V.
Heinä ja ruis tuleentui auringossa. Martin kuljetti pellolle seipäitä ja öljysi niittokoneen. Judith rukoili poutaa, jotta päästäisiin niittämään. Caleb kulki ympäri hieroen tyytyväisenä käsiään. Päivät menivät menoaan, ja Ellen ihmetteli, miten paljon aikaa veneen tekoon tarvittiin.
Naudanlihan hinta nousi kahdella centillä, ja Caleb lähetti Ellenin ja
Martinin Sidingiin viemään uutta karjalähetystä.
He läksivät matkaan ensimmäisen linnun visertäessä, jotta heidän ei tarvitsisi kärsiä kuumuutta ruohoaavikolla. Ellen ratsasti auringonnousuun saakka puolinukuksissa toivoen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta Caleb olisi voinut joskus lähettää hänetkin karjaa viemään. Hän kuuli Martinin äänen, hänen pitkän piiskansa läimäykset sekä kovaa töminää, kun karja kiiruhti eteenpäin toistensa ohi. Rastaat ja närhit pyrähtelivät edestakaisin tiellä, metsä oli täynnä eloa ja viserrystä. Mutta Ellen oli raskaissa mietteissä.
He ratsastivat pitkin Bjarnassonien järven koillista rantaa, mutta eivät voineet sieltä käsin nähdä itse farmia, joka oli kuusimetsän peitossa. Ellen ei katsonut taakseen, peläten, että Martin voisi huomata. Keskellä järveä he näkivät kaksi venettä ja laakeapohjaisen ruuhen.
»Varmaankin Bjarnassonit naaraavat jälleen», huomautti Martin.
Ellen ei vastannut. Mutta hän tuumi, miten rauhaisa paikka tämä järvi olisi. Se oli peilityyni ja sen pinnalla kuvastui valkoisia ja sinisiä läikkiä. Sen pinnan alle ei kuuluisi ainoatakaan ääntä, siellä vallitsisi vain ihana, hämärä hiljaisuus.
He palasivat illalla kotiin niinkuin tavallisestikin, jolloin sammakot kurnuttivat pohjoisen puolella olevissa soissa. Sammakot kurnuttivat tähdille, samantekevää kuka tuli tai meni.
Sitten eräänä tukehuttavan kuumana päivänä Calebin palkinnon saanut emäsika synnytti kaksitoista porsasta ja kuoli kenenkään ymmärtämättä syytä siihen. Caleb sattui olemaan Yellow Postissa, kun onnettomuus tapahtui, ja koko perhe odotti jännittyneenä hänen kotiintuloaan.
Calebin kasvot synkkenivät, kun hän näki kuolleen sian, pöhöttyneen elukka paran, joka makasi uudessa lätissään. Martin oli jakanut porsaat kolmen muun emäsian kesken, joilla oli pienemmät poikueet.
Sanaakaan sanomatta Caleb astui kaukalon luo ja tarkasti ruoanjätteitä, joita elukoille oli annettu. Sitten hän tunnusteli sian ruumista nähdäkseen, olisiko sen vatsassa mahdollisesti mustelmia.
»Kuka syötti sitä viimeksi?» hän kysyi Martinilta.
»Minä», vastasi Martin.
»Epäilin Judea», murahteli Caleb.
Hän läksi katsomaan porsaita ja näki, että ne imivät kasvatusemojansa. Sitten hän kääntyi Martinin puoleen ja käski häntä korjaamaan sian ruhon pois.
»Kuljeta se laitumelle ja hautaa sinne», Caleb sanoi lyhyesti.
Ikäänkuin Martin ei ilmankin olisi tiennyt, mitä tehdä.
Kolmeen päivään Caleb ei puhunut kenellekään, ja häneltä kysyttiin vain kaikkein tärkeimpiä asioita. Hän vastasi tuskin sanallakaan eikä usein ollut kuulevinaankaan.
»Kuuletko, että sika oli liian kauan auringossa, Martin?» kysyi Amelia helpottaakseen hiukan mieltään.
»Ei se ollut auringossa lainkaan ennenkuin se läksi ulos lätistään kuolemaan», Martin vastasi.
Amelia huokasi ja läksi työhönsä.
Joka ilta, lypsyn jälkeen, Ellen kitki kukkapenkkiään läntisen ikkunan alla. Vilkaistessaan joskus taakseen hän saattoi nähdä tienkäänteen poppelilehdon takana ja kuusiaidan — sekä ohiratsastavien miesten mustat ääriviivat auringonlaskun puoleista taivasta vasten. Jos joku saapuisi ratsain Bjamassonin farmilta, niin ilmestyisi hän tälle tielle — muuta tietä hänen oli mahdoton kulkea. Ellenin kukkapenkki oli niin huolellisesti kitketty, että kukkaset näyttivät suorastaan itsetietoisilta.
Eräänä iltana illallispöydässä Charlie kertoi uutisen, jota Ellen oli odottanut. Charlie oli sinä päivänä käynyt Yellow Postissa.
»Malcolm on lopettanut työnsä Bjarnassonissa ja aikoo tänään lähteä pohjoista kohti. Hän ratsastaa suomaiden kautta — Brundien ohi. Hän tulee tästä ohi. Vuohensilmä tulee vielä kerran katsomaan sinua, Ellen», poika sanoi irvistellen.
Caleb ei sanonut tähän mitään vähään aikaan. Sitten hän sanoi: »Minä menen Ericksoniin tänä iltana. Laita rattaat kuntoon, Charlie. Lähden heti.»
»Näin tänään muutamia lapsia koululla, opettajatar. Luullakseni ne olivat Goodmanin lapsia. Mutta eivät ne näyttäneet olevan pahanteossa», Ellen sanoi Lindille. Lind vastasi jotain, mutta Ellen ei kuullut, mitä. Ehkäpä Caleb lähtee, ennenkuin Malcolm kulkee tästä ohi — varmaankin hän oletti, että hän poissaolollaankin voi estää Elleniä tekemästä sellaista, jota hän ei hyväksy — niin oli hänellä tapana ajatella.
Ellen auttoi Ameliaa astiain pesussa ja läksi sitten lypsylle. Lypsäessään hän tarkkasi Calebia jännittynein mielin, näki hänen kulkevan talosta talliin, tallista vilja-aittaan, vilja-aitasta työkaluvajaan, astuen hitaasti ja mietteisiinsä vajonneena. Prince oli valjastettu rattaitten eteen. Mutta Caleb ei vilkaissutkaan hevoseen. Hän katosi talliin eikä tullut sieltä ulos vielä sittenkään kuin aurinko liekehti jo punaisena poppelien välitse. Oliko Caleb muuttanut mieltään, eikö hän aikonutkaan lähteä? Ellen koetti katsella metsikön taakse, tienkäänteeseen, mutta poppelit hyppelivät hänen silmiensä edessä. Hän painoi päänsä taas alas ja alkoi vetää lehmän utareita. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta, mikä kajahti kaukaa halki illan hiljaisuuden.
Samassa Caleb tuli tallista, irrotti Princen ja nousi rattaille. Ellen toivoi epätoivon vimmalla, että ratsastaja, joka saapui lännestä, pysähtyisi. Sitten hän kuuli Calebin astuvan taas alas rattailta, menevän huoneeseen ja palaavan hetken kuluttua pällystakki käsivarrellaan.
Hevonen sivuutti nyt tienkäänteen poppelien takana. Caleb kiipesi rattaille ja ajoi ulos portista.
Ellen kuuli Malcolmin tervehtivän Calebia, mutta paikaltaan hän ei voinut nähdä häntä. Hän hyppäsi pystyyn ja kiiruhti lypsytarhan aidan luo, kumartuen sen yli. Sitten hän nopeasti silmäsi ympärilleen nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän näki Malcolmin istuvan poninsa selässä suorana ja mustana, valon langetessa hänen hartioilleen poppelipuiden välitse. Sitten hän ratsasti pois, Calebin ajaessa hänen rinnallaan. Skuli Erickson asui Brundin farmin takana, samalla suunnalla, minne Malcolmkin oli menossa.
Lind ja Mark, jotka illallisen jälkeen olivat ratsastaneet metsätietä myöten Fusi Aronsonin luo, palasivat takaisin toista tietä, joka johti Brundin ja Ericksonin asunnoille. He ratsastivat hitaasti, sillä ilta oli ihana. He olivat saapuneet kuivalle kunnaalle suon pohjoispuolelle ja näkivät edessään liikkumattoman vedenpinnan, joka kimmelsi auringonhohteessa kuin punainen ja kultainen nauha. Suon rannalla Lind näki punertavia kämmekkäitä ja niin hienolehtisiä sanajalkoja, että ne ikäänkuin taipuivat valossa.
Mark katseli itää kohti.
»Yksinäinen hevosmies», hän sanoi.
Lind seurasi hänen katsettansa. »Kas, sehän on intiaaniponi — varmaankin sama mies, joka vastikään oli Garessa illallisella», hän huudahti. »Luullakseni Ellen on joskus ollut rakastunut häneen.»
Lännen punoitus näytti kietovan hevosen ja ratsumiehen kultaiseen hohteeseen, niin että ne sulautuivat toisiinsa.