missään. Olen kulkenut jalan koko Yellow Postin ympäristön sen jälkeen kuin saavuin tänne, mutta en ole tavannut ainoatakaan farmaria, joka ei ilolla ajattelisi, että ellei hän kerää ja kokoile voimainsa takaa, niin koittaisi kerran aika, jolloin hänellä ei olisi ainoatakaan jyvää aitassaan. He eivät näytä luottavan maahan, muuhun kuin siihen, mitä he omalla työllään saavat siitä irti. Ajatelkaahan, miten erilaisia luonteeltaan nämä ihmiset olisivat, jollei maa riistäisi heiltä koko heidän voimaansa ja kaikkia heidän ajatuksiansa.»

Lind nyökkäsi. »Siinä juuri on garelaisten erehdys. Heillä kaikilla on hirveän liioiteltu velvollisuudentunto maata kohtaan — tai oikeastaan Calebia kohtaan, joka ei ole muuta kuin maan symbooli.»

He kävivät istumaan kalliolle tiepuoleen.

»Oleskelin jonkun aikaa vielä kauempana pohjoisessa — kävin yhdessä pappieni kanssa lähetysasemalla lapsena ollessani ja myöhemminkin tultuani täysikasvuiseksi», Mark kertoi. »Se vasta olisi oikea maa teitä varten. Jos Jumalaa on olemassa, niin siellä hän asuu ja suorittaa ajatustyönsä. Hiljaisuus on aivan hirveä. Tuntuu kuin tapahtuisi äärettömän paljon, vaikkei mitään voikaan nähdä. Taivas on aivan rajaton — samoin valo sekä pimeys — lumikentät loppumattomia — vain harvoja mäntyjä, joku ainoa kumpu tai jäätynyt joki. Ja ihmisolennot siellä ovat kuin puukuvia salaperäisine tarinoineen, joista ei koskaan voi saada täyttä selkoa. Luonnon kovuus painaa alas elämän ulkonaisen ilmaisumuodon luullakseni yksinkertaisesti vain siksi, ettei ympäristö tarjoa ihmishengelle kylliksi luonnollisia kiihottimia. Me olemme loppujen lopuksi vain ympäristömme kuvastimia. Elämä täällä Oelandissakin voi näyttää kielteiseltä, mutta todellisuudessa se heijastaa vain niin harvoja ulkonaisia, luonnollisia ilmiöitä, että se tekee kielteisen vaikutuksen. Nämä ihmiset ovat pakotetut viettämään sisäänpäinkääntynyttä elämää, kaikki heidän intohimonsa ovat kasaantuneet yhteen; he ovat kuumaverisiä olentoja, vailla ilmaisumuodon — vapauttavan eleen mahdollisuutta.»

»Niin, luullakseni inhimillinen elämä, tai ainakin inhimillinen yhteys on yhtä köyhää täällä kuin pohjoisemmassakin», Lind sanoi. »Taistelulla olosuhteita vastaan on varmaankin sama vaikutus kuin toimettomuudella. Minun mielestäni toinen on yhtä tylsistyttävää kuin toinenkin. Heillä ei ole mitään tunteita jäljellä, kun maa ja karja on saanut osansa.»

He keskustelivat kirjoista ja heidän mielipiteensä kävivät silloin tällöin erilleen. Mark pyysi, että Lind sallisi hänen tulla Garelle käymään ja tuoda mukanaan muutamia lempikirjojaan, ja Lind lupasi puhua mrs. Garen kanssa.

Lindistä tuntui ihmeelliseltä, että hän oli tavannut täällä Markin.
Markin mielestä oli maailman luonnollisin asia, että hän oli löytänyt
Lindin täällä.

»Saanhan ainakin käydä koululla jonakin iltana?» Mark kysyi arasti. Hänen oli jo aika lähteä, ja häntä ihmetytti, että hänen oli niin vaikea erota. Lind ojensi aivan yksinkertaisesti kätensä hänelle.

»Tehkää niin», hän sanoi lämpimästi. He olivat tulleet niin lähelle
Garen farmia, että saattoivat nähdä sen portin.

Mark katsoi omituisesti Lindiin, sitten hän kääntyi ja kiiruhti pois tietä myöten. Kerran hän vilkaisi taakseen ja näki Lindin seisovan samalla paikalla, minne hän oli jättänyt hänet. Kohottaen leveälieristä hattuaan hän heilutti kättään ilmassa. Lind jatkoi matkaansa Garen pihalle. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi.