I.
Kirkkaasti valaisi maaliskuun aurinko pitkän valkean rakennuksen etuseinää ja paistoi kimakasti hiukan viheriähköin, korkealla olevien akkunoiden kautta sisälle. Suurten kivirappusten yläpuolella, etehisen puoliavoimella ovella seisoi Agneta räpähytellen silmiänsä juuri silitetyn harsomyssynsä suojassa, joka hänellä oli ensi kerran tänä vuonna ja solmi vähän väristellen vihavassa kevättuulessa neulotun villaliivinsä kaulanauhan kiini. Sitte nosti hän nopeasti molemmilla käsillänsä ylös ohuen vihtoriini-hameensa, joka suurikukkaisine kuvioineen ja vaalean sinipunervine pohjineen näytti kelvottoman haalistuneelle — sen huomasi hän nyt vasta auringon paisteessa.
Hän aikoi vain keittiöpuutarhaan katsoaksensa, josko kukkisi siellä jokukaan lumikellonen, jonka hän voisi viedä Joachim serkun kamariin — kaapin päällys neulottuine liinoineen ja kuvastimineen vain näytti niin kovin paljaalle. Ja sitte aikoi hän — tuumiskeli hän juostessansa jäätyneen parsapengermän yli — ripustaa perintöprinssin sekä kenraali Adlersparren pienet painokuvat, jotka tuskin näkyivät vanhanaikuisen kaapin päältä tuolla alhaalla — seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle. Se, tuumi hän, sopii hyvin upseerille.
Keittiön avoimen takan edessä leipoi Beata, valppaasti tarkkaavaisena "köyhiä vänrikkejä" kahvileiväksi. Ne, jotka olivat epäonnistuneita ja kärähtivät liiaksi, latoi hän erilleen toiselle vadille — ne olivat oivallisia tarjota "pesu Riitulle" ja Fersingin Kirstille panimohuoneessa.
Asuintuvassa helskyivät kangaspuut, kuten tavallisesti. Armollinen rouva ei suvainnut että piiat otettiin ennen aikojaan pois työstä. Itse asiassa ei hän antanut Joachim serkun tulolle niin suurta arvoa kuin tytöt. Kun ei sen kunniakkaampana tullut, niin…
Mutta, ei Agneta, eikä Beata, eikäpä edes Karin Mariakaan tiennyt, miksikä serkku tuli — äiti ei ollut pitänyt sopivana, eikäpä edes viisaanakaan sanoa tuon vierailun syytä heille. Eivätkä he sitä liioin kyselleetkään — siinä oli kylliksi että hän tuli — että joku tuli. Nyt oli taas talvi vierähtänyt kotona Munkebodassa, eivätkä he olleet sitte laamannin ja provastin joulukekkerien ja syntymäpäivä naamiaisten jälkeen Brita tädin luona, nähneet ainoatakaan elävää sielua, paitse hiljaista parooni Stjerneä Marieholmasta ja vanhaa mamseli Fikeniä, joka auttoi aina täkin y.m. ompelemisissa, sekä muissakin pikkuasioissa. Hän, mamseli Fiken, oli kyllä kiltti ja aika hauskakin, mutta hehän olivat jo niin monena herran vuotena kuulleet kaikki hänen juttunsa, että he jo osasivat ne melkein paremmin kuin hän itse ja ne ainoat uudet, jotka olivat ilmestyneet lisäksi viime aikoina, puhuivat vaan kaikki tuosta ilkeästä Pietari Lassisesta Boforssasta, joka äskettäin juovuspäissään oli pistänyt appensa puukolla kuoliaaksi. Senkin alinomainen kuunteleminen ajan pitkään ei voinut olla niin erinomaisen hupaista!
