VII.
Sandbot olivat kovin ylpeitä talostaan, joka oli veistetyistä hirsistä rakennettu, sekä piikkilanka-aitauksestaan, joka ympäröi heidän rakennuksiaan: Garen talossa aita oli vain terävistä säleistä tehty. Talon ympäristö oli niin täynnä villejä kirsikka- ja luumupuita, että jonkun ajan kuluttua koko rakennus, navetta ja karjatarha joutuisi valkoisen usvan peittoon. Tämä kauneus johtui pikemminkin vain sattumasta kuin tarkoituksesta, sillä mrs. Sandbo olisi kernaammin toivonut, että komea asuinrakennus olisi vuoden umpeen ollut kaikkien ohikulkijain nähtävänä. Sillä näin kaukana Nykerkin Sidingistä olivat hirsistä veistetyt rakennukset harvinaisia.
Hyvin kauan sitten, josta ajasta mrs. Sandbo kernaasti Puhui ikäänkuin siitä olisi kulunut vain vuosi tai pari, perhe oli asunut pienessä kylässä, jonne höyryveturi ja matkailijavaunut saapuivat kolmasti viikossa ja missä jokapäiväisiin tapahtumiin kuului tavarajunan tulo, mikä siis ei herättänyt vähintäkään ihmetystä. Garen lapset, jotka eivät koskaan olleet käyneet kymmentä mailia kauempana kotoa (lukuunottamatta ehkä Martinia ja Elleniä, jotka olivat kuljettaneet karjaa Nykerkiin), eivät koskaan olleet nähneet näitä uuden ajan ihmeitä, puhumattakaan siitä, että he koskaan olisivat itse matkustaneet junassa —! No niin, Sandbot olivat kaikki, paitsi pikku Lars, joka oli syntynyt Oelandissa, matkustaneet junassa. Ja siksipä, vaikka mrs. Sandbon mielestä nuo kaksi perhettä olivatkin ystävällisissä suhteissa, syvä kuilu erotti niitä toisistansa.
Mrs. Sandbo, joka oli asunut kaupungissa, odotti Lindiä vierashuoneessa. Se kuului hienoihin tapoihin. Emma, lihava, viisitoistavuotias tyttö, joka yhä kävi aamupäivin koulussa, tuli Lindiä vastaan jäykkänä ja vakavana puhtaassa puvussa, joka oli pesty erikoisesti tätä tilaisuutta varten. Hän saattoi opettajattaren äidin luo sanomatta sanaakaan. Hän tunsi tukahduttavaa tunnetta kurkussaan, kunnes opettajatar oli kadonnut hänen näkyvistään vierashuoneeseen.
Kaikki verhot, yhtä lukuunottamatta, oli vedetty ikkunoiden eteen siinä huoneessa, jossa mrs. Sandbo istui. Huoneessa tuntui seinäpaperien kuivaa hajua, ikäänkuin ikkunat olisivat olleet naulattuina kiinni siitä pitäen kuin paperit oli pantu seinille. Mrs. Sandbo itse oli kuin tapetti, hänellä näytti olevan vain hauras, litteä pinta, jonka toinen puoli oli rosoinen. Joka seinällä riippui aivan samalla kohdalla valokuvasuurennus yhdestä tai useammasta Sandbon perheen jäsenestä. Nuo valokuvat, niinkuin kaikki suurennukset, olivat sameita, ikäänkuin sateisena päivänä otettuja. Kaikkein ensiksi silmä osui Ludvig Sandbon, mrs. Sandbon mies vainajan suunnattoman suureen kuvaan.
Lind astui huoneeseen tervehtien mrs. Sandbota ystävälliseen tapaansa. Talon emäntä istui taidokkaasti veistetyssä tammi tuolissa, joka oli päällystetty jäljitellyllä nahalla.
»Hauska nähdä teitä, miss Archer», mrs. Sandbo sanoi. »Käykää istumaan. Minä käsken keittämään kahvia. Tytöt kertoivat, että te pidätte kahvista. Olenko oikeassa? Siinä tapauksessa te olette ensimmäinen, joka, ikävä kyllä, pitää kahvista. Malttakaahan — kahvi kiehuukin jo.» Hän poistui kahisten huoneesta odottamatta mitään vastausta Lindiltä.
Opettajatar kävi istumaan Ludvig Sandbon kuvan eteen. Miehen silmät olivat mustat kuin kengännapit. Ne saivat Lindin värisemään. Hän siirtyi toiselle tuolille valoisan ikkunan ääreen.
Mrs. Sandbo palasi huoneeseen tuoden höyryävää kahvia ja pieniä, pyöreitä, sokeroituja kakkuja.
Hän alkoi heti pommittaa Lindiä kysymyksillä, ei siksi, että hän olisi halunnut saada vastausta, vaan osoittaakseen opettajattarelle, miten hyvin hän tunsi olosuhteet Oelandin ulkopuolella olevassa maailmassa.
»Minun mieheni, Ludvig, hän kävi siellä monen monta kertaa», hän keskeytti Lindin, kun tämä mainitsi nimeltä kaupungin, josta hän oli tullut. »Hän tuolla seinällä. Hän oli oikea sika. Tuhannesti päivässä minä kiitän luojaani, ettei hän enää ole elossa. Miten paljon hän jaksoikaan juoda, tuo mies! Ei selvää päivää kuuteen vuoteen!» Mrs. Sandbo maiskutteli huuliaan hörppiessään kahvia ja pyyhki silmiään esiliinan kulmalla.
»Eikö hän ollut hyvä teille?» Lind kysyi ystävällisesti.
»Hyvä? Hänkö? Herran pieksut, minä en ollut muuta kuin koira hänen silmissään. Nyt minun elämäni on aivan toista, rahaa tosin ei ole runsaasti, mutta eipä hänkään ole vieressä räyhäämässä, Jumalan kiitos!» Hän kohotti silmänsä valokuvaan, ja Lind huomasi niissä riutuvan ilmeen.
»Eikö mrs. Gare ole saanut vielä uusia hampaitaan?» mrs. Sandbo kysyi äkkiä kohottaen vaaleat kulmakarvansa silmälasiensa yläpuolelle.
»Ei minun tietääkseni», sanoi Lind hämillään. »Luullakseni hän toivoo saavansa ne pian.»
»Toivoo?» mrs. Sandbo miltei pärskyi. »Hänkö? Hän ei toivo kerrassaan mitään — ei ainakaan mieheltään. Hänellä on jo ollut luvassa nuo hampaat neljä, viisi vuotta, jona aikana minulla on ollut kahdet irtohampaat, ja onko minulla varaa hampaiden ostoon? Vanha Gare — hän voisi ostaa irtohampaat vaikka sadalle lehmälle. Minun mieheni oli oikea piru, mutta hän ei ollut kitsas. Hän sanoi jo paljon aikaisemmin kuin olin kadottanut kaikki hampaani: 'Sigri', hän sanoi, 'ota kymmenen dollaria ja lähde hammaslääkäriin. Rahat olivat aina hänellä höllässä, aivan liiankin höllässä!» Hän katsoi hellästi valokuvaan ja huokasi. Tällä kertaa hänen katseensa ei ollut riutunut.
Lind oli ihmeissään. Mrs. Sandbo siirsi tuolinsa lähemmäksi tyttöä ja rypisti kulmiaan. Hän puhui kuiskaten.
»Sanokaahan — millaista elämä siellä oikeastaan on? Kohteleeko hän teitäkin pahoin?»
»Ei, ei hän ole minua kiusannut», vastasi Lind.
»Hän on oikea lurjus, tuo Caleb Gare», valitti mrs. Sandbo pudistaen päätään. »Minun on sääli vaimo parkaa. Kun pitääkin olla sellaisen miehen kanssa naimisissa!»
»Miksi hän sietää sellaista?»
»No —» mrs Sandbo epäröi, näyttäen salaperäiseltä. »En tahtoisi juoruta, mutta ne, jotka tuntevat heidät, sanovat, että Caleb oli kerskunut kerran eräälle islantilaiselle saavansa hänet omaksensa. Enempää en tiedä. Mitä te luulette, miss Archer? Caleb on kiusannut hänet puolihulluksi, luulIakseni.»
Lindillä ei ollut omaa mielipidettä asiassa. Mrs. Sandbo alkoi keskustella muista ja nousi sitten juhlallisesti näyttääkseen hänelle koko talon ja kehuen siinä vallitsevaa rauhaa.
Sandbon väki miellytti Lindiä. Heitä oli ollut kymmenen, mutta nyt oli vain kahdeksan kotosalla. Lapset olivat rotevia, vakavia ja työteliäitä. Vanhin tytär, Dora, oli naimisissa ja hänen kotinsa oli Latt-järven pohjoispuolella. Sven, josta mrs. Sandbo puhui suurella ylpeydellä, oli lähtenyt töihin kaupunkiin. Häntä odotettiin kotiin toukokuussa.
Emma, vanhin kotona olevista tytöistä, kulutti paljon aikaa miettimiseen. Ainakin hänen katseensa oli aina maahan luotu ja hänen pulleat, terveet kasvonsa mietteisiin vajonneet. Lind katseli häntä, kun hän astui tietä myöten taluttaen Rosabellea, jerseyläistä lehmää. Hän kulkea tallusteli, tuo suuri, kömpelö tyttö, tahdissa lehmän kanssa.
»Mitä sinä uneksit, Emma kulta?» Lind huusi hänelle käydessään istumaan lypsytarhan kiviportaalle.
Emma katsoi hämillään häneen.
Lind veti hänet viereensä istumaan.
»Mitä sinä ajattelet, Emma?» hän kysyi uudelleen.
Mutta Emma punastui vielä entistään enemmän, ja Lind otaksui, että jos hän todellakin oli ajatellut jotain, niin saattoi se yhtä hyvin jäädä sanomattakin. Emma oli vaiti ja läksi lypsämään Rosabellea. Hänen ajatuksensa olivat tosiaankin liian syvät, jotta niitä olisi voinut ilmaista.
Lindin lähdettyä purskahti Emma itkuun. Opettajatar oli aivan liiaksi kaunis ja suloinen. Hänen oli mahdoton seurustella tuttavallisesti hänen kanssaan.
Sellaisen vaikutuksen Lind teki tulollaan Oelandiin.