VIII.
Lauantai-iltana Lind astui kotiin hienossa usvassa, joka kohosi pohjoisen puolella olevista suomaista.
Omituista helmeilevää taustaa vasten kohosi miehen jättiläisvartalo hevosen rinnalla. Kun Lind astui pellon poikki, tuli mies häntä vastaan ja hän tunsi hänet Fusi Aronsoniksi, pitkäksi islantilaiseksi. Lind oli jutellut hänen kanssaan vain kerran aikaisemmin, kun hän ja Jude olivat löytäneet karjan Aronsonin maiden puolelta.
Fusi otti hatun päästään, kun Lind puhutteli häntä, ja vastasi hänen tervehdykseensä. Hän teki komean, mutta yksinäisen vaikutuksen, niinkuin korkea kukkula on yksinäinen tai suuri tammi keskellä ruohoaavikkoa.
Fusi palasi takaisin Lindin keralla kuusimetsän reunaa pitkin, joka kohosi mustana sumun yläpuolella.
»Minä ajattelin juuri, miten onnellisia te täällä olette, kun teillä on kevät niin lähellänne», sanoi Lind vilkaisten Fusiin.
»Me olemme hyvin, hyvin onnellisia», Fusi vastasi hitaasti. »Mutta harvat meistä sitä ymmärtävät.»
»Ettekö luule, että useimmat farmarit käsittävät sen — tavalla tai toisella?»
»En», sanoi hän. »Ihmiset täällä panevat arvoa vain maan tuotteisiin. Keväällä me tiedämme vain, että talvi tulee. Me olemme liian itsekkäitä, niinkuin kaikki muutkin.»
Hänen äänensä oli syvä, sointuva, miltei salaperäinen, ikäänkuin hän olisi puhunut yhtä paljon vain ilmaan kuin Lindille. Lind katsoi häneen salavihkaa.
»Minä tuumin juuri, mitähän Caleb Gare tuntee nähdessään tämän — tämän sumun», Lind yritti.
»Caleb Gare — hän ei tunne mitään. Minä otan hänet kerran vielä hengiltä. Mutta ei hän tunne edes sitä.» Fusin ääni ei ilmaissut vihaa. Vain syvää varmuutta.
Lind säpsähti.
»Hän tappoi kaksi veljeäni. Rutto oli levinnyt täkäläisten intiaanien keskuuteen muutamia vuosia sitten. Eräänä päivänä oli kova lumimyrsky, ja veljeni pyrkivät Calebin taloon suojaan. He olivat aivan myrskyn sokaisemia. Mutta sairaita he eivät olleet. Caleb pelkäsi kuitenkin ruttoa, pelkäsi saavansa tartunnan. Ja hän sulki oven heidän nenänsä edestä. Toisen veljistäni löysin kuolleena mailin päässä Calebin talosta kaksi päivää myöhemmin. Hän oli paleltunut niin jäykäksi, ettemme voineet saada pyhävaatteita hänen ylleen, vaan oli hän haudattava sellaisena kuin oli. Toinen veljeni paleltui myöskin, ja vaikka koetin parhaani mukaan hieroa häntä, niin en voinut pelastaa häntä. Ennen kuolemaansa hän kertoi kuitenkin, mitä Caleb oli tehnyt.»
Fusin ääni ei kuulostanut kovalta. Mutta hänen kasvonsa olivat raudankovat niiden häämöittäessä pimenevästä ilmasta. Lind oli ääneti. Pelko oli vallannut hänen mielensä. Pelko tätä kovaa maata kohtaan.
Korkealla ilmassa kajahti äänekäs, pitkäveteinen huuto, aivankuin torven toitotus. Villihanhet lensivät vielä kauemmaksi pohjoista kohti, seudulle, joka oli inhimillisen lämmön, vieläpä inhimillisen yksinäisyydenkin tuolla puolen…