II.
Yläkerran pohjoisessa päätyhuoneessa käveli Joachim Skytte ottaen esille tavaroitaan matkalaukusta. Pirttipiika Bengta oli auttanut häntä liinavaatteiden panemisessa kaapin laatikkoihin ja vaatteiden ripustamisessa vaatekomeroon, mutta nyt hänet oli lähetetty pois kiitokset ja sanomat saatuaan, että luutnantti itse kyllä pitää lopusta huolen. Olihan kumminkin jotain, johon voisi ryhtyä! Räiskyvän, liekehtivän, koivupuisen takkavalkean ja yhden ainokaisen kaapin päällä palavan talikynttilän yhtyneessä valossa, otti hän suuren nahkalaukun pohjalta kirjan toisensa perästä esille asettaen ne huolellisesti seinällä riippuvaan hyllyyn.
Siinä oli "Corinne" ja "La nouvelle Héloïse", muutamia Walter Skottin romaaneja ja pari Voltairen murhenäytelmää, "Die Räuber'in" ja Ehrensvärdin Italian matkakuvien ohella. Siihen lisäksi muutamia vanhempia ruotsalaisia kirjoja ja uudempia "Frithiofin satu", pari vihkoa "Iduna'a" ja "Valtiokalenteri" sekä muutamia ahkerasti luettuja Victor Hugon ensimäisiä "Odeja ja balladeja". Sanalla sanoen aika suuri kirjasto viisikolmatta vuotiaalle tykkiväen luutnantille joka ei koskaan koettanutkaan näyttää oppineelta, eikä ollut konsaan ollut maan rajoja ulompana.
Hän tarkasteli hajamielisesti jokaisen kirjan nimeä ja silitti usein hitaasti kädellään kirjan kantta, ennenkuin hän pani kirjan paikoilleen — tuolla ajattelemattomalla hyväilytavalla, jolla se joka todella rakastaa lukemista, hyväilee kirjoja. Sitte otti hän esille vanhanaikuisen, monimutkaisen kirjoitus-salkun, joka ennen oli ollut erään toisen Joachim Skytten omaisuutta — sen kannessa oli nimikirjaimet J. S. ja vuosiluku 1788 — aukasi sen ja järjesteli sen sisällön pöydälle akkunan eteen.
Sitte, sen pahempi, ei ollut muuta tekemistä. Hän keräili kokoon tavaroiden kääre-paperit ja asetti ne taas huolellisesti matkalaukkuun ja alkoi kävellä edestakaisin pitkässä huoneessa.
Hyvä Jumala! Täällä siis täytyisi pysähtyä koko pitkä kevät ja kesä — talvikin kenties. Ja tämän hullun oikun ja ajattelemattoman päähänpiston vuoksi! Mitä hänellä oli överstin armaan kanssa tekemistä? Tyttö lepukoita oli yllin kyllin Tukholmassa ja "punanen Lotta" ei hänen silmissään ollut hitustakaan parempi kuin nuo toiset. Mutta tämä nyt oli ihastunut häneen. — Luutnantti Skytte hymyili ehdottomasti muistaessansa tuon mainion juomingin Stallmästaregårdenissa, missä hän, huolimatta översti Stålkulan mustasukkaisesta läsnäolosta, oli voittanut "punaisen Lotan" hetkellisen ja kovin kiihkeän suosion ja niin ei hän tietysti ollut voinut vastustaa vallatonta haluansa tehdä ukolle kepposet.
Viineistä ja varastetuista suuteloista pää pyörällä oli hän kantanut tytön rekeen ja jättänyt muut, ajaen maalle päin, pysähtynyt ensimäiseen yhyttämäänsä kestikievariin… viipynyt siellä kaksi kokonaista päivää, siksi kunnes översti vihaisena kuin ärsytetty eläin, oli löytänyt heidät. Sitte oli seurannut tuo kuuluisa kaksintaistelu, ilman todistajoita — halpamainen kahakka, jota estääkseen hän alussa oli tehnyt kaikkensa mutta, johon toinen, uhatessaan häntä ratsu-piiskallaan, oli hänet pakoittanut. Joachim kurtisti otsaansa yksinäisyydessä, ajatellessansa sitä — oli tietysti vastenmielistä, että oli täytynyt läksyttää vanhaa miestä, mutta ruveta keppiä vastaanottamaan kuin koulupoika, siihenkään ei hän voinut suostua. Ja jos hän sittenkin vain olisi malttanut olla siitä mitään hiiskumatta, niin Stålkula kyllä itsensä vuoksi olisi antanut jutun raueta, mutta kun katkera ja suuttunut hän oli ukkoon ei hän myöskään ollut voinut hillitä itseään kehumasta tovereilleen, miten hän kaksoismerkityksessä oli istuttanut "sarven" päällikkönsä otsaan. Sitte olivat perintöprinssi ja asianomaiset saaneet vihiä asiasta. Ukko Stålkulan vuoksi, joka myöskään jutusta ei liioin kunniaa niittänyt, ei juttua oltu jätetty sotaoikeuden käsiteltäväksi, mutta esimerkin ja kurin vuoksi, koska juttu upseeri-piireissä oli kovin tuttu, katsottiin tarpeelliseksi että luutnantti Skytte erotettiin toistaiseksi virastaan.
Hän arvaili tiesivätköhän tytöt, minkä ihmeen tähden hänen joka juuri vasta oli Kristianstadin tykkiväestöstä siirretty Tukholmaan, niin yht'äkkiä oli täytynyt jättää pääkaupunki, eikä ollut muuta neuvoa, kuin paeta vanhalle sukutilallensa Munkebodaan. Tietysti tiesivät he sen! Eipä suinkaan ollut Lotti täti voinut salata niin mieltäkiinnittävää jutelmaa; ja Karin Mariahan joka oli kirjevaihdossa Tukholmalaisten tyttö-ystäviensä kanssa oli varmaan saanut viestit kaikesta. Peukalot liivintaskuissa jäi hän seisomaan keskelle lattiaa tuijotellen kurtistetuin silmäkulmin suoraan valohon, — levotonna, suuttuneena, nöyrtyneenä, raivostuneena itseensä ja muihin, aina siihen asti, kunnes hän alkoi hymyillä, hän oli yht'äkkiä nähnyt edessänsä pikku Agnetan ruskeat silmät, suuret, avoimet, lapsellisesti kauhistuneina Joachim serkun hirveistä urhotöistä.
Seuraavana aamuna heräsi hän myöhään, täysin levänneenä matkan jälkeen ja paremmalla tuulella. Pukeutuessansa ja järjestäessänsä kiharaista tukkaansa kaapin päällä olevan, pienen, huurusen, kapean kuvastimen edessä, ei hän katsellutkaan elämää enää niin synkillä väreillä, ja kun hän katsahtaessansa ulos akkunasta keksi Karin Marian, joka suorana ja ryhdikkäänä punaruutuisessa villahameessa, peiteliina hartehilla, avopäin huolimatta pakkasesta, seisoi syötellen keittiön rapun edustalla kanoja, alkoi hän vähä kerrassansa sulautua aikomukseensa viettää aikansa Munkebodassa.
Hän vetäsi vielä viime kerran viiksiänsä, kiinnitti kultaneulan korkeaan kaulaliinaansa, tapasi kirjavan silkkinenäliinansa, joka oli pudonnut kuvastimen taa ja juoksi ripeästi alas rappuja.
Salissa istui Lotti täti tapansa mukaan keskiakkunan ääressä, hyasinttein välillä. Aamiaispöytä oli katettu — aivan tyhjennettynä muutoin, ainoastaan yhdelle varatuin paikoin. Kun Joachim kumarsi ja hieman hämillään alkoi pyytää anteeksi unikekountansa, nousi majuurska ja huusi keittiön ovelta:
"Boel, lämmitä olutjuusto ja tuo ruoka sisälle. Luutnantti on jo alhaalla."
Sitte syventyi hän taas neuleensa silmien ylösottamiseen. — Joachimista tuntui kuin hän taaskin kävisi kymmenen vuotta vanhemmaksi tämän nyrpeän, moittivan hiljaisuuden aikana.
Kun Boel, punaisena kasvoiltaan, peiteliinan alla toi sisälle olutjuuston, paistettua silliä ja peruna-möyhennystä, sanoi täti, nostamatta silmiään työstään:
"Saat rakas veljenpoikani suoda anteeksi meidän maalaistapamme. Meillä on aamiainen pöydällä säntiileen kello seitsemän aikaan".
"Hyvä Lotti tätini saa olla varma siitä, että juuri kello seitsemän olen tästedes saapuva minäkin".
Majuurska lientyi hieman hänen nöyrästä kohteliaisuudestaan ja kysyi armollisesti häneltä, kuinka hän oli nukkunut ja alkoi puhua, miten ikävää oli että siellä sinisessä kamarissa oli rottia, vaikka hän totta tosiaan oli tukkinut sekä kuninkaan kynttilöitä että arsenikilla sekoitettua puuroa koloihin…
Aamiaisen jälkeen kierteli Joachim jotakuinkin yksinäisenä pihalla, joka tuntui lepäävän kuolleena auringon valossa. Rengit olivat metsässä ja toivat halkoja ja havuja kotiin — täytyi kiiruhtaen käyttää aikaa niinkauan kuin jäätyneillä nevoilla vielä voi kulkea — ja keittiössä valmistelivat piiat päivällistä, jonka kaikille koko talossa, niinhyvin herras- kuin muullekin väelle, täytyi olla valmiina juuri kello puoli kaksitoista. Ainoa, joka hänelle vähääkään soi huomiota, oli hänen vanha tuttavansa pirttipiika Bengta, joka istui keittiön akkunan ääressä, jauhaen kanuunan kuulalla senappia savivadissa, jota hän lujasti piteli polviensa välissä, samalla tahdikkaasti nyökkästen edestakaisin ruumiillaan. Aina pihalle asti kuuli Joachim ohikulkiessansa hänen laulaa-hoilottelevan neitosesta, joka näki
laivan seilaavan.
Kolme kreiviä laivassa;
samalla kun hän epämukavassa asennossaan kurkistelussansa vierasta oli saada niskansa pois tiloiltaan.
Hieman ilostuneena tästä huomaavaisuudesta — ainoasta, jonka hän tähän saakka oli osaksensa saanut — jatkoi Joachim äänetöntä innokasta tyttöjen etsintäänsä, jotka tuntuivat kuin maan alle vajonneilta ja vihdoin viimeinkin, kun hän, kävi miten kävi, aikoi astua sisälle panimohuoneeseen, älysi hän Beatan, joka kangaspuidenpa äärestä panimohuoneen kaksijakoisen oven viereisestä akkunasta kurottautui ja nyykäytti hänelle ystävällisesti.
Vähän aikaa etsiskeltyänsä pimeässä panimohuoneessa löysi hän kutomakamarin ovilinkun ja astui sisälle.
Turvetuli hehkui raikkaasti leveässä, melkein nelinurkkaisessa rautauunissa, jonka etuseinää koristi kauhea, jotenkin epäselvä, sotainen korkokuva. Aurinko paistoi sisälle vihreähköstä, pieniruutuisesta akkunasta, jonka ääressä Beata istui, hän nousi nyt kangaspuiltansa tervehtääkseen serkkuaan.
"Miten täällä on hauskaa!" tätä ei Joachim, joka viimeisen puolentunnin ajan oli tuntenut itsensä aivan kuin eksyneeksi, voinut olla lausumatta. "Onko serkulla mitään sitä vastaan, jos istahdan tänne hetkiseksi"?
Beata korjasi pois hyväntahtoisesti käämit ja sukkulat puiselta tuolilta joka oli huoneen ainoa ja pyysi häntä kohteliaasti istumaan.
Aluksi kävi keskustelu jotakuinkin kankeasti. Beata oli osaksi ujo, osaksi pelkäsi hän äidin tulevan ja näkevän miten laiska hän oli. Sillä ei sopinut hänen koko aikaa istua ja paukuttaa kangasta pitäessänsä seuraa Joachim serkulle. Vasta sitte kun tämä sattumalta oli tullut maininneeksi nähneensä Lotti tädin kangaspakkojen valkenemaan panemista valvomassa — hyvää kevätaurinkoa tuli käyttää hyväkseen — tuli oikein eloa keskusteluun.
He puhelivat seudusta, jota Joachim tuskin sitte lapsuutensa päivien oli nähnyt ja hän kyseli mitä seuraa heillä oikeastaan oli paikkakunnalla.
Beata mainitsi velvollisuudesta provastin ja laamannin, "mutta ne asuivat niin kaukana" huokasi hän.
"Ja sitte" — sanoi hän hiukan viivytellen, melkeinpä epäillen — "parooni Stjerne Marieholmasta".
"Nils Olof Stjerne?" kysyi Joachim uteliaisuudella. Serkun äänessä oli ollut jotain salaisesti peittelevää, joka selvästi lupasi enempää ja herätti mielenkiintoa.
"Niin… Beata istui alas luoduin silmin keinutellen polkimia jalallaan ja punniten sukkulaista kädessään.
"No? …" tutki Joachim rohkaisevasti. Näkyihän selvästi, että Beatalla oli jotain sanottavaa, jota hän enemmän kuin mielellään tahtoi tuoda ilmi.
"Hän tulee tänne usein", jatkoi hän samalla äänellä.
"Niinkö?…" Joachim serkun silmät kävivät yhä enemmän odottaviksi ja kysyviksi.
Beata kumartausi hieman kankaasen päin ja sanoi vähän matalammalla äänellä, kuin kuiskaten:
"Hän nyt on melkein kihloissa Agnetan kanssa".
"Eihän"! huudahti Joachim, — ei niin vastaanväittäen, vaan ihmeissään.
Beata nyykähytti vaan vakuudeksi heittäessänsä pikasesti sukkulan loimien lomitse, polkasi ja löi.
Joachim nousi ja nojausi kangaspuita vasten. "Mutta Agnetahan vain on lapsi", sanoi hän moittien, "hänen rinnallaan".
"Äiti niin tahtoo", jatkoi Beata luottavaisesti, iloisena että oli joku puhetoveri. "Mutta hän kumminkin mieluummin olisi Agnetan sijalle toivonut Karin Mariaa".
"Siksikö että hän on vanhempi"?
"Niin, tietysti… Ja sitte hän on ymmärtäväisempi. Äiti niin pelkää, ettei Agneta osaa menetellä vanhan vapaaherrattaren kanssa oikein".
Joachim Skytte vaikeni. Hän seisoi ja kuvaili mielessään pientä Agneta serkkua tuon paksun, nelikymmen-vuotiaan Niilo Olavi Stjernen vapaaherrattarena. Tietämättänsä vetäysi melkein inhoava ilme hänen kasvoillensa.
"Mutta", Beatan ääni hiljeni jälleen, "äidin tahto nyt missään tapauksessa ei merkitse mitään, sillä ei hän kumminkaan koskaan saa Agneta sisarta siihen taipumaan".
"Eikö"? Joachimin mielenkiinto oli jälleen herätetty. "Miksikä ei, Beata serkku? Istua vapaaherrattarena Marieholmassa, se mielestäni olisi jotakin pikku Agnetalle — joka on kuin prinsessa", lisäsi hän hitaammin, melkein kuin itseksensä.
Beata ei vastannut. Hän asetti uuden käämin sukkulaan ja puristi huulensa lujaan sen näköisellä ilmeellä, joka selvemmin kuin sanat mitkään sanoi, että hän kyllä tiesi enemmän, mutta mikään voima maailmassa ei voisi saada häntä sitä lausumaan.
"Kerros" kehoitti Joachim, yhä enemmän ja enemmän uteliaana.
Beatan luja päätös horjahti heti.
"Jos serkku lupaa, ettei sano sitä — ei kenellekään…" Hän katsahti vakavasti ylös.
"Ei ainoallekaan elävälle sielulle. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon", vannoi toinen juhlallisesti.
Beata ei voinut nyt enää pidättää salaisuutta kauemmin. Hän kumartui ja kuiskasi kiireesti.
"Niin, sillä luulen aivan varmaan, että Agneta on rakastunut toiseen".
"Kehen"? Kysäsi Joachim tarmokkaasti. "Eikö serkku tiedä kuka se on"?
"Niin, katso sitä en ensinkään tiedä", tunnusti Beata alakuloisesti, "ja minun on mahdotonta päästä siitä perille. Mutta jonkun sen täytyy olla, sillä aina siitä saakka kun tanssimme Joulukuun 20 p:nä Britu tädin luona Råsnäsissä ei hän ole ollut Stjerneä kohtaan entisenlainen eikä kärsi nähdäkään häntä".
Varjo solahti Beatan valkoisen kankaan yli. Iloista naputusta kuului lasiruudulla ja Agnetan herttaiset kasvot, peiteliinan reunustamana, jota hän piti kiinni leukansa alla, pilkistivät sisälle.
"Elä virka mitään serkku Joachim — elä Jumalan tähden", kuiskasi Beata.
"Tytöt eivät koskaan antaisi minulle anteeksi…"
Agneta kiskasi oven sepposen selälleen. Hän nyhtäsi peiteliinan päältänsä ja harteiltansa nostaen molemmat kädet hiuksiinsa, huomaamatta Joachimia, joka seisoi varjossa, kangastukkiin nojautuneena.
"Joachim serkku!" huudahti hän hämmästyen, yht'äkkiä keksiessänsä hänet. "Hyvää huomenta", — hän niijasi hänelle. "Onko serkku täällä?"
"Niin. Olemme istuneet tuumiskellen hiukan aamupuhtehella, Beata serkku ja minä", sanoi Joachim kainostelematta ja tervehti.
"Mitä?" ihmetteli Agneta uteliaana katsoen häntä silmiin kirkkailla, ruskeilla silmillänsä, laskematta vielä käsiänsä alas tukkakääröltään, joka oli vierimäisillään alas.
"Oi… avioliitosta, naisista ja rakkaudesta ja muusta sellaisesta.
Eikö niin; Beata serkku?" kiusoitteli Joachim orpanaansa, joka istui
rypistetyin silmäkulmin ja teki uhkaavia, salaisia merkkejä selällään
Agnetalle.
"Rakkaudesta?…" alkoi Agneta jälleen hitaasti, ikäänkuin itseksensä.
"Ihmettelen…"
Hän ei sanonut enempää, vaan punastui Joachimin häntä kysyvän näköisenä ja huvitettuna katsellessa. Sitte istahti hän pian keskellä huonetta olevan rukin ääreen ja alkoi valmistaa puolivalmista käämiä. Beata loi salaperäisen, tarkoittavan, melkein riemuitsevan katseen Joachimiin.
"Ei se ole mitään ihmeteltävää", sanoi Joachim hitaasti hetken vaitiolon jälkeen, ilmeellä, jota tytöt, jos he olisivat tunteneet sanan ja ymmärtäneet sen, olisivat kutsuneet aistilliseksi. Nyt he nimittivät sitä vaan vallattomuudeksi, ja heidän mielestään puki se häntä. "Sen kyllä serkku oppii aikanansa kaikki tyynni tietämään, — kun serkku joutuu naimisiin".
Agneta katsoi ujosti ylös puolastaan. Miten tuo serkku oli miehekkään näköinen ruskeassa verkatakissaan, joka istui niin hyvin, korkeissa, kirjavissa liiveissään, silkki-kaulaliinassaan ja hienossa paidassaan! Hänen katseensa solui alas, koreisiin housuihin ja somiin kiiltäviin saappaisiin.
Luoja tietää, ihmetteli hän ehdottomasti, aikooko hän aina arkipäivin käydä noin hienona!
Joachim kohtasi hänen katseensa, tytön avoin, teeskentelemätön ihailu hyväili hänen turhamaisuuttaan ja sai hänet heti hyvälle tuulelle.
"Kun menee naimisiin", uudisti Beata epäilevästi, syvästi halveksivalla äänellä. "Ei, jos ei sitä opi ennen tietämään, niin ei sitä ainakaan opi silloin!"
Joachim purskahti nauramaan. Hän voi kyllä ymmärtää, että ne avioliittoa koskevat mielipiteet, jotka serkku oli omistanut äidiltänsä, eivät olleet erittäin ihanteellisia. "Voihan ajatella niin", sanoi hän hilpeästi ja jatkoi hyväntahtoisesti, "että tyttö tulee naimisiin miehen kanssa jota hän rakastaa". Hän puhui Beatalle, mutta katsoi Agnetaan, joka painoi vieläkin syvempään päänsä surisevan rukinpyörän päälle.
Beata äännähti halveksivaisesti. "Se ei tapahdu koskaan, ei edes romaaneissakaan". Tuo vastenmielinen ja aistillinen mieliala, joka äsken oli vallannut nuoren Skytten, kuullessansa pikku Agnetan ja parooni Stjernen välille tuumitut naimahankkeet, hälveni pois kerrassaan. Hän tunsi taas yhtäkkiä, vastoin Beata serkun periaatteellisia epäilyksiä, kuinka häntä jälleen elähytti haaveellisen ihanteellinen uskonsa todellisen, totisen, oikean rakkauden kaikkivoimaan, jonka hän oli tavannut ilmilausuttuna useimpain lempirunoilijoidensa kirjoissa, ja joka nuorehkoissa toverikekkereissä oli opettanut hänet niin lämpimästi ja innokkaasti tulkitsemaan vaikutusta, jonka moinen naisellisuus, "das ewig weibliche", niin kauan kuin hänen muistinsa kantoi oli tehnyt hänen alttiiseen mieleensä. Nojautuneena kangastukkia vasten, toinen käsivarsi niskan takana ja pää hieman taaksepäin taipuneena, alkoi hän innokkaasti ja vakavasti ilmituoda tuumiansa, ylistää rakkauden onnea, sen ainoaa, autuaaksi tekevää vaikutusta elämässä. Tummansiniset silmät sädehtivät nuorekkaasti sileän, valkean otsan alla, jolleka ruskeat, hiussuortuvat putoilivat ja tuo syvä kolo — liikkuva ja ilmeikäs, hänen innostuneesti puhuessaan pyöreässä, parrattomassa leuassaan ikäänkuin syveni. — Beata oli jo kauan sitte lakannut kutomasta. Hän istui nypiskellen sukkulaa, pieni pää musliinikaulaliinaa vasten miettiväisesti kallellaan, uskaltamatta oikein katsoa ylös serkkuun, samalla Agnetan vähän kumartuneena, käsi rukin pyörällä, puoli avoimin suin ja suureksi avatuin silmin seuratessa jokaista hänen kasvojensa liikettä. Joachimin tarkoitus alkuaan oli ollut näyttää Beatalle, että rakkauden onni myöskin voisi olla mahdollinen avioliitossa — niin, oikeastaan olikin sieltä kotoisin — mutta kuta enemmän hän puhui, tuli hän omien sanojensa innostuttamana, kokonaan pois tästä aineesta, ja puhui vain rakkaudesta yleensä, miehen rakkaudesta naiseen, siteistä ja laista huolimatta. Ja nimet jotka hän mainitsi: Julies ja S:t Preux'in nimet, Frithiofin ja Ingeborgin nimet, hänen otteensa Eigilin riemuitsevasta huudahduksesta Oehlenschlägerissä:
"Mull'on mun Helgani! Kuulkaa…" kaikki tämä itse asiassa ei todistanut mitään onnesta avioliitossa, mutta tytöt eivät sitä huomanneet: hekin kuten hän itse olivat jo aikoja sitte kokonaan unhottaneet lähtökohdan. Hän puhui kuin kirja, kuin runo ja hän puhui rakkaudesta — se oli heille kylliksi.
Tämä kiihkeä esitelmä sydämen oikeudesta oli murtanut jään kokonaan. Heistä tuntui kuin olisivat he vanhoja tuttuja ja kutsuivat aivan kursailematta toisiansa tuttavallisesti "sinuksi" ja nimeltään aivan kuin sisarukset.
Rakkaan Frithiofin johdosta kääntyi puhe kirjallisuuteen — he kaikki harrastivat vilkkaasti kansallista kirjallisuutta, mutta ulkomaan kirjallisuudesta tytöt eivät paljon muuta tunteneet kuin vanhat ranskalaiset koulukirjansa. Ne "contes'it" ja ranskalaiset murhenäytelmät, jotka äidillä olivat, pidettiin lukon taa teljettyinä ja niistä vaan valituita kappaleita, valvonnan alaisena luettiin ääneen kielen vuoksi. Joachim kertoi heille Saksan romantikoista ja lausui heille kappaleita "Don Carlos'esta" ja "Ryöväreistä" — enemmän omaksi kuin serkkujensa huviksi, jotka vain vajanaisesti ymmärsivät saksaa. Saksan oppimista ei ollut pidetty tapoina äidin aikoina; ranskaa sitävastoin kuten useimmat muutkin "parempien ihmisten lapset" olivat he saaneet oppia melkein äidinkielen rinnalla. Kun Joachim näki, että heidän huolimatta hyvästä tahdostaan, oli mahdotonta yhtyä hänen kanssaan Carl Mooria ja markiisi Posaa ihaelemaan, keskeytti hän yht'äkkiä puheensa ja vilkkaasti innostuen huudahti:
"Mutta sitte on olemassa eräs ranskalainen, nimeltä Victor Hugo! Hän on aivan nuori, tuskin vanhempi minua. Ja tietäkää, hän vasta osaa kirjoittaa!"
Ja Munkebodan kutomatuvassa, missä rouvat, neidet ja piiat, virsien ja säädyllisten kansanlaulujen kaikuessa olivat tuhansin kyynärin liina ja pumpulikangasta vaivalla kokoon kyhänneet, alkoi nyt nuori Skytte serkuillensa laususkella uudenaikaista eurooppalaista, romantillista runoutta:
"Nous parlons des héros, du ciel des chevaliers…"
kuului raikkaasti ja mahtavasti aina panimohuoneesen, missä majuurska oli, joka hämmästyneenä pysähtyi tuokion, ennenkuin sai linkun nostaneeksi. Ja kun hän avasi oven, näki hän molemmat tyttärensä punoittavin poskin kyynelsiimissä istumassa kädet ristissä arkipäivänä, parhaana työaikana, Joachim serkun seistessä keskellä lattiaa rypistetyin silmäkulmin, ja kädet traagillisesti ojennettuina häntä kohti.
Totta tosiaan, uusi aika oli koittanut Munkebodassa! Myöskin siellä oli vuossadan kolmas vuosikymmenes alkanut.