VI.
Oli huhtikuu, ja jalavien pienet ummut alkoivat aueta sirotellen oksille purppuran ja ruskean värisiä läikkiä. Poppeleita koristivat pörröiset tertut. Lämpö lepatteli kuin silkkinauha kirkkaassa ilmassa, ja maahan ilmestyi pieniä lämpimiä halkeamia, joista hento vehreys pisti esiin.
Lapset tulivat kouluun aamuisin kantaen pitkiä, vihreitä koivunoksia. Ojat teitten varsilla olivat täynnä pehmeitä, harmaita norkkoja; ja eräänä päivänä Lind kuuli ensimmäisen punarinta-satakielen. Se oli ihmeen aikaa pohjolassa pitkien, kolkkojen kuukausien jälkeen, jolloin ihminen on kokonaan erotettuna maasta.
Lind kävi usein kävelemässä vaaleanvihreässä metsässä, joka ulottui
Garen farmilta pohjoiseen päin Fusi Aronsonin maita kohti.
Hän ajatteli Caleb Garea ja Ameliaa ja ihmetteli, miten paljon ihmissielu saattoikaan kestää murtumatta kokonaan. Lind oli herännyt eräänä aamuna ja nähnyt ikkunastaan Amelian, joka katseli suurin silmin auringonnousua — tuijotti ikäänkuin kauaksi aamuruskotuksen taakse. Tuo ei ollut lainkaan talonpoikaisnaisen tapaista. Joku syy hänen alistuvaisuudellaan täytyi olla. Toivoiko hän jonkunmoista hyvitystä? Lapsiltako? Ei, heillä ei ollut kylliksi keskinäistä rakkautta — sen jälkeen kuin tuo kallisarvoinen liekki oli imeytynyt maahan, josta he elivät — jotta olisi maksanut vaivaa tehdä niin suurta uhrausta. Siinä piili varmaankin jotain muuta…
Eräänä perjantaina Lind oli lähdössä Sandbon väen luo, joiden talo näkyi metsätien varrella, jonkun matkan päässä Garesta. Caleb ja Martin korjasivat kanatarhaa, poistaen turpeet katolta ja paikaten rikkimenneitä päreitä.
Judith läksi talosta opettajattaren mukaan, jolla oli vaatekäärö kainalossa. Mrs Sandbo toivoi hänen jäävän heille ainakin yöksi.
»Minä tulen teidän mukaanne — karja on sielläpäin», sanoi Judith vilkaisten kanatarhaan, missä Martin seisoi tikapuilla naulaamassa vasaralla päreitä. Judith kääntyi navettaan päin, joka kyykötti kuin vanha sammaltunut kilpikonna vaunuvajan ja vilja-aitan välissä.
Ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi Martinin vasaraniskuja. Taivas ja maa näyttivät olevan suljetut lasiseen maljaan. Ilma oli läpikuultavaa niinkuin vain kirkkaina huhtikuuniltoina voi olla. Vasta kynnetyn mullan kostea, tahmea tuoksu täytti ilman.
Lind oli hyvillään saadessaan Judithin seurakseen. Heillä oli paljon juteltavaa. Vaikka Judith olikin vielä hyvin nuori, niin oli hän sittenkin herkkätunteinen, mikä johtui ehkä siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus seurustella Oelandin monien opettajien kanssa, mutta vieläkin enemmän synnynnäisestä itsetunnosta, jonka hän oli perinyt Amelialta. Lindiä viehätti tytön välittömyys ja vilkkaus. Hän tapasi hänet paljon harvemmin kuin mitä hän olisi halunnut. Caleb piti huolta siitä, että Judith oli sekä koti- että peltotöissä, ja öisin hän oli halukkaampi nukkumaan kuin ystävyyden viljelemiseen.
Opettajatar seisoi Martinin tikapuiden juurella ja jutteli hänen kanssaan odotellessaan Judithia. Caleb oli mennyt navetan vieressä olevaan työkaluvajaan.
»Martin, varmaankin on kovin hauskaa, kun osaa itse tehdä kaikkea ja korjata omin käsin», Lind sanoi. Martin oli kovin harvasanainen. Hän ei ollut kertaakaan itsestään puhutellut Lindiä.
Martin katsoi häneen puoleksi naureskellen ja purren nolona alahuultaan.
»Ei ole niinkään hauskaa — kun joka ilmalla täytyy olla työssä», hän sanoi. Hänen pitkät, typerät kasvonsa punastuivat; innokkaasti hän alkoi naulata uutta pärettä kiinni.
Martin parka! Kaksikymmenvuotiaana hän ei osannut mitään muuta kuin tehdä työtä.
Caleb tuli vajasta. Vasemmalla kädellään hän hypisteli oikeanpuolista huulipartaansa: liike, joka oli Lindille jo varsin tutunomainen. Hän ei vilkaissutkaan opettajattareen. Tämä oli varsin hyvillään siitä, ettei Caleb kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Siten hänellä oli enemmän tilaisuutta tarkata häntä.
Judith, joka oli noussut tamman selkään, viittasi Lindille. Caleb kääntyi ja huomasi tytön.
»Liian varhaista lähteä hakemaan karjaa», hän sanoi rypistäen kulmakarvojaan merkitsevästi. »Vanha kylvökone on tuotava Thorvaldsonista. Charlie voi hakea karjan kotiin.»
»Charlie voi mennä hakemaan kylvökonetta», Judith sanoi kirkkaalla äänellä. Hän istui suorana ja jäykkänä satulassaan katsoen kylmästi Calebiin. Lind arveli, että noista kahdesta oli enemmän syytä pelätä tyttöä ruumiillisen voimansa vuoksi.
»Kuulitko, mitä minä sanoin, Jude?» Caleb kysyi ojentaen naulalaatikon
Martinille. Hänen äänensä oli ystävällinen.
Vastaukseksi Judith käänsi tamman portille ja hoputti sen metsätielle, Lind nousi ponihevosen selkään, jonka Sandbon lapset olivat jättäneet hänen käytettäväkseen. Tiellä hän sai kiinni Juden, jonka kasvot punoittivat harmista.
»Minä en siedä sellaista!» Jude sanoi äkäisenä. »Hänen täytyy oppia kohtelemaan meitä ihmisiksi.»
He ratsastivat rinnatusten hetken aikaa. Sitten Judith kääntyi takaisin.
»Ei siitä ole mitään hyötyä — hän kostaa vain äidille. Hän tietää, että aioin mennä Sandbohon. Ottakaa selkoa, Lind, tuleeko Sven todellakin kotiin.»
Opettajatar oli pyytänyt, että Judith puhuttelisi häntä ristimänimeltä.
Hän nyökkäsi myöntävästi tytölle ja jatkoi matkaansa pitkin metsätietä. Notkossa kasvoi molemmin puolin kukkivia kuusamia. Hänen selkänsä takaa kuului hiljaisena Martinin vasaran ääni, kun poika naulasi päreitä kanalan kattoon.