IV.
Samana päivänä, jolloin Caleb oli päättänyt vapauttaa Judithin kotiaskareista, jotta tämä voisi auttaa Martinia pellolla, putosi Martin heinäsuovalta loukaten olkapäänsä.
Nyt kun Judithin vapauttaminen oli suorastaan välttämätöntä, Caleb alkoi epäröidä. Hän tuumi, voisikohan hän tulla toimeen hänen avuttaan pellollakin. Mutta siinä tapauksessa hänen olisi pakko ottaa kaksi vierasta apulaista, eikä korjaamaton heinä ollut sen arvoista.
»Olisit voinut varoa alas tullessasi, — aina pitää sattua jotain — aina jotain», Caleb valitti astuen edestakaisin keittiön ja arkihuoneen väliä, sillä aikaa kuin Amelia sitoi Martinin käsivartta, jotta tämä voisi lähteä lääkäriin Sidingiin. Yellow Postissa ei ollut lääkäriä.
Martin ei vastannut mitään. Hän tiesi, miksi hän oli pudonnut heinäsuovalta. Tarttuakseen kiinni Elleniin, joka juuri oli ollut astumaisillaan ilmaan. Ellen olisi yhtä hyvin voinut jättää silmänsä kotiin kuin käyttää niitä heinäpellolla.
Caleb saattoi itse Martinin Nykerkiin. Hän tahtoi pitää silmällä, ettei tohtori ottaisi liiallista maksua. Sijoiltaan mennyt olkapää ei ollut kuitenkaan murtunut. Kiusallista se oli — kovin kiusallista. Nyt heinänkorjuu oli keskeytettävä siksi päiväksi, jolloin he kävivät lääkärissä, sillä hän ei voinut päästää Judithia vartioimatta pois talosta. Ilma oli muuttunut jälleen pilviseksi. Voisi tulla taas sateita, ennenkuin kaikki heinä olisi saatu korjuuseen, jollei Martin pian parantunut. Tätä Caleb harmitteli itsekseen ajaessaan Sidingiin. Hän ei puhunut mitään Martinille. Pojasta tuntui siltä kuin hän olisi tehnyt jotain pahaa, ja tämä tunne vaivasi häntä enemmän kuin kipu olkapäässä.
Lääkäri vakuutti, ettei vamma ollut paha, vaan että Martin voisi ryhtyä työhön jo parin kolmen viikon kuluttua. Caleb maksoi lääkärin, ja koska summa oli hänestä hiukan liian suuri, ei hän puhunut Martinille sanaakaan kotimatkalla.
Sinä iltana hän sanoi Judithille, että hänen seuraavana aamuna oli tultava heinäpellolle Martinin paikalle. Häntä harmitti, että onnettomuus määräsi, mitä hänen tässä suhteessa oli tehtävä, joskin hän jo aikaisemmin oli päättänyt tehdä samoin.
Lindillä ei ollut tilaisuutta jutella Judithin kanssa, ennenkuin kumpainenkin oli mennyt ullakolle. Koska Ellen ei vielä ollut siellä, tuli Lind tyttöjen makuusuojan puolelle ja jutteli kuiskaten hetken aikaa Judithin kanssa.
»Älä tee mitään varomatonta, Jude. Muista, että isäsi vakoili sinua kerran ja tekee sen toistamiseenkin», Lind varoitti. »Minä sinun sijassasi odottaisin, kunnes luulisin hänen unohtaneen koko jutun, ja sitten aivan yksinkertaisesti sanoisin hänelle, että minä tahdon mennä Svenin kanssa naimisiin.»
Judith katsoi pois. Hänen silmiensä ilme oli itsepäinen, niissä oli sama välttävä katse kuin Calebinkin silmissä, kun tämä ei halunnut ruveta kiistelemään. Tumma puna kohosi hänen poskiinsa.
»En voi odottaa — kauemmin kuin heinänkorjuun loppuun», hän sanoi lyhyesti; sitten hän alkoi riisuutua kääntyen puolittain selin Lindiin.
Lind koetti päästä selville hänen tarkoituksestaan. »Miksikä et, Judie?»
»Minulla on omat syyni.»
Judithin paita valui alas hänen olkapäitään, ja hän veti sen äkkiä ylemmäksi peittääkseen itsensä. Uhmaileva ilme ilmestyi hänen silmiinsä, kun hän vilkaisi Lindiin. Hän sammutti lampun ja hiipi peitteen alle jättäen Lindin seisomaan hämärään valoon, joka tunkeutui verhon läpi Lindin makuusuojan puolelta.