Majuurska istui tavallisella paikallaan akkunoiden välissä ja kutoi "laine kuvioisia" uutimia. Siksi paljon arvoa Joachimille oli hän suvainnut osoittaa, että hän oli päivän kunniaksi pannut käsiltä pois parsimakoppansa joka oli aina täynnä ikivanhoja, esivanhempain aikuisia hienoja liinasia liinoja, joita hän oli kaivellut esille liinakaappinsa komeroista ja joita hän huviksensa parsiskeli. Tuossa se nyt oli koristellun peiteliinan peitossa kaapin päällä perintöprinssin ja kenraali Adlersparren valokuvien alla, joita Agneta salavihkaa tuumiskeli muuttaa.
Soikean salin pöydän ääressä, pitkän sohvan edessä seisoi Karin Maria järjestellen kahvikuppeja ja asettaen esille juhlakannua, kuvioituine, hopeaisine kansineen. Hän oli katsahtanut vähän epäillen äitiin ottaessaan ne esille nurkkakaapista ja kieritellessänsä tuon vanhan, eriskummallisen kannun — alkujaan Karoliinilaisen juomakannun, johon eräs kekseliäs rouva Skytte, siihen aikaan, jolloin kahvi pääsi valtaan, oli antanut kultasepän Kristianstadissa panna torven — esille vanhasta korvatyynyn päällisestä, johon se tavallisesti oli kääritty. Mutta majuurska nirpisti vaan suutaan, eikä ollut huomaavinaankaan sitä. Niin otti Karin Maria sen ja pani pöydälle.
Sitte lisäsi hän pari puuta takkaan ja silmäsi mielihyvällä ympärilleen tarkastellakseen vielä kerran laitoksiansa.
Laaja, kauttaaltaan kaidoista kuusilaudoista kokoonpantu lattia oli niin valkeaksi puhdistettu kuin se suinkin voi tulla ja auringon valossa nyt näytti se häikäisevän valkealta. Seiniä reunusteli tukevat, kiiltävät mahonkiset huonekalut — jäykät, kuosikkaat, eteiseen vievän oven kummallakin puolella oli kiivupöytä, hyvin kapeine keskustoineen ja leveine laiteineen, niin näppärästi sovitetut, että ne juhlatilaisuuksissa voi yhdistää yhdeksi ainoaksi pitkäksi pöydäksi. Kolmen akkunan verhoina oli pitkät, kotikutoiset, tupsureunaiset uutimet — ne olivat talon kolmen tyttären työtä. Akkunan kaiteella armollisen rouvan tavallisen paikan luona oli kaksi kukkivaa hyasinttia.
Sohvan yläpuolella riippui kuningas ja kuningatar Desiderian painokuvat kaidoissa mahonkipuitteissa; näiden välillä soikeassa kullatussa kehystässä Hedvig Elisabet Charlotan öljyvärillä maalattu muotokuva, jonka hän itse, ollessansa vielä herttuatar oli antanut äidin tädille. Sen paikka oli ennen ollut vieraskamarissa perhekuvien joukossa, mutta kun sitä ei koskaan lämmitetty muuta kuin kerran tai kahdesti talvessa, oli äiti muuttanut sen saliin. Hänestä oli mieleistä — ainakin mamseli Fikenille — silloin tällöin jonkun kerran jutella tädistänsä.
Ruokasalin hiljaisuudessa kuulivat he kuinka Agneta etehisessä pyyhki kuusen havuihin jalkojansa ennenkuin kiiti ylös vintin rappuja.
Beata tuli sisälle tuoden lautasella "köyhiä vänrikkejä" — rusoittavia ja maukkaan näköisiä — ja asetti ne muiden pienten leivosten sekaan hopeakoriin. Karin Maria heitti salaisen silmäyksen pieneen himmeään, pitkulaiseen nurkkapeiliin, joka melkein suurimmaksi osaksi olikin puitteita vain. Hän kohenteli tukkaansa ja musliini kaulaliinaansa, joka oli neulalla kiinnitetty avokaulaiseen kotikutoiseen pukuun.
"Nyt minusta nähden hän jo pian saisi olla täällä", lausui Beata kärsimättömästi.
Agneta harppaili vinnin rappuja alas. Hän kiskasi sohvaa vastapäätä olevan, molempien kiivupoytien välisen oven auki ja huusi kovasti huoneessa:
"Äiti! Tytöt! Näen Olli Mattssonnin kyytirattaat mäen päällä. Tulija on varmaan Joachim!"
Äiti pani kudelman pois. "Ole hyvä ja muista vast'edes, että aina kun puhelet hänen kanssaan sanot serkku Joachim". Hän katsoi ankarasti nuorinta tytärtään. Oli hassua että tytöt tekivät sellaisen asian tuosta pojasta! Agneta oli käynyt päälle päätteeksi sitasemassa uuden silkkinauhansa hiuksiinsa. Siinä oli nyt tuo punanen nauharuusu hiuksissa ylhäällä kamman edessä sivukiharoiden välissä, jotka ohimoilla riippuivat ja jotka kohta kun hän päätänsä liikahutti, lehahtivat leikitellen edestakaisin. Niin ja itse Karin Marialla oli isoäidin helmineula kaulaliinassa — se, joka muutoin vain suurimmissa juhlatilaisuuksissa otettiin esille. — Ja Beatalla riippui rippikoulumuistonsa kaulassansa. Äiti kyllä huomasi kaiken, vaan kun kerran oli ehtinyt näin tapahtua, oli parasta olla olevinaan, ikäänkuin ei olisi mitään huomannut, hän vain nyrpisti miettiväisestä suutaan pannessansa hitaasti ja säntillisesti kokoon laajan kudelmansa.
Mutta mitä oli tekeillä? … Eikö totta tosiaan se sittenkin ollut mamseli Fiken, joka hankki itsellensä asiaa — tietysti nähdäksensä vain sukutilan perijän, "fidei komissaarion".
Mamseli Fiken avasi sohvan ja kaapin välisen salaoven ja kuroitti esille pienen, hieman pelästyneen pään, pyöreine silmineen, linnun nokkaa muistuttavine, terävine nenineen ja kolmine, harmaine kiharakääreineen molemmilla ohimoilla.
"Ah, armahin rouvaseni, pyydän tuhannesti anteeksi!" huusi hän aivan ymmällään kohdatessansa kohta ovessa majuurskan kylmän, hämmästyneen katseen. "Menen lukkarille ristiäisiin tänään — siksi en ole päästänyt kiharoitani vielä irti" — hän vei kätensä hermostuneesti anteeksi pyytäen kiharakääryille — "ja sitte tahdoin niin mielelläni pyytää Karin Marian uusia avokenkiä, sillä minun," — hän pisti veikistellen hienon, pienen jalan esille punervissa, kuluneissa nauhakengissä — "ne eivät juuri ole omansa kutsuihin."
"Varsin mielellä, mamseli Fiken," sanoi majuurska jäykkänä kuten ennen.
"Hae kengät Karin Maria."
"Nyt?" kysäsi Karin Maria vastenmielisesti, sillä hän kuuli rattaiden ajavan pihalle.
Majuurska huomasi, hetken tukaluuden. Hän sanoi kylmästi ja hyvin arvokkaasti mamseli Fikeniile: "Odotamme luutnantti Skytteä, mieheni veljenpoikaa tänään iltapäivällä."
"Vai niin", lausui mamseli Fiken vain. Hän tietysti ei ollut sitä ennen kuullut.
Tytöt loivat epävarmoja silmäyksiä toisiinsa. Nyt pysähtyi vaunu rappusten eteen — ja kun isä ei ollut kotona! Kuka menisi etehiseen vastaan ottamaan? …
Majuurska seisoi mietiskellen. Ei, tuo vanha lörpöttelijä täältä ainakaan tulisi saamaan lörpötyksen aihetta!
"Mamseli Fiken saapi suoda anteeksi", sanoi hän kaikkein herttaisimmalla tavallaan… Sitte avasi hän etehisen oven ja astui ulos — tyttäret kaikki kolme kohottautuivat varpailleen ja kurkistelivat äidin olan takaa.
Siinä seisoi hän jo kivi-permannolla, korkea kasvuisena, leveä harteisena, päällyskengissä ja sudennahkaturkissa, hattu kädessä. Tuuhea, ruskea tukka riippui otsalla ja ahavoittuneet, hymyilevät kasvot, kirkkaine, tummansinisine silmineen olivat ikäänkuin kahden ohuen, tumman kiharan kehystään suljetut.
"Terve tuloa Joachim hyvä!" lausui majuurska äänekkäästi, enemmän ajatellen mamseli Fikeniä, joka myöskin seisoi kurotellen kaulaansa tuolla sisällä, kuin veljenpoikaansa, joka tottuneen kohteliaisuudella kumarteli, ennenkuin sai Lotti tädin velvollisuudesta suodun syleilyn.
Salissa tervehti hän serkkuja. Hän suuteli kaikkia kolmea poskelle ja ihmetteli että Agneta todellakin oli kasvanut niin suureksi.
"Niin", sanoi Agneta nyppien vyötärölleen sidottua nauhaa. "Täytin yhdeksäntoista syksyllä".
Karin Maria seisoi jo hopeakannu kädessä, Mamseli Fiken pyysi vielä kerran anteeksi kiharakääreidensä puolesta ja sai pyynnön jäädä juomaan kupin kahvia.
Karin Maria hienona ja solakkana pitsiröyhelöä pitkien valkeiden käsien ympärillä, kyseli sivistyneen tavalla Anne Ulla tädistä ja Lisu serkusta, jotka nyt olivat saaneet olla koko talven Tukholmassa ja Beata, vielä leipomisesta hehkuvin poskin, tarjoili hyväntahtoisesti pikkuleivoksia mamseli Fikenille, joka jo oli latonut koko joukon eri lajeja teevadilleen. Mutta Agneta istui vaan ja katseli alas polviinsa ja punoittaviin, ahavoituneihin käsiinsä — hän tunsi että Joachim serkku koko ajan puhellessansa muiden kanssa, salaa katseli häntä. Hän toivoi ettei hän koskaan olisi sitonut punasta silkkinauhaa hiuksiinsa — sillä sitä hän varmaan katseli…
Ja koko ajan kun Joachim Skytte keskusteli kohteliaasti Lotti tädin ja Karin Marian kanssa Tukholman ja Kristianstadin sukulaisista ja maisteli mielihyvällä Beatan "köyhiä vänrikkejä", istui hän ihmetellen itseksensä, että hän todellakin joskus oli voinut unohtaa Agneta serkun näön — sillä jotain hänen kaltaistaan ei hän ollut koskaan nähnyt. Hän oli niin vaalakka, että hiukset päälaella, tulipunaisen nauharuusun alla vivahtivat, melkein hopeavalkealle, ja monet pienet kutriset jotka ohimoilta kasvoille ja korvallisille putoilivat, olivat pehmoiset ja silkinvälkkeiset. Kasvot olivat vielä lapsekkaat ja pehmeät piirteiltään, iho raikas ja jo — näin aikasin vuodesta — hieman päivettynyt. Ja sitte oli hänellä — ihmehintä kaikesta! — pari suurta, ruskeaa silmää, ruskeaa kuin ruskea sametti, himmeät ja lämpimät hänen vaietessaan, veitikkamaiset ja rohkeat kun hän puhui. Ne sopivat niin ihmeteltävän hyvin yhteen tuon pienen punasuun kanssa, joka samalla oli niin viehkeä ja uhkarohkea lapsellisesti nyrpistettyine huulineen.