IV.
Iltapäivällä, vieraiden tulon edellisenä päivänä, juuri kuin piiat järjestelivät vierashuonetta ja kun tyttäret itse, majuurskan valvonnan alaisena laittoivat sängyt, niin että hän voi olla aivan varma että liinalakanat jaettiin oikealla tavalla ja parhaat hienoilla pitseillä koristetut korvatyynyt ja hänen häidensä aikuiset siniset silkkitakit asetettiin huolellisesti ja säntillisesti niille sängyille jotka hän oli itsekullekin määrännyt, ajoi pari vierasta herraa rattailla kartanolle. Agneta keksi heidät ensiksi vierashuoneen suuresta akkunasta, mutta huomauttamatta, tahi virkkaamatta kenellekään mitään, pujahti hän samassa tuokiossa ulos huoneesta ja riensi suin päin yläkertaan.
Kohta tuli kyökkipiika juosten sisälle ja pyysi majuurskaa Jumalan tähden olemaan hyvän ja tulemaan heti, sillä Munkebodan parooni ja eräs toinen herra olivat jo etehisessä.
Majuurska antoi pikaisesti pari määräystä, lähetti majuuria ja luutnantti Skytteä hakemaan ja katosi kiireesti vierashuoneesen, jota säästäväisyydestä, sen pahempi, ei ollut lämmitetty.
Kun hän hymyillen ja iloisena, uusin tukkalaitos päässään, joka kumminkin kiireessä oli tullut asetetuksi vähän vinoon, astui saliin, tapasi hän jo herrat täällä, jotka selin häneen seisoivat suorina ja juhlallisina toisen kiivupöydän luona tirkistellen tarkoin Breitenfeldin tappelua kuvaavaa hyvin epäselvää kuparitaulua ylhäällä seinällä.
Alettiin kohta kursailla ja lausua kohteliaisuuksia ja majuurska pyysi moninkertaisesti anteeksi, kun ei kukaan ollut saapuvilla herroja vastaanottamassa.
Parooni selitteli hyvin perinpohjaisesti olleensa ystävänsä kanssa Kristianstadissa hankkiakseen hiukan karjanrehua — kuten tavallisesti kevätpuoleen, oli hänen oma varastonsa jo lopussa. Ja nyt oli hänestä mukava tilaisuus pistäytyä Munkebodaan ja mahdollisesti — ellei se kovin tuottaisi herrasväelle vaivaa — pysähtyisi hän koko illaksi.
Majuurska selitti kohteliaasti, ettei tietysti vaivoista voinut olla puhettakaan, kun kysymyksessä oli niin rakas vieras, hän jo ajatuksissaan päätti nitistää kaulan poikki kolmelta parhaalta kukoltaan, samalla suunnitellen pikaisesti mielessään, minkä verran huomeniltaisista kestiruoista voisi ottaa niiden huomattavasti vähenemättä.
Nyt tuli majuuri sisälle, vasta kovetetussa kauluksessa ja jo etukäteen iloiten "whisti"-pelistä ja ylimääräisestä, väkevästä rommitodistaan iltapuhteella.
Sillä aikaa kuin majuurska katosi antaakseen pikaisen määräyksen konttorin lämmittämisestä — vierashuoneen lämmittämistä ei ansainnut ajatellakan — alkoivat nuo kolme herraa puhella karjanrehun puutteesta, yökylmistä ja miten oli vaikea saada hyviä siemenjyviä.
Parooni Niilo Olavi Stjerne Marieholmasta — "kosija" kuten Joachim häntä kutsui — oli kookas, tukeva, nelikymmeninen herrasmies, hän oli vaalea, lihava ja punakka, korkea ja paljas otsainen, silmät olivat suuret, siniset ja ulkonevat. Häntä pidettiin ylipäänsä kauniina, kasvot kokonaisuudessaan muistuttivat hiukan Kustaa Adolfin tavallisista muotokuvista, mutta niiden raskas, turpea, hitautta ja surumielisyyttä osoittava ilme rumensi niitä. Kumminkaan ei hän millään muotoa ollut — jospa ei katsottukaan hänen syntyperäänsä ja Stjerne suvun arvoon — mahdoton niinkään nuoren ja kauniin tytön kuin Agneta Skytten mieheksi.
Ja Joachimista astuessaan sisälle paroonia tervehtimään, tuntuikin vastenmieliseltä, kun hänellä oikeastaan ei ollut minkäänmoista todellista syytä tuohon voittamattomaan vastenmielisyyteen, jota parooni ja tuo tuumittu naimapuuha hänessä herätti. Hän oli Kristianiassa ollessaan tavannut häntä useampia kertoja, ja oli pitänyt häntä silloin kunnollisena, hyväsuuntaisena, joskin hiukan vaiteliaana seuramiehenä. Miksikä maailmassa olikaan tuo paksu hirviö iskenyt silmänsä juuri Agnetaan, ajatteli Joachim, taaskin tuon ihmeellisen, hermostuneen vastenmielisyytensä valtaamana, joka kohta Beatan ensi sanat kuultuaan oli hänessä herännyt Lotti tädin lempituumaa kohtaan, samalla kuin hän sydämellisesti pudisti kosian kättä ja kysyi, miten hän voi tässä kirotussa huhtikuun ilmassa.
Parooni Stjernen vierellä istui hänen valituinen hyvä ystävänsä ja seurakumppalinsa Figge Vallqvist. Hän oli nyt jo kuudenkymmenen seudussa oleva herrasmies, pieni, laiha ukonkäppyrä, jonka tumma tukka oli tavattoman hyvin säilynyt ja jonka koko kasvoille suuri roomalaisnenä antoi ylhäisen, vaativaisen leiman.
Varmaankin tämä kovin ylimyksellinen nenä oli antanut hänelle aihetta lukeutua erään ruotsin kuninkaan lähisukulaiseksi. Figge Vallqvist nimittäin oli jotenkin varma väitteessään että hän oli Fredrik Hesseniläisen pojan poika. Paitse nenäänsä ja Fredrik nimeänsä oli hän myöskin perinyt ruhtinaalliselta esi-isältänsä notkean älykkäisyytensä ja lörpöttelevän, karkean huvittavaisuutensa, joka tekikin hänet herrasseuran suosikiksi. Tämä laiton kuninkaan jälkeläinen haaveili aina ja innostui noista aatteistaan, joita hän tavallisesti pari vankkaa totilasia maisteltuaan juhlallisesti kutsui "laillisuuden aatteeksi" ja "verenoikeudeksi". Ja niinkuin hän opetti, niin elikin Figge Vallqvist. Hän oli aikoinaan vallankumouksen ja sitä seuraavien levottomuuksien aikana pitänyt ankarasti laillisen perijän Kustaa IV Aadolfin puolta — ja sitte myös laillisuuden aatteen elähyttämänä — ottanut vapaaehtoisena osaa Bernadotten johtamana, liittolaisten sotaretkeen "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan, joksi hän aina kutsui ranskalaisten keisaria. Hän oli ollut osallisena Pariisin hyökkäyksessä ja hänellä oli ollut suuri ilo nähdä Vendômkolonnin kukistuvan.
Paitsi näitä mainituita ulkonaisia ja sisällisiä ruhtinaallisia ominaisuuksiaan ei Figge raukka ollutkaan perinyt mitään muuta kunniakkaalta esi-isältänsä, vaan hän eleli enimmiten ystäväinsä turvissa, jotka kiitokseksi hänen tunnetusta iloisuudestaan ja rikkaista nais- y.m. jutelmistaan elättelivät häntä kuukausittain ja vuosittain luonaan seuramiehenä. Pääkortterina nykyisin viimeaikoina oli hänellä oikeastaan ollut Marieholma, sillä vanhan Figgen myötätuntoisuus ja monet elämänkokemukset tuottivat hiukan lohtua Niilo Olavi Stjernelle, joka oli kyllästynyt äitinsä leski vapaaherrattaren itsevaltiaaseen hallitukseen.
Karin Maria tuli sisälle ja niiasi kohteliaasti molemmille herroille, ilmoittaen samalla isälle että konttoori oli jo järjestyksessä ja lämmitetty jos herrat tahtoivat pelata korttia jo ennen illallista.
Parooni Stjerne oli silmännyt odottavaisesti ovelle kun se avattiin. Kun tulija olikin vain Karin Maria, käänsi hän pettyneenä silmänsä tuokioksi poispäin. Oli kulunut koko kuusi viikkoa siitä kun hän viimeksi oli Munkebodassa ja koko tällä ajalla ei hän ollut kertaakaan nähnyt Agnetaa. Figge, jolla kuten sanottu, oli maine että hän hyvin ymmärsi naiset, oli nimittäin innokkaasti neuvonut häntä olemaan jonkun aikaa poissa antaakseen siten "ajan ja kaipauksen vaikuttaa".
Vaihdettuaan muutamia kohteliaisuuslauseita vanhimman neiden kanssa, vaelsivat molemmat herrat nöyrästi konttooriin — Karin Marian äänessä piili nimittäin salainen käsky, jonka kaikki hyvin ymmärsivät. Joachim yksin jäi.
"Eikö serkkukin mene", kysyi Karin Maria vähän kärsimättömästi. Hän seisoi ja odotti saadakseen alkaa pöydän kattamista, joka oli hänen tehtävänsä tänä iltana.
"Kyllä… Missä on…" Hän oli sanoa Agneta, mutta kun hän kohtasi Karin Marian tuiman katseen, muutti hän vaistomaisesti aikomuksensa ja kysyi sen sijaan: "Missä on Beata?"
"Ylhäällä pukeutumassa", vastasi Karin Maria lyhyesti ja lisäsi hiukan kopeasti, kun Joachim vielä viivytteli:
"Tietääkö serkku kenties missä Agneta on? Hän nimittäin on aivan kadoksissa".
"En!" Joachim naurahti, yht'äkkiään hyvällä päällä, ikäänkuin tuo tieto olisi keventänyt häntä kun hän tiesi ettei Agneta ainakaan seissyt koristautumassa "kosijalleen". "Mutta jos tahdot serkku, niin olen tekevä parastani hänet löytääkseni".
Hän tapasi etehisessä mamseli Fikenin — jolle kuten tavallisesti oli käynyt vainu vieraista — antoi hänelle lyhyesti tiedon, mistä löytäisi Karin Marian ja juoksi reippaasti yläkertaan.
Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli, kuuluiko ääntä tyttöjen kamarista — mutta tuntui todellakin kuin Beata olisi ollut siellä yksin.
Sitte avasi hän, tuli mitä tuli, oven niinkutsuttuun "romukamariin", missä majuurska säilytti kaikenmoista vanhaa rojua ja tavaroita mitä ei tarvittu.
Ensimäinen mitä hän keksi kelmeässä, kylmässä kevät hämärässä, olikin, aivan oikein Agneta, joka oli kömpinyt maalattuun, ja edestä näkinkengän muotoisesti kangistettuun, vanhaan 1700 vuoden aikuiseen rekeen. Hän oli kääriytynyt nahkasiin ja aikansa kuluksi tutkisteli hän erästä resuista, vanhaa kirjaa, jonka oli sattumalta löytänyt yläkerrasta. Kun hän näki Joachim serkun leimahti hän punaseksi ja valmistausi heti jättämään pakopaikkansa.
Joachim kiipesi muutamain, vanhojen laatikoiden yli, jotka sulkivat häneltä kulkuväylän, nykäsi päällään kiireessään paria talikynttilää — niitä riippui pitkissä riveissä ullakon katossa valkeamassa sydämen silmukoista nuoriin pujotettuina — ja saavutti vihdoin tuon näin neuvoin saarretun serkkunsa.
"Mutta Agneta", hän tietämättäänkin hiljensi äänensä istuutuessaan reen laidalle, josta serkku ei ollut vielä ehtinyt lähteä. "Sinähän istut ja palellutat itsesi kuoliaaksi täällä ylhäällä".
"Eeii", sanoi Agneta viivytellen. Nahkasista huolimatta paleli häntä niin, että hän värisi ohuessa hameessaan, paljaine käsivarsineen. "Minä… minä olin vain etsimässä täältä ylhäältä…"
"Nyt ne ovat konttoorissa, eivätkä tule sisälle ennen illallista". Joachim katsoi tarkoittavaisesti häneen, samalla kuin hän reippaasti kävi asiaan suoraan käsiksi.
Agneta nyrpisti huulensa ja katsoi alas. Hän ei liikahtanutkaan reessä.
"Agneta"! Joachim kumartautui eteenpäin ja hänen äänensä kaikui vieläkin himmeämmin. "Kun nyt et millään muotoa huoli hänestä niin…"
"Minä en voi", mutisi Agneta kiihkeästi, katsomatta serkkuun. "Otan myrkkyä, eli juoksen metsään, jos äiti pakottaa minua".
"Kukaan ei pakota sinua", kuiskasi serkku suuttuen ja tapasi hämärässä tytön käden, jonka hän, oikein itsekään tietämättä, mitä teki, rajusti pusersi omaansa. "Kuinka voit luulla, että kukaan uskaltaisi?…"
"Jospa hän vain olisi tahtonut jonkun noista toisista", kuiskasi Agneta alakuloisesti. "Äitihän tahtoisi sitä niin mielellään. Hän on sanonut, että hänen syntymäpäivänään kesällä julkaistaan kihlaus".
"Ei koskaan" huudahti Joachim tulisesti, "ei koskaan niin kauan kuin minä elän saa Niilo Olavi Stjerne sinua". Ja kun Agneta nyt yhtäkkiä huojentuneena kun oli joku, jolle voi huolensa uskoa avutonna turvautuen hänen suojelukseensa, aavistellen serkun sanoihin ja ääneen kätkeytynyttä tunteiden kuohua, kadotti kaiken itsehallintonsa, nyyhkyttäen ääneen, kasvot nahkasiin painettuina kumartausi serkku silloin hänen ylitsensä lohduttavaisena, hellänä ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa reen pimennossa.
"Vakuutan sinulle Agneta, että jos joskus tarvitset… tarvitset… sinä ymmärrät…" Hän kuiskaili epäselvästi, hämmästyneesti ja takerrellen. "Sinun ainakin täytyy olla niin onnellinen, että saat seurata sydämesi ääntä".
Beatan uskoma salaisuus "tuosta toisesta", kummitteli vielä joskus, joskin himmeästi Joachimin mielessä. Hänen terve järkensä sanoi hänelle nimittäin ettei tuo herkkä, haaveellinen ja sen lisäksi hieman ivallisuuteen taipuvainen Agneta niinkään helposti ollut voinut löytää mitään sopivaa sydänkäpyä tässä erämaassa. Mutta väliin kun hän tunsi mielialansa synkemmäksi, kiertelivät hänen ajatuksensa muun muassa tuon salaperäisen "rauhan häiritsiän" ympärillä, joksi hän oli alkanut häntä nimittää.
Agneta ei tuntunut oikein voivan ymmärtää serkun jalomielisyyttä, hän vain painoi päänsä syvemmin alas. Joachim katseli häntä ensin ihmetellen ja sitte… Yhtäkkiä näki hän — uskalsi hän katsoa — jotain muutakin punastuksessa.
"Eli… eli… Olisiko Beata erehtynyt? Ei siksi, sillä sinä pidät eräästä toisesta, joka…?" kysyi Joachim pian, vieläkin osaksi mustasukkaisena, kaikesta terveestä järjestänsä huolimatta.
"Minäkö?" mutisi Agneta hämmästyneesti, "pitäisinkö toisesta? Mikä maailmassa olisi se sitte?"
"Niin, olet oikeassa", huusi Joachim yhtäkkiä ylpeästi. "Kukapa se voisikaan olla? Täällä!"
Samassa tuokiossa kohtasivat heidän katseensa toisensa. Agnetan hämmästynyt, veitikkamainen ja hiukan hellä, Joachimin… niin hetkellä, jolloin Joachim silmäsi serkkunsa viattomiin silmiin, lukien niiden ilmeen, alkoi hän hymyillä — vieläkin veitikkamaisemmin kuin Agneta, joka nyt, purren huultansa, hitaasti käänsi päänsä pois, vieläkin hellempänä ja vähän nolostuneena.
Agneta huudahti — hänen silmänsä tuijottivat romukamarin oveen, joka aavemaisen hiljaisesti avautui ulkoapäin. Jumalan kiitos, se olikin vain Beata!
"Oletteko täällä?" sanoi Beata. Hänen äänensä oli matala, mutta kovin ihmettelevä. "En tottatosiaan, voinut käsittää, mikä täällä ullakossa sissutteli ja sassutteli".
Joachim kääntyi myöskin päästämättä irti Agnetan kättä, jota hän lujasti piteli kiinni nahkasten alla.
"Agneta istuu täällä peloissaan kosijaa paossa", kuiskasi Joachim ja hänen äänessään piili riemuitsevaa poikamaista vallattomuutta, joka loukkasi Beataa, mutta, ihme kyllä, ei lainkaan Agnetaa.
"Ja serkku voi vielä laskea leikkiä", nuhteli hyväntahtoinen Beata miettiväisesti. "Stjerne itse kyllä menee mukiinsa, vaikka hän onkin hirveän paksu ja tavattoman ikävä, mutta kun serkku saisi nähdä vanhan vapaaherrattaren".
Agneta oli irroittanut hiljaa kätensä Joachimin kädestä. Hän nousi pois nahkasista ja seisoi vähän epäröiden, uskaltamatta katsoa ylös serkkuunsa ja pääsemättä hänen sivutseen. Tämä huomasi sen heti ja astui syrjään.
"Mutta kaikessa tapauksessa saat mennä sisälle ja järjestellä itseäsi hiukan", lisäsi jälleen käytännöllinen Beata. "Miten pörröiset hiuksesi ovat! Eikä äiti anna koskaan sinulle anteeksi, jos et ainakin pukeudu sinipunaiseesi".
"Sinipunainen" oli Agnetan haalistuneen vihtoriinihameen, perheessä yleisesti tunnettu lempinimi. Beata itse komeili suurikukkaisessa, punaisessa, ostokankaisessa puvussa ja tuoksui hajuvesiltä.
"Niin, täytynee kai tehdä niin", sanoi Agneta harvinaisen sävyisästi, mennessään Joachimin ohi, katsomatta häneen ylös.
Kun nuori Skytte vihdoinkin tämän välinäytöksen perästä meni herrojen luo konttooriin, odottivat häntä siellä Niilo sedän nuhteet, kun he niin kauan olivat saaneet kaivata neljättä miestä. Vanha Figge kumartui nostaakseen hänelle tulevat korttinsa ja sanoi vitkastellen, ja vähän sammaltavalla äänellä katsoessaan ylöspäin punareunaisine silmineen:
"Ei niin ankarasti, veli Niilo!… Kun on nuori, kun on kavaljeeri! Eikö niin herra luutnantti? Ei sitä suotta pidetä kolmea kaunista serkkua…"
"Lörpötystä", keskeytti Niilo setä, joka istui tappiostaan suutuksissaan.
Mutta Figge Wallqvist ei antanut itseänsä säikähyttää. Hän löi Skytten sotamiehen kuninkaallaan ja jatkoi samalla äänellä kuin ennenkin.
"Kenelle noista kolmesta sulottaresta — jos saapi olla niin utelias ja kysyä — on luutnantti nyt suonut omenansa?" Ja kun Joachim seisoen peli-pöydän ääressä pysyi vaan halveksuen, nyrpeänä, äänetönnä jatkoi edellinen: "Vai onko se tällä kertaa joku impynen alemmasta ilmapiiristä? … Järkevästi, poikani, hyvin järkevästi! Täällä saavuttaa sen… mitä on saavutettavissa… vähemmälläkin ajan hukalla".
"Skyttehän ei ole ajanhaaskaajaksi tunnettu sellaisissa asioissa", liitti siihen Niilo Olavi harvinaisen vilkkaasti, selvästi viitaten tuohon surkeasti kuuluisaan Tukholman seikkailuun.
He yhtyivät kaikki äänekkääseen nauruun molemmin puoleisen miellyttävän maailman miehen tapaisen tuttavallisuuden ja toverillisuuden vallitessa. Joachimista tuntui yhtäkkiä että hän oli ollut sanomattoman pöyhkeä ja tuhma, kun todellakin äsken oli oikein voinut suuttua ukko Figgeen.
Hän kiitti neuvosta yhtä hyvällä tuulella, kun se oli annettukin, joi veljenmaljan ukon kanssa, joka esitti sen ja koska keskustelussa näkyi viitteitä sen kääntymisestä valtiollisiin asioihin, koetti hän innokkaasti johtaa sitä sille uralle.
Ukko Figge lausui pari jotenkin terävää huomautusta vallitsevaa hallitsiasukua vastaan, joka — huolimatta heidän yhteisestä sotaretkestään "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan — syystä kun se soti laillisuuden aatetta vastaan — ei ollut koskaan oikein voinut voittaa hänen suosiotaan. Joachim joka tietysti kuten muutkin nuoret ei paljonkaan välittänyt kuninkaasta, mutta sitä vastoin todellakin piti perintöprinssiä maan toivona, tarttui innokkaasti puheeseen ja puolsi lämpimästi "vapaudessa kasvanutta voimaa ja kunnollisuutta". Figge vanhus pudisteli päätään ja sylki toisen tupakkapurun toisensa perästä suustaan.
"Joutavia"! sanoi hän. "Vapaudessa kasvanut, hitto vie! mitähän merkitystä silläkin on, siitä voi jokainen äpärä pitäjässämme kerskaella".
Mutta sellaisissa suhteissa merkitsee juuri jotain auktoriteetti — laillinen auktoriteetti. Tuolla salaperäisellä veren antamalla oikeudella, jota vastaan ei voida väittää, sillä on merkitystä.
"Oikein! Oikein", huusi Joachim, kiihkoisasti. "Nykymaailmassa ei syntyperä oikeuta ei valtaan eikä oikeuksiin — ken niihin kykenee saa ne kummatkin".
Niilo Olavi Stjernen muutoin niin laimea veri alkoi myöskin kuohahdella. Hän tunsi itsensä yhteiskunnallisen järjestyksen, ritariston ja aateliston puolesta loukatuksi.
"Hänhän on jakobiini, täysiverinen jakobiini"! huusi hän vimmastuneena, katse tulevaan appeensa kääntyneenä.
Vanha Niilo Skytte istui näpähytellen miettiväisesti nuuskarasiansa kantta. Veljenpoikansa rohkeita sanoja ei hän voinut auttaa ja hän ikäänkuin tunsi sukunsa kuuman, kapinallisen sissiveren juoksevan vilkkaammin suonissaan. Hän ei tahtonut loukata Stjerneä, joka tietysti oli oikeassa, mutta… Hän taputti melkein hyväilevästi Joachimin harteille, tuolla salaisella sukulaisen myötätuntoisuudella, jota ikäänkuin magnetivoiman kautta annetaan ja käsitetään ja huolimatta paroonin harmistuksesta sanoi hän tyynnyttävän hyväntahtoisesti, koettaen kääntää kaiken leikiksi:
"Niin tietystikin on hän jakobiini, se kuuluu sukuumme. Niin olen itsekin ollut, ollut niin että tuntui v. 89, neljäkymmentä vuotta sitte, ja niin oli myöskin isäukkoni aikoinaan 1772. Hänhän nyt ei koskaan oppinutkaan sulaumaan yhteen vallanpitäjöiden kanssa. Mutta muuten kyllä…" hän nuuskasi. "Sellainen kyllä haihtuu. Niin tavallisesti kumminkin käy".
"Mutta ei minun suhteeni"! vannoi Joachim nyt aivan tosissaan… "Kyllä tiedän että täällä Ruotsissa olemme me nyt korvia myöten ilkeän vitkastelun ja pelkuruuden pauloissa, mutta…"
"Malta! Malta nuori ystävä!" Ukko Figge nousi juhlallisesti paikaltaan, ja tuskin kenenkään oikein tietämättä miten oli siihen johduttu, olivat he yhtäkkiä keskellä valtiollista kiistaa, jossa kuvastui jälleen kaikki 20. vuosiluvun levottomien valtiopäivien taistot ja lörpötykset.
Illallista syödessä, joka kaiken sen vaivan palkaksi, mikä kukkojen kiinniottamisessa ja höyhentämisessä oli ollut, tarjottiin jotenkin myöhälle, ei ollut erittäin hauskaa. Herrojen päät paitse Joachimin, joka oli keskustellut enemmän kuin juonut ja Stjernen, joka sieti ainakin härkätynnyrillisen, tuntuivat kovin raskailta ahkeran kestailemisen jälestä konttoorissa, toisekseen oli majuuri huonolla tulella illallisen viipymisestä.
Tytöt olivat hiljaisia ja juhlallisia — kosijan läsnäolo vaikutti aina niin lannistavasti heihin. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä eikä Niilo Olavi Stjerne, joka todellakin oli koko illan oikein kärsimättömästi ikävöinyt nähdä valittunsa edes vilahdukseltakaan, enempi kuin Joachimkaan, joka silmillänsä mustasukkaisesti vartioi "kosijaa" eivät kumpikaan tulleet lausuneeksi ainoatakaan sanaa Agnetalle. Hän istui pöydän ääressä Beatan ja Karin Marian välissä katsahtamatta ylös tuskin kertaakaan koko iltana.
Majuurska oli kaikkea muuta kuin tyytymätöin tyttönsä käytökseen. Tytön täytyy aina olla "maltillinen" sellaisissa asioissa ja sitäpaitse se hänen mielestään oli kaikin puolin viisainta, niin kauan kuin kihlaus ei ollut vielä oikeastaan julkaistu.
Aikaisin seuraavana aamuna ajoivat kosija ja ukko Wallqvist kotiin.
Laimeasta pyynnistä pysähtyä vielä seuraava päivä — majuurskan mielestä nimittäin ei olisi ollut oikein viisasta kiusata heitä kovin jäämään nyt juuri kuin hurmaavaa Susen neitiä odoteltiin — kiitettiin vain kohteliaasti. Stjerne koetteli vielä kerran katsoa Agnetaa silmiin mutta ei onnistunut. Sumeana huhtikuun aamuna seisoi hän ja niiasi itsepäisesti alasluoduin silmin kosijalleen rapulla, samalla kuin tämä alakuloisena ja pahalla tuulella tarttui ohjaksiin ja käski maiskahuttaen ruunaansa.