IV.
Skuli Erickson sattui tulemaan Gareen hämärissä saadakseen keskustella Calebin kanssa koulutalon uusista kattotiileistä. Ellen, joka oli lypsyllä, näki hänen ajavan pihaan ja hänen sydämensä lakkasi hetkeksi sykkimästä. Skuli veisi Calebin ajatukset joksikin aikaa pois Malcolmista. Ellen kohosi pystyyn ja siirsi jakkaransa lehmän luo, joka seisoi karjapihalla kahden vajan välissä, jonne Judith ja Charlie eivät voineet omilta lypsypaikoiltaan nähdä.
Samassa Malcolm tapansa mukaan sukelsi toisten huomaamatta vajan takaa esille.
»Ellen», hän sanoi seisoen aivan tytön vieressä. »Minä en aio viekotella sinua pois kaikkien rikkauksiesi luota. Mutta jos haluat tulla mukaani, niin olen hyvilläni. Paljon minulla ei ole, mutta lupaan olla hyvä sinulle. Minulla oli se käsitys, että sinä pidit minusta.»
Ellen vilkaisi sivulleen ja näki Malcolmin vahvat sääret vanhoissa nahkasääryksissään. Hänen teki äkkiä mieli kietoa kätensä niiden ympärille ja puristaa niitä lujasti; hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä, katsoa häneen ja sanoa, että hän kernaasti seurasi häntä. Mutta hän ei tehnyt mitään sellaista. Hän lypsi edelleen, valkoisen virran loristessa kiuluun ja lämpimän tuoksun kohotessa hänen kasvoihinsa.
»Minä ostaisin sinulle hevosen — me ratsastaisimme hitaasti ja nukkuisimme taivasalla kesällä, Ellen, ja silkkiteltassani sateella. Minulla on vanha mökki pohjan puolella — nahoista saan paljon rahaa — ei sinulta tulisi mitään puuttumaan.» Salaa hän kosketteli Ellenin ruskeita hiuksia, sillä hän muisti, että ne olivat kauniit.
Kosketus kiihotti Elleniä kovin. Hänen selkänsä suoristui, hänen kätensä painuivat alas. Hänen sydämensä tykytti kuin kello. Miksikä Malcolm ei tarttunut häneen ja riistänyt häntä mukaansa, ennenkuin hän ennätti ajatella mitään? Mutta sitä hän ei tehnyt — sellaista ei tapahtunut — hänelle.
»En voi, Malcolm. En voi jättää heitä», Ellen sanoi soinnuttomasti.
Malcolm oli hetken aikaa ääneti.
»No niin — sinä et siis halua tulla. Turhaan minä täällä sitten odotan. Minä lähden vielä tänä iltana Bjarnassoniin. Kun saan veneen siellä valmiiksi — ajattelen sinua koko ajan, Ellen. Sitten — tie kääntyy pohjoiseen.»
Ellenin ruumis oli kuin lujalle vedetty solmu. Hän ei voinut liikkua eikä puhua, hän istui vain tuijottaen lehmän täysinäisiin utareisiin.
»Näkemiin siis, Ellen tyttö, ja onneksi olkoon», Malcolm sanoi ojentaen kätensä. Ellen tarttui siihen veltosti, katsomatta Malcolmiin. Tämän silmät olivat tummat ja alakuloiset, kuvastaen tuskallista nöyryytystä, sillä hän luuli, että Ellen halveksi häntä eikä sen vuoksi tahtonut seurata hänen mukanaan. Mutta Ellen ei nähnyt hänen silmiensä ilmettä.
Sitten Malcolm hyppäsi kevyesti karjatarhan aidan yli ja katosi näkyvistä.
Ellen tuijotti yhä lehmän valkoisiin utareisiin, noihin rikkaisiin ja ehtymättömiin lähteisiin, joista ihmisruumis sai ravintoa voidakseen elää kaikista huolista ja suruista huolimatta.
Sinä iltana Malcolm, sekarotuinen skotlantilainen, niinkuin häntä nimitettiin, lausui jäähyväiset garelaisille kiittäen heitä vieraanvaraisuudesta. Läsnä oli myös Ellen, joka ei ollut nyt muuta kuin yksi heistä.
»Hanki itsellesi vaimo toveriksi, kun lähdet matkalle, Malcolm», naureskeli Caleb työntäen Skuli Ericksonia kylkeen. »Raamatussa sanotaan, ettei miehen ole hyvä yksinänsä olla.»
Intiaaniponinsa selästä Malcolm, jota Jude nimitti »Vuohensilmäksi», heilutti kohteliaasti leveälieristä hattuaan. Ellenin sydän puristui kokoon, sillä hän huomasi, ettei Malcolm käsittänyt viittausta.