VII.
Samana iltapäivänä kun sotaneuvos vihdoinkin oli sanonut hyvästit ja kun he jo onnellisesti ja hyvin vaelsivat Kristianstaadia kohti, ratsasti Joachim Marieholmaan. Aamullinen katkeruus oli pysynyt koko päivän yhtä kiihkeänä, niin ettei hänellä ollut lepoa eikä rauhaa ennenkuin oli saanut puhua Stjernen kanssa.
Kun hän ratsasti kivitettyyn umpipihaan, jonka suuren portin päällystää koristi hiekkakivestä hakattu vapaaherravaakuna, veti hänen huomionsa heti puoleensa olento, jota merkillisempää hän mielestään koskaan ei ollut nähnyt. Ylhäällä portin vastapäätä olevilla päärappusilla seisoi pieni naishenkilö, kömpelöä hiekkakivistä kaidepuuta vasten nojautuneena. Hänen harteillaan oli vanha topattu silkkiviitta, josta pumpulitukut siellä täällä pilkistelivät esille ja pitkulaisessa päässään, terävine koukkunenineen ja tuikeasti paistaville silmineen oli korkea, ympyriäinen hattu, jonka suuri, kovin kulunut höyhentöyhtö oli ainakin viisitoista vuotta vanha. Toisessa kädessään oli hänellä pitkä kävelykeppi, jollaiset olivat käytännössä "rococo"-aikakautena ja toisella kädellään oli hän kerännyt helmansa ylös, niin että jalat pitkävartisissa puukengissä näkyivät. Joachim tietysti oli kuullut kylliksi hänestä, niin ettei hänen edes tarvinnut tuokiotakaan epäillä sitä että edessänsä seisoi kautta koko Höingen kihlakunnan kuuluksi käynyt vapaaherratar Malviina Stjerne.
Hän puhutteli ankarasti, kuten tuntui, erästä kurjaa torpparipaholaista, joka hattu kädessä seisoi rappusten edessä. Kun Joachim ratsasti pihaan otti hän vanhanaikuisen, saksien muotoisen jalokivillä koristetun "lorgnetin" ja piti sitä silmiensä edessä.
"Kuka hän on"? kysäsi hän mahtipontisesti.
Joachim nosti kohteliaasti hattuansa ja kumarsi satulassa. "Luutnantti Skytte Munkebodasta". vastasi hän tottuneesti, "armollisen vapaaherrattaren nöyrin palvelija".
"Vai nuori Skytte…" hän tarkasteli häntä edelleen yhtä häikäilemättömästi. "Ei ole hullumpi, ei ole hullumpi kautta kunniani! Hän siis kai tuntee minut"?
Joachim ei voinut olla hymyilemättä vastatessansa kohteliaasti:
"Ei löydy ainoatakaan koko Skånessa ken ei tuntisi vapaaherratarta".
Hymyily solahti samassa vapaaherrattaren ruskeaihoisten linnunkasvojen yli, ympyriäisen hatun alla.
"Se ilahduttaa minua", sanoi hän nyykähyttäen. "Siltä sen pitää kuulua"!
Joachim käyden vähän hämilleen näki heti, että vapaaherratar varsin hyvin oli käsittänyt hänen pilkallisen vastauksensa, mutta että hän ei siitä vähintäkään närkästynyt.
Käden liikkeellä käski vapaaherratar torpparin huolehtimaan hevosesta ja Joachim asteli hitaasti rappuja ylös.
"Luutnantti kai tahtoo tietystikin tavata poikaani"? kysyi hän käyttäen kohteliaampaa ääntä kuin äsken.
"Niin". Joachim kumarsi kohteliaasti ja suuteli hänen kättänsä, joka oli kylmä ja luiseva kuin linnun kynsi.
"Hän tulee heti, näin hänet juuri tallissa, kulkiessani siitä ohi". Vapaaherratar puhellessansa työnsi itse raskaan tammioven auki ja pyysi vieraansa astumaan sisälle.
Etehisessä oli heitä vastassa eräs palvelija, jonka vapaaherratar kumminkin heti paikalla lähetti herra paroonia etsimään. Sitte potkasi hän pitkällistä harjoitusta osoittavalla näppäryydellä raskaat puukengät jaloistaan, ja laski hameensa alas ja alkoi — kuten Joachim kohtausta kuvatessaan jälestäpäin sanoi — "näyttää ihmismäisemmälle".
Salissa, joka oli pitkulainen kuin taidekokoelma, vanhoine, valkeine kullattuine rococohuonekaluineen pyysi emäntä vierastansa istumaan, istuutuen heti itsekin ja alkaen purkaa kultalankaa; tämä oli ollut hänen ensi nuoruutensa aikana yleistä, ja oli, kuten pahansuovat ihmiset sanoivat, ainoa käsityö jota hän osasi tehdä. Sanottiin myös, ja uskottiinkin yleisesti, että vapaaherratar Malviina Stjerne, syntyisin Leijonklo, ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Tämän taitamattomuuden syynä, jota peittääkseen hän kumminkin vastoin "suoraa" luonnettansa teki kaikkensa, pidettiin osaksi hänen vanhempainsa eriskummallisuutta ja Rousseaulaisten kasvatusohjeiden sekavaa käsitystä, osaksi hänen omaa sairaloisuuttaan kasvuaikana, joka olikin tämän kasvatustavan tehnyt mahdolliseksi ja jonka nojalla sitä oli voitu puolustaa. Tosiasia kumminkin oli, ettei kukaan, huolimatta hänen laajalle levinneistä, monimutkaisista asioistaan, voinut ylvästellä nähneensä hänen kädellään kirjoitettua ainoatakaan sanaa, eli hänen koskaan lukevan kirjaa.
Mutta hän oli matkalla aamusta aikasesta iltaan myöhään, ratsastaen, venäläisellä juoksijallaan talosta taloon, torpasta torppaan koko tuolla suurella tiluksellaan, jonka hän kakskymmenneljävuotisena, miehensä kuoltua oli ottanut hoitoonsa velkaisena ja puti puhtaaksi pantuna ja joka nyt oltuaan kohta neljäkymmentä vuotta hänen hallittavanaan, sodasta, vallankumouksesta ja hallitsijasuvun vaihtumisesta, taloudellisesta pulasta ja lisäveroituksesta huolimatta kannatti paremmin kuin mikään muu talo koko länsi Göingen kihlakunnassa. Poikaansa kohteli hän aina kuin alaikäistä, ja kun Joachim nyt näki äidin, voi hän varsin hyvin käsittää, kuinka Niilo Olavista todellakin, hyvästä ymmärryksestään ja verrattain hyvistä tiedoistaan huolimatta oli voinut tulla sellainen kun hän oli: tylsä, raskasmielinen ja epäitsenäinen. Äiti oli aina siitä päivin kun poika oli vuoden vanha kukistanut hänen tahtonsa, sitonut hänen kätensä.
"No, miten siellä Skyttelässä voidaan"? Vapaaherratar ei seurustellut enää kenenkään kanssa, eikä liikkunut koskaan missään, mutta hän oli utelias kuin joskus nainenkin voi olla ja tiesi kaikki, mitä monen pitäjän piirissä tapahtui, "No kuinkas pieni miniäni siellä kasvaa ja varttuu"?
Joachim katsoi tarkasti häneen. "Tarkoittaako vapaaherratar serkkuani, neiti Agneta Skytteä"?
"Niinpä tietystikin", hän katsahti ylös. "Tuo pieni, pieni suurine ruskeine silmineen ja valkeine hiuksineen, jonka minun poikani" — piirre suun ympärillä kävi yhtäkkiä katkeraksi, melkeinpä ivalliseksi — "välttämättömästi aikoo tehdä Marieholman emännäksi jälkeeni".
"On minusta ikävää sanoa", Joachimin ääni oli hyvin kohtelias, ja hän katsoi vapaaherratarta yhä vakavasti silmiin, "mutta luulen että niin ei tule tapahtumaan".
"Eikö"? sanoi vapaaherratar kylmästi, katsoen yhtä vakavasti hänen silmiinsä. "Onko kenties tullut joku sykkyrä lankaan?"
"Niin" vastasi nuori Skytte lyhyesti. Hänen vihansa kuohahti nähdessään miten ylpeästi vapaaherratar asiaa kosketteli, ja hänelle tuotti oikein helpotusta saada sanoa hänelle totuus yhtä lyhyesti ja häikäilemättä, kuin hänkin puhui.
"Miksikä niin, jos uskaltaa kysyä?"
"Siksi että minä en tahdo että Agneta serkkuni menee naimisiin!" huudahti Joachim yhtäkkiä hillitsemättömästi, toisen muuttumattoman, välinpitämättömän kylmyyden kovin kiihoittamana.
Vapaaherratar heitti "purukset" ja löi yhtäkkiä käsiänsä yhteen aivan haltioissaan.
"No, suuri Luoja, onkos kuultu kummempaa! Ja tuossa istuu hän ja sanoo minulle — minulle Niilo Olavin omalle äidille sen suoraan vasten kasvoja".
Joachim oli noussut. "Olen tullut tänne puhumaan Stjernen kanssa asiasta ja onhan hyvä, että vapaaherratarkin saa samalla tietää sen. Agneta Skytte — sen olen valalla vannonut — ei koskaan maailmassa mene naimisiin kenenkään muun miehen kanssa kuin minun".
Kun Joachim alkoi puhua kuului jo ääniä ja askeleita etehisestä. Vapaaherratar kohotti heti kättänsä ikäänkuin saadaksensa hänet vaikenemaan, mutta se oli liian myöhään. Samassa kun hän oli lausunut viime sanansa astui parooni Figge Wallqvistin seuraamana, saliin.
Niilo Olavi Stjerne seisoi kynnyksellä, hän tietysti oli heti käsittänyt, niistä oli kysymys, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun Joachim oli niin selvään ja suoraan sanonut sanottavansa.
"Mitä hittoja…?" oli ainoa, mitä hän seisaaltaan tuli sanoneeksi.
Syntyi tuokion hiljaisuus. Sitte astui Stjerne hitaasti huoneeseen ja kääntyi, tummanpunaisena vihasta, suoraan Joachimiin.
"Mitä hittoa tämä merkitsee?" kysyi hän päättäväisesti ja samalla vähän arvokkaasti.
Vapaaherratar oli noussut ja kokoili lankojaan ja tilkkujaan.
"Niin, niin, poikalopit" — kun Malviina vapaaherratar kiivastui, puhui hän aina samaa, karkeaa, sievistelemätöntä skånelaista, jonka hän muutoin säästi rengeilleen ja torpparilleen. "Tapelkaa nyt vaan tyttötypykästä, se onkin ainoa sopiva tapa päättämään tällaisia asioita, kun peli on kunniallista. Mutta älkää nuhjoko toisianne kuoliaaksi, se ei ole tarpeellista".
Niilo Olavi Stjerne piti ovea auki äidilleen: "Äiti voi olla aivan huoletta, minun selkääni ei Skytte läksytä".
Figge Wallqvist, joka vielä oli pysytellyt huomaamatonna takalistolla, purskahti yht'äkkiään, hermostuneesti nauraa killittämään kuullessansa tämän viittauksen Tukholman kuuluksikäyneeseen urotyöhön.
Vapaaherratar, joka jo oli astunut huoneesta ulos, kääntyi mahdikkaasti.
"Wallqvist voi seurata minua" sanoi hän.
Joachim oli raivostunut — ensiksikin itseensä kun ei ollut menetellyt viisaammin, ja sitte Stjerneen, joka taaskin uskalsi läimähyttää tuon tuhman överstin Lotta jutun hänelle vasten kasvoja ja sen juuri tänä hetkenä, Agnetan nimen yhteydessä.
Stjerne sulki oven äitinsä ja Figge ukon mentyä ja kääntyi sitten
Joachimiin.
"Tahdotko olla hyvä ja tehdä selkoa, mitä tämä oikeastaan merkitsee", sanoi hän lyhyesti.
Hän oli nyt aivan valkea ja hänen kätensä vapisivat hieman. Ikäänkuin koneellisesti teki hän jonkunmoisen viittauksen vieraalleen että hän istuisi, siten itsekin saaden syytä istuutua. Mutta Joachim Skytte jäi seisomaan.
"Tämä ei merkitse muuta mitään kuin mitä jo olen sanonut: Agneta ei mene kenenkään muun kanssa naimisiin kuin minun".
"Vai niin" sanoi Niilo Olavi ivallisesti — ei suotta ollut häntä äitinsä kasvatellut. "Mitä sanoo armollinen majuurska siihen?"
"Hän ei siitä tiedä vielä", sanoi Joachim lyhyesti.
"Ja tulet kai luokseni nyt siksi, että minun pitäisi tätiäsi valmistaa sitä ilosanomaa vastaanottamaan?" kysyi parooni yhäti samalla äänellä".
"Ei!" Joachim tuskin enää voi hillitä itseään kauemmin, toisen tapa häntä niin kiihoitti. "Tulen ensiksi luoksesi, kuin katsoin sen soveliaimmaksi… ja… ja… kunniakkaimmaksi" — hän kohotti äkkiä ylpeästi päänsä — "että sinä joka olet lähin asianomainen, ensiksi saisit tietää miten asian laita oikeastaan onkaan".
"Jatka!" huusi Stjerne äreästi. Hän istui naputellen sormillansa kovasti pöytää; kuta enemmän Joachim voi hillitä itseään, sen raivostuneemmaksi toinen kävi.
"Ei ole muuta jatkamista", sanoi Joachim hyvin hiljaisesti. "Asia oli vain se, jonka nyt olet jo kuullut kolme kertaa että Agneta tahtoo minut, eikä sinua".
Niilo Olavi nousi ja löi nyrkkinsä pöytään niin että kaikui.
"Vai sitä hän tahtoo? Näytän että se on valhetta!" huusi hän raivoissaan.
"Hiljemmin mäessä, veli Stjerne!" Joachim kiivastui myöskin nyt. "Jos et luopune vaatimuksestasi hyvällä, niin löytänen kai keinon pakoittaakseni sinua".
"Mene hänenkin kanssaan Norrbackan kestikievariin, niinkuin tuon toisenkin lutkan kanssa. Sen perästä, siitä saat olla varma, ei Niilo Olavi Stjerne vaadi sulta aarrettasi".
Joachim tietämättään nosti uhaten ratsupiiskan, jota hän koko ajan oli pitänyt kädessään. "Tiedä huutia!" huusi hän raivoisena, "muista että puhut neiti Skyttestä!"
He vaikenivat molemmat pariksi tuokioksi, molemmat ikäänkuin häpeissään ja Joachimin kiihkeän muistutuksen jäähdyttäminä. Stjerne istuutui raskaasti tuoliinsa ja tuijotti hiljaa, mutta äkäisesti kuin eläin suurilla sinisillä silmillään Joachimiin, joka solakkana ja suorana seisoi hänen edessään, hattu ja ratsupiiska kädessä valmiina lähtemään.
Sitte nousi parooni ja sanoi hitaasti ja hillitysti, taistellulla tyyneydellä:
"Puhelkaamme järkevästi tästä, veli Joachim — tällä keinoin emme kumminkaan koskaan pääse mihinkään. Tiedän kyllä, että Agnetalla ei vielä" — hän katsoi alas ja hapuili sanoja — "ole mitään erityistä… tunnetta minua kohtaan. Mutta kun minulla on hänen vanhempainsa lupa, ja kun tyttöä rakastan ja luulen voivani tehdä hänet onnelliseksi, niin ei ole aikomukseni luovuttaa häntä ensimäisen satunnaisen vastaantulijan mielivaltaisille oikuille… Pysyn sanoissani", lisäsi hän tarmokkaasti, "kuten luulen ukko majuurinkin pysyvän sanoissaan, kun tulee niistä kysymys".
"Hyvä!" vastasi Joachim lyhyesti. "Niinpä tiedämme sen sitte!"
Hän valmistausi jo lähtöön, kun Stjerne — sekavasti tuntien että miten asiat olivatkaan, hän kaikessa tapauksessa oli isäntä ja hänen oli mahdotonta sallia kenenkään mennä talostaan tällä tavalla, maistamatta kuivaa eli märkää, — osaksi äreän hyväntahtoisesti, osaksi kömpelösti vitkastellen lausui:
"Veli viivähtää kai täällä ottamaan ryypyn ja syömään voileipää kanssamme iltasella?"
Joachim heilautti ylpeästi, melkeinpä halveksuen päätään. Tosin hänellä oli sekä nälkä että jano — Herra sen tiesi. Mutta hän piti sen arvoaan alentavana syödä palasenkaan leipää tai juoda pisarankaan vettä tämän katon alla, niin kauvan kuin Stjerne ei hellittänyt vaatimustaan saada Agnetan käden omakseen. Sitäpaitse hän ei voinut itseltään kieltää, että hän mieluummin oli tapaamatta Malviina muijaa, heidän välisten asiain saatua sellaisen lopun.
Mutta niin ei kuitenkaan käynyt, kun hän Stjernen rinnalla, joka kohteliaasti saattoi vierastaan ulos, seisoi kivirapulla, odotellen hevostaan, tuli vanha vapaaherratar.
Hän astui häikäilemättä esille ja asettui heidän välilleen, tavallisen suoraan tapaansa meikeinpä kopeasti kysyen:
"No ovatko herrat jo päässeet sovintoon, kumpi teistä on se onnellinen joka saa viedä tytön morsiamena kotiin?"
Niilo Olavi käänsi päänsä poispäin, vastaamatta äidilleen, loukkaantuneena ja hämillään tavasta, jolla asiaa käsitteli, Joachim sitävastoin katsoi melkein uteliaana vapaaherratarta, tämän seisoessa hänen vierellään; pienenä ja suorana avokaulaisessa vanhanmuotisessa, kapeassa, lyhytselkäisessä puvussaan, ilman päällysvaatteen tapaistakaan koleana huhtikuun iltana. Kun hän tapasi hänen suurten kirkkaiden silmiensä hyväntahtoisesti pilkallisen ja epäilevästi ilkkuvan katseen, helpottui hänen mielensä ja hän tuli yht'äkkiä paremmalle tuulelle, kuin mitä hän oli ollut koko iltapäivänä. Hän kumartui ja painoi kohteliaasti huulensa hänen laihaa, kylmää kättänsä vasten.
"Tietysti se, jonka morsian itse valitsee, tai oikeammin, jonka hän jo on valinnut", sanoi hän ylvästellen ja katsoi häntä kauniilla silmillään hymyillen.
Vapaaherratar oli, kuten hän itse sanoi "ei tunteeton". Hän puisteli päätään ja nirpisti ohuet huulensa, ja taputteli kevyesti luutnantti Skytteä poskelle laihoilla, luisevilla sormillaan.
"Ei aina. Ei aina, ystäväiseni". Hän tuijotti eteensä enää kohtaamatta hänen katsettaan. "Ei ainakaan minun nuoruudessani".
Ja kun Joachim ei oikein tietänyt mitä vastata — vanhuksen ääni oli ollut niin kummallinen — lisäsi tämä pannen laihat käsivartensa ristiin rinnalleen, tuolle kerran niin sievälle vanhanaikuiselle puvulleen.
"Silloin oli tyttö ymmärtäväinen ja otti sen jolla oli talo ja nimi…
"Ja toinen raukka?" kysäsi Joachim nauraen katsahtaen olkansa ylitse — hevosta talutettiin esiin, ja hän juoksi rappusia alas.
Vapaaherratarkin nauroi.
"Toisinaan sai hän tulla jälestä päin…"
"Äiti!" huudahti Stjerne äkkiä loukkaantuneena hänen aistillisesta puhetavastaan, johon hänen kumminkin olisi pitänyt tottua.
"Herranen aika Niilo Olavi", — Joachim istui jo satulassa ja nosti emännälle hymyillen hattuaan — "jollakinhan täytyy miestä sentään ilahduttaa!" Hän katsahti poikaan ja lisäsi kuivasti:
"Sillä jos tunnen tyttöjä oikein, niin hän kumminkin ottaa sinut".