VIII.
Niilo Olavi Stjerneä pidettiin kylläkin yleisesti varsin hitaisena, kun oli kysymys ratkaisevan päätöksen toteuttamisesta, mutta vaikka hän olikin äitinsä vallanhimon tylsyttämä, oli hän kumminkin itsepäinen ja uhkamielinen kuin skånelainen konsanaan ja kovin rakastunut Agnetaan kun oli, huolimatta hänen selvästi näyttämästä vastenmielisyydestään — luottaen vanhempien lupaukseen — piti hän Agnetaa kihlattuna morsionaan. Hän ei myöskään pelännyt Joachim Skytten vaarallisuutta kilpakosijana — eroittihan laki jo, jota ei erityisettä luvatta voitu evätä, serkut toisistaan — mutta siitä päivin kun Munkebodaan oli tullut nuori mies, jonka helpoista kauniin sukupuolen valloituksista maine jo etukäteen oli kertonut, oli parooni vaistomaisesti ollut mustasukkainen hänelle ja Joachimin ylpeä, julkea käytös oli vielä enemmän ärsyttänyt häntä. Tuhlaamatta aikaa antoi Marieholman herra valjastaa hevosensa kiesien eteen ja tällä kertaa pyytämättä seuraherraansa mukaan, ajoi hän yksin suoraa päätä Munkebodaan.
Joachim ei ollut saanut tilaisuutta puhua Agnetan vanhempien kanssa. Vasta sitte kuin koko perhe jo oli kokoontunut illallispöytään, oli hän tullut kotiin Marieholmamatkaltaan, vihdoinkin sitte kun he iltasella — Lotti tädin talikynttilöilleen heitä saattaessa — menivät rappuja ylös, oli hän saanut pikaisesti kuiskatuksi pari sanaa Agnetalle, miten kaikki oli käynyt.
* * * * *
Oli Vapunpäivä ja vanhan tavan mukaan laskettiin elukat Munkebodassa ensikerran laitumelle. Mutta kun nyt oli kumminkin ruohoa niukalti tänä Vappuna ei syönnistä juuri tullut sanottavaa — eläimet pääsivät vain vähän ulos kytkyeistä ja koko juhla supistui siihen, että ne saivat parin tunnin ajan jaloitella ja hengittää raitista ilmaa. Lehmät seisoivat sävyisinä ja tyytyväisinä navetan edustalla, ne ammuskelivat raikkaaseen ilmaan ja ojennellen kaulaansa tuijottivat tylsästi eteensä suurilla, surullisilla silmillään. Vasikat, auringonpaisteen elvyttäminä tanssivat sitävastoin pitkine säärineen iloisesti ja kömpelösti ympäri pihaa ja hyppivät rajusti ja vallattomasti sivullepäin, kun niitä hätisteltiin. Juhlaan — sillä juhlana melkein sitä Munkebodassa pidettiin, kun kevät tällä tavoin ikäänkuin julkisesti julistettiin — otti alusta loppuun ukko majuuri itse osaa. Pitkä piippu vaappui toisessa suupielessä ja kypäri oli takaraivalle sysättynä kun hän omin käsin Joachimin kanssa auttoi elukoiden irtipäästelemisessä ja seisoi sitte tyytyväisenä katsellen niitä. Tyttäret istuivat keittiön rappusilla, peitehuivit harteilla, nauttien avopäin auringon paisteesta, joka todellakin tänään oli tavattoman lämmintä ja keväistä.
Marieholman vaunut vierivät hitaasti veräjistä — karjakartanon eroitti päärakennuksesta ja sen somerikkotanhuasta vain kapea Munkebodan maantie, — ja paruuni, kokeneena kuskina ja maalaisena, tiesi tietysti asianomaisesti varoa irtilaskettua karjalaumaa.
"Kas, veli Stjerne, hyvää päivää"! huusi majuuri iloisesti hänelle, tyttöjen samalla kadotessa rappuselta. Joachim, joka karjanhoitajan kanssa oli syventynyt katselemaan erään vasikan kipeää takajalkaa, ei sitävastoin heti huomannut vierasta.
Parooni astui hitaasti kieseistä — taputteli tyynnytellen ruunaa, joka levottomasti arasteli lehmiä; ja kysyi tavallista jäykemmin ja juhlallisemmin, jos arvoisa veli suvaitsi puhua hänen kanssaan kahdenkesken pari sanaa.
Konttorissa, ennenkuin hän vielä oli saanut tervehtiä majuurskaakaan joka nyt — kuten tavallisesti kun tuli vieraita — muutti heti pukunsa, sanoi parooni viivyttelemättä asiansa ja pyysi luvan saada vielä tänä päivänä puhua neiti Agnetan kanssa; hänellä oli syytä — hän loi majuuriin sellaisen katseen, että vanhasta Niilo Skyttestä tuntui ilkeältä ja hänen mieltänsä alkoi ahdistaa — hänellä oli syytä toivoa että kihlaus lopullisesti julkaistaisiin niin pian kuin mahdollista.
Kyselemättä pitemmältä, — melkein pelästyneenä tästä — käski majuuri heti kutsua Agnetaa ja armollista rouvaa. "Pyydä kaikella muotoa armollista rouvaa