III.
Tytöt asuivat myöskin yläkerrassa, — päätyhuoneessa, joka oli Joachimin huoneen kanssa vastakkain. Suuri etelänpuoleinen kamari, johon aurinko paistoi melkein päiväkauden, oli heidän, kaikkien kolmen, yhteisenä asuntona. Seinät eivät olleet paperoidut niinkuin muissa huoneissa, vaan niihin oli iso-isän aikana maalattu siniselle pohjalle kirjavia, mielikuvituksen luomia kuuman ilmanalan maisemia, parhaastaan korkeita palmuja, jotka siimestivät ihanteellisten alkuasujanten suojelemia kahvinruskeita majoja. Iso-isä itse oli joutohetkinään maalaillut ne, niinkuin etehisen ovikuvatkin.
Huoneen kalustona olivat vanhat, valkeaksi kiillotetut kustavilaiset huonekalut — maalaisesti kömpelöt — jotka majuurska taloon tultuansa oli hylännyt pois vieraskamarista. Leveässä, päästävedettävässä sängyssä, joka päiväksi työnnettiin kokoon, nukkuivat Agneta ja Beata ja sitä vastapäätä, kotikutoisella, ruudukkaisella pumpulikankaalla päällystetyllä sohvalla oli Karin Marialla joka oli vanhin, erikoispaikkansa. Sohvan edessä oli huoneen upein huonekalu, vanha soikea, tumma marmoripöytä, jonka paksut kaarevat jalat olivat aikoinaan olleet kullatut.
Kun Joachim kulki huoneesensa ja sieltä pois, näki hän usein serkkujen huoneen oven olevan auki. Ja joka kerran kun hän mennessänsä pimeän ullakon poikki katsoi sinne sisälle, oli hänen silmänsä huijeta, ikäänkuin olisi hän tirkistänyt suoraan aurinkoon — niin valoisaa oli aina tuolla sisällä, nyt kevätpuoleen. Väliin näki hän Karin Marian akkunan pielessä nojatuolissa harjoittelevan harpunsoittoa, eli Beatan leveällä akkunalaudalla, kuurullaan pistämässä kevään ensilehtiä kanarialintusten häkkiin, joka riippui leveän, moniruutuisen, melkein ansarinseinää muistuttavan, akkunan keskellä. Iso-isä oli laittanut sen sellaiseksi, sillä tuolla ylhäällä — päivänpaisteessa, kaikkia tavanmukaisia, maalaustaidonsääntöjä halveksien — oli ukolla, joka oli erikoinen kaikessa, ollut maalaushuoneensa, "atelierinsa".
Joachim muisti vielä selvään iso-isän, tyttöjen mielessä oli säilynyt vain himmeä kuva vanhasta, valkohapsisesta, luuvalon koukistamasta, kuuruselkäisestä miehestä, jonka sinisten silmien tuike oli veitikkamainen ja lempeä ja hienot, punervat kasvot, ryppyiset kuin talviomena. Luuvalon oli iso-isä saanut sotaretkellä Suomessa v:na 88, mutta kumminkin vasta sitte kun hän vanhana miehenä oli majaillut sotajoukon kanssa Rügenillä, oli hän käynyt niin huonoksi, että oli alkanut käydä koukussa. Ja kun hän sitte vihdoinkin oli tullut kotiin Munkebodaan, oli hän alkanut maalailla. Hän liikkui harvoin kotoa pois, istui parhaastaan vinnikamarissaan vain auringon paisteessa, sepitellen haaveellisia maisemiaan, tahi lueskeli uutta ranskalaista ja saksalaista runoutta — hän oli Ossianin ja Chateaubriand'in suuri ihailija ja monet tauluista olivat hänen oman mielikuvansa luomia kuvia "Atalaan" ja "René'sen". Sanomalehtiä ei hän vanhuutensa päivinä suvainnut näkösälleen — "Grevesmöhlensk-kirjallisuudeksi", kutsui hän halveksuen niitä. Maaliskuun 13 päivän vallankumouksessa oli hän ollut Adlersparren seuralainen — ja ollen maanpuoltaja, skånelainen ja alkuaan vanhaa sissi-sukua oli hän pitänyt tanskalaisen hallitsijasuvun puolta. Hän oli kerran ollut innokas valtiomies ja vastustuspuolueen kannattaja — Kustaa III ja hänen hallitustaan ei hän koskaan ollut voinut sietää, mutta elämänsä lopulla laimeni vähä kerrassaan hänen harrastuksensa valtakunnan asioihin. Viimeisen perintöprinssin vaalin jälkeen, jolloin hänen muinainen vilkkautensa tuntui jälleen leimahtaneen liekkiin, eivät edes hänen poikansakaan kuulleet hänen koskaan lausuvan mitään mielipidettä maan valtiollisissa asioissa. Sitävastoin otti hän koko tarmollaan osaa tapausten juoksuun etäämpänä Euroopassa ja seurasi jännityksellä keisarin sotaretkeä. Suuret, etäiset urhotyöt viehättivät alati hänen soturi- ja taiteilija-mielikuvitustaan sadun ja ihmeen lumousvoimalla.
Poikansa poika ja "pikku Joachim"-nimi olivat olleet aina hänen lemmikkejänsä. Poika oli syntynyt 2 p:nä joulukuuta v. 1805, voitonseppele päässä. Kun sanoma Austerlitzista vihdoinkin saapui Länsi Göingen kihlakuntaan — se oli jo jotenkin joulun tienoota — tuotatti iso-isä vanhus esille viimeisen pullon vanhaa tokaijeria, joka oli maannut kellarissa aina siitä päivin kun Karl Niklas Skytte tuli kotiin Wienistä v. 1738. Hän kilisteli juhlallisesti poikiensa ja miniänsä — Joachimin kauniin, iloisen äidin kanssa — ja kastettuaan pikkusormensa pään viinissä, pisti hän sen pienokaisen suuhun — kun oli syntynyt voitonlakki päässä, itse Austerlitzin päivänä, niin pitihän siitä saada tietää!
Ja Joachim saikin siitä tietää, Joulukuun toista päivää vietettiin aina, niinkauan kuin isoisä eli erikoisilla juhlallisuuksilla ja rohkealla, liitelevällä, oikealla skytteläisellä mielikuvituksellaan kuvaili poika aina, koko lapsuusaikansa itsensä määrätyksi sekä marskisauvan että herttuakruunun kantajaksi. Eikä iso-isä särkenyt koskaan hänen kuvittelujaan — hän ei nähnyt koskaan Waterloon päivää!
Kun Joachim läksi kamaristaan, olisi hän paljon mieluummin astuskellut tyttöjen luo vastapäätä kuin alakertaan Lotti tädin luo, mutta tähän saakka oli hän kumminkin onnellisesti voittanut tämän kiusauksen. Sitä kyllä ei missään muussa kodissa olisi pidetty sopimattomana näin lähiserkkujen kesken, mutta hän tiesi että täti Lotin mielestä se olisi ollut kumminkin niin, kun oli kysymyksessä juuri hän.
Lotti täti ei ollut koskaan pitänyt Joachimista. Ensiksikin syystä siitä, kun hänellä itsellään ei ollut poikaa, ja koska tämä ainoana pojanpoikana, iso-isän testamentin mukaan perisi Munkebodan ja sitte kun hän oli niin "julkea". Juttu överstin Lotan kanssa, jonka täti tunsi yksityisseikkoja myöten, ei tietystikään kohottanut Joachimia hänen suosioonsa — täti piti häntä nyt melkein siveellisesti turmeltuneena.
Tytöillä oli aina paljon puuhaa. He kutoivat, ompelivat reikäompelusta, harjoittelivat klaveerin — ja harpun soittoa ja lukivat vielä määrätunnit viikossa ranskaa äitinsä edessä, joka itse oli saanut vanhan kustavilaisen kasvatuksen, eikä hyväksynyt muita tapoja lainkaan. Niin mielellään kuin Joachim olisikin tahtonut seurustella heidän kanssaan, ei hänellä juuri koskaan ollut tilaisuutta siihen. Siitä saakka kuin Lotti täti oli kerran kuullut hänen kutomatuvassa laususkelevan uudenaikuista, eurooppalaista runoutta, epäili hän häntä enemmän kuin ennen.
Joachim oleskeli enimmäkseen metsissä ja vainioilla, hän seurasi huvitettuna metsän hakkuuta ja alkavia kevättöitä. Joskus teki hän pitkiä ratsastusretkiä — ratsasti niin että hevonen oli vaahdossa — vain saadaksensa ratsastaa; kerran oli hän vieraillut pappilassa ja kerran laamanni Sköldborgin luona, mutta tätä käyntiään hän ei uudistanut, sillä laamannin rouva ja tyttäret kaikki alkoivat pumputa häneltä, toinen toistaan salaperäisemmin, tietoja Agnetan ja Stjernen välisistä asioista, joka tuntui heitä erinomaisesti huvittavan. Marienholmaan ei hän, vaikka se oli Munkebodan lähin naapuri, mennyt — hän ei "kärsinyt kosijaa", oli hän Beatalle ilmaissut ja sitte toisekseen ryypiskeltiin siellä niin rajusti, että jos hän vain kerrankin koettaisi pitää puoliansa Niilo Olavin rinnalla, loppu varmaan siitä olisi se, että hän joisi itsensä kuoliaaksi.
Syy kumminkin oli se, että hän ei voinut sietää Niilo Olavin punakoita kasvoja, ulkonevine, sinisine silmineen — häntä jo niiden ajatteleminenkin hermostutti. Hän tunsi häntä kohtaan salaista, voittamatonta, oikeastaan järjetöntä ja aivan perusteetonta vastenmielisyyttä, joka hetkittäin voi paisua melkein vihaksi, niin sietämätön oli hänelle ajatus, että tuo hidas köntys kerran olisi omaava Agnetan joka — sen vannoi hän useammin kuin kerran, oli kaunein tyttö, minkä hän tunsi, huolimatta siitä, että hän vain oli skånelainen maalaistyttö ja sitä paitse hänen oma likiserkkunsa, jonka hän muisti niiltä ajoilta kun tämä kapalossa nukkui.
Iltasin pani Joachim "patiencea", "la Blocade de Copenhague", pelasi "mustaa Pekkaa" tyttöjen ja mamseli Fikenin kanssa, tahi bezigueta Niilo sedän kanssa, joka totilasinsa vilkastuttamana, kertoi aina jotakuinkin samat jutut, kun hän oli 1814 ollut sotajoukon mukana Norjassa, eli iloisia nuoruusmuistojansa Tukholmasta sotilasajoiltaan, jolloin hän ihasteli Fredrika Löfiä ja Inga Åbergia, ja huolimatta Kustaa Adolfin ikävästä hallituksesta oli huvitellut aika oivallisesti.
Kello 10 nousi Lotti täti, vaikkapa korttileikki tai joku jutelma olisikin jäänyt kesken — tunnusteli, josko nurkkakaappinsa sekä mahonkinen ruokakaappi olivat oikein lukossa, antoi sille tyttäristä, jolla oli "vuoroviikkonsa" huomispäivää koskevat määräyksensä, ja pani pois neuleensa, sammuttaen talikynttilän, joka oli hänen luonaan pöydän päässä.
"Kas niin, Skytte", sanoi hän mahdikkaasti, "nyt on nuorison aika käydä levolle".
Niilo setä nousi — hänen, enemmän kuin kenenkään muunkaan päähän ei olisi pistänyt ruveta vastustamaan yksinvaltiasta majuurskaa, joka seisoi jo talikynttilä kädessä ovella, jossa Joachim sytytti vahakynttilänsä näyttääkseen tytöille ja itselleen tietä yläkertaan. Mutta Lotti täti seisoi uskollisesti odottaen kylmässä etehisessä, kunnes hän näki nuorten eroavan puolipimeässä ullakkokäytävässä ja sitte vasta meni sänkykamariin kynttilöinensä, missä se säästäväisesti sammutettiin ja vaihdettiin "tuijuun".
Ja tuon elämän — ja seikkailun haluisen nuoren Skytten täytyi tyytyä siihen että hän tuli kymmenen aikaan ajetuksi sänkyyn kuin koulupoika — täytyi, sillä täällä länsi Göingen kihlakunnan erämaassa ei todellakaan ollut muuta neuvoa yöksi, kuin siivosti hiipiä vuoteesensa. Hän sadatteli Lotti tätiä ja koko Munkebodan komentoa — luki hiukan ja nukkui kuin tukki kello puoli seitsemään, jolloin joku tytöistä naputti hätäisesti ovelle ja pyysi hänen Jumalan tähden kiiruhtamaan, sillä äitihän niin suuttui, jos hän sai olutjuustoineen odottaa.
— Tyttöjen kanssa oli hän kohta käynyt tuttavalliseksi varsinkin Beatan, joka oli niin ystävällinen, iloinen ja sydämellinen. Karin Maria vivahti paljon täti Lottiin, — hän oli jäykkä, hieno ja piti itsensä aina arvokkaana, ja kun puheli hänen kanssaan, havaitsi kohta, että hän oli ajattelevaisempi ja kokeneempi kuin toiset siskot. Hän oli ollut pari talvea Tukholmassa ja Kristianstadissa ja Joachim oli aluksi hänen kanssaan paljon tutumpi kuin noiden toisien. Agnetahan oli vain lapsi, mutta… Hänellä, pikku Agneta serkulla oli lemmen silmät!
Aina ensi näkemästä alkaen ajatteli Joachim useimmiten Agnetaa. Hän oli niin käsittämätöin — väliin niin lapsellisen raju, niin teeskentelemättömän luottavainen, avomielinen ja puhelias, väliin taas niin arka ja epäilevä, umpimielinen ja hiljainen, että Joachim voi hermostua ja hänen korviansa alkoi poltella, kun hän koetteli arvaella, "mitä hän oli tehnyt hänelle" eli "jos serkku oli kuullut jotain hänestä" Agneta voi usein, kuin serkku ei häntä katsellut, istua ja seurata häntä vihamielisesti ihmetellen, totisilla, mustilla silmillään, jonka katseen toinen tunsi, vaikkei katsonutkaan häneen, sillä silloin — sen tiesi hän — loisi Agneta heti silmänsä alas, ja pieni, viehkeä suu nirpistyisi uhkaavaisesti. Serkku oli aina vakuutettu siitä että tyttö istui silloin miettien hänen överstin ja tuon kirotun Lotan välistä juttuaan. Sillä mamseli Fiken tietysti, joka arvatenkin oli harkkinut jutun tietoonsa, ei ollut voinut hallita kieltään, joskin Lotti täti — sen huomasi hän nyt — oli sen voinut. Mutta hän erehtyi. Tytöt — yksin Karin Mariakaan eivät tienneet nyt sen enempää kuin Joachimin tullessa, he oikeastaan pitivät hänen oleskeluaan Munkebodassa tavallisena, pitkänpuoleisena sukulaisvierailuna.
Eräänä aurinkoisena, huurteisena päivänä — huhtikuun puolivälissä — kun nuori Skytte oli tullut kotiin tavalliselta rajulta ratsastusretkeltään, hän, kuten tavallisesti noustessansa yläkerran rappuja ylös, näki tyttöjen kamarin harvan oven kautta yli koko ullakon leviävän valosäteen, ja koska hän juuri oli nähnyt Lotti tädin kellarissa puuhailevan perunoiden tarkastelemisessa, jotka olivat "alkaneet itää", seurasi hän tällä kertaa tuota säännöllisesti palaavaa haluansa käydä tyttöjä tervehtimässä.
Vielä pitkiin saappaisiin ja kannuksiin puettuna seisoi hän ratsupiiska kainalossa, hattu kädessä ja naputti ovelle.
"Astukaa sisälle"! huudettiin heti kursailematta.
Hän avasi oven ja näki Agnetan kurkollaan akkunan laudalla pistämässä kanarialintusten häkkiin muutamia vaaleanpunasia varpuja. Tämä nähdessänsä Joachim serkun, niin hämmästyi, että oli menettää tasapainon.
"Serkku Joachim…"
Hän aikoi hypähtää alas, mutta nyrjähytti jalkansa ja hän olisi pudonnut, ellei serkku samassa olisi reippaasti sulkenut hänet syliinsä.
"Mutta, Agneta, miten sinä voit noin menetellä"!
Tyttö oli käynyt kalpeaksi ja katsoi pelästyneesti ylös häneen ruskeilla silmillään. Joachim palavissaan vielä ravakasta ratsastuksestaan ja mäkiä ylös ponnisteltuaan viuhakassa kevättuulessa ja häikäisevästä valosta ikäänkuin huumaantuneena — painoi melkein tietämättänsä mitä teki, pikku Agnetan lujemmin syliinsä, eikä päästänyt häntä irti. Heidän silmänsä yhtyivät pitkään, hymyilevään katseesen.
"Koskeeko kovin, Agneta serkku?" mutisi hän.
Ja tuntien huumaavan, pyörryttävän tunteen — voimatta siihen syytä selittää — kuiskasi Agneta, että hän "luuli niin", että koski — jalkaan…
"Istu nyt"! Serkku asetti hänet varovaisesti, mutta varmasti sohvalle ja ennenkuin Agneta osasi aavistaakaan, mitä hän aikoi tehdä, laskeusi hän toiselle polvelleen hänen eteensä ja päästi pian nauhakengän hänen jalastaan.
"Mutta serkku Joachim…" Hän punastui, mutta ei häntä estänyt — kumartui vain uteliaasti, hieman ujosti hymyillen hänen ylitseen.
"Jos sitä hiukan hieroo, niin se kyllä paranee", hän siveli varovaisesti käsiensä välissä kotonaneulotun, pumpulisukan peittämää pientä lämmintä jalkaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen.
Sitte taivuttautui serkku syvään alas ja teki, mitä hän tietysti ei koskaan olisi tehnyt — hän nojasi kasvonsa jalkapöytään ja suuteli sitä.
Kuului juoksevia askelia rapuilta. Agneta hehkuvin poskin sekä aina kaulaan saakka punoittavana kuin veri — painoi jalkansa lujasti lattiaan ja Joachim hypähti ylös.
Se oli vain Beata. Hän tuli sisälle esiliina täynnä ruokaomenoita, kädessä vati ja pari hopeaista veistä.
"Kas vain, Joachim serkku"! sanoi hän vähän nolostuen, mutta ei kumminkaan niin pahoin pelästyen.
"Niin, ovi oli auki ja kun näin Agnetan putoavan akkunan laudalta…" selitteli Joachim vähän katkonaisesti, eikä aivan totuuden mukaisesti.
Beata ei kuunnellutkaan. Hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen saadaksensa Agnetalta vähän apua omenan kuorinnassa, äidin ollessa perunakellarien tarkastuksilla. Ja jos Joachim serkku piti heille seuraa — niin se vielä parempi!
Sitte istuutuivat he kaikki upean, marmoripöydän ympärille. Punaiset, kapeat kuorikiehkurat kertyivät kasaksi tyttöjen eteen heidän puhellessaan, ja omenalohot vadissa vetäysivät tummanruskeiksi.
Äiti piti niin tärkeänä että omenatorttu saataisiin valmiiksi tänä päivänä, kun leivottiin ja kun suurta uunia oli lämmitetty, sillä sotaneuvos Fagerhjelm oli ilmoittautunut vieraaksi ylihuomenna koko perheineen, matkustaessansa kotiin Kristianstadiin.
"Minä kyllä sen tiesin", Beata keräili molemmin käsin, ympäri pöytää levinneet kuoret.
"Minä tiesin sen! Karin Marialta hävisi kampa, kun hän kampasi tänä aamuna, ja harakat ovat nauraneet koko päivän. Se ennustaa aina vieraiden tuloa".
"Tuhat tulimmaista"! nauroi Joachim ja ojensi mukavasti ratsusaappaissa olevia jalkojaan "sittepä teidän harakkaraukkanne eivät usein saa avata suutaan".
"Ja ajattele, miten mukavaa, tuo tyhmä kalkkunakana oli hukkua rankkisaaviin tänään ja katkasi jalkansa, muutoin äiti ei varmaan mitenkään olisi hennonut valmistaa sitä Fagerhjelmiläisille."
"Minusta tuntuu kuin en ennen koskaan olisi kuullut heistä puhuttavan", lisäsi siihen Joachim miettiväisesti. "He eivät asuneet Kristianstadissa minun aikaani".
"Ei, setä Fagerhjelm onkin äskettäin vasta muuttanut sinne, mutta äiti ja hänen rouvansa ovat pikkuserkut. Setä on Smålantilainen", lisäsi Beata vähän säälivällä, melkeinpä halveksivalla äänenpainolla, jolla todellinen göingeläinen puhuu smålantilaisesta.
"Ja Susen on ollut Wexjeen kasvatuslaitoksessa, hän puhuu Upplannin murretta", lörpötteli Beata yhä edelleen.
"Fröken FFagedrhjelm"! matki Agneta veitikkamaisesti, onnistuen hyvin koetellessansa lausua kovia rr'iä.
"Ja ajatteles sillä tavoin ei puhu edes Joachim serkkukaan, joka on ollut jo niin kauan Tukholmassa"! Beatan katseessa, kääntyessänsä serkkuun, oli sekä kunnioitusta että ihailua.
"Niin ei tee kukaan skånelainen, joka tuntee oman arvonsa", lausui
Joachim vakuuttavaisesti.
Agneta alkoi jälleen selvitä tajuntaansa. Hän asetti molemmat punaruutuisen villahameen lyhyiden hihojen paljaiksi jättämät käsivartensa pöydälle ja kurkisti veitikkamaisesti:
"Kun nyt Joachim serkku saapi nähdä Susenin…" tämä Joachimin "kiusoitteleminen" tuotti hänelle nyt kiihoittavaa, ennentuntematonta huvia.
"Susenini, Susenini, — ihastuttava! Mikä vartalo" matki Beata parrakasta sotaneuvosta, kierrellen kuviteltuja viiksiänsä.
"Ja miten ihailtu tuo Susen sitte on!" jatkoi Agneta samanlaisella äänellä. "Hän on jo ollut kihloissa kahdentoista arvoasteikossa kulkian kanssa!"
Joachim nauroi ääneen ja kumartausi alas nähdäksensä oikein Agnetan veitikkamaiset, voiton varmat, kiihoittavaisesti hymyilevät silmät. "Ja Agneta serkku toivoo siis että minä tulisin kolmanneksitoista!" sanoi hän muka loukkaantuneena, katsoen suoraan tytön silmiin.
"Ei, luutnanteista ensimäinen" vastasi Agneta erittäin kohteliaasti. Hänen silmänsä saivat yht'äkkiä tietämättään, vallattoman, riemua sädehtivän ilmeen, kun hän kohottausi, päätään taaksepäin heittäen.
"Nyt on jo aika Susenin alkaa uusi tusina!"
"Agneta, Agneta!" varoitti Beata nuhtelevaisesti noustessaan ja hankkiutuessaan, vati käsivarrellaan, lähtöön.
Mutta Joachim nauroi täyttä kurkkua — hän tunsi kuinka hän päivä päivältä pääsi yhä enemmän serkkujensa "perille".
Agneta oli myöskin noussut paikaltaan sohvalta ja koetti melkein hermostuneella kiireellä laittautua valmiiksi heti seuraamaan sisartaan. Joachim piti kohteliaasti ovea auki Beatalle, joka molemmilla käsillään kantaen kukkuraista vatia, oli jo ullakossa. Kun Agneta kulki hänen sivuitsensa, kumartausi hän häneen päin.
"Miten on jalan laita, Agneta?"
Ja hän, joka äsken oli ollut niin veitikkamaisen varma, hymyilevä ja hilpeä hiipi nyt hänen ohitsensa punaisena kuin veri aina hiusmartoon saakka, arka, puoleksi suuttunut, puoleksi rukoileva katse nyt mustissa silmissään.
Etehisen ovi avattiin reippaasti ulkoa päin. "Äiti!" kuiskasi matalalla äänellä pimeän ullakon läpi varoittavaisesti Beata — joka jo oli melkein alhaalla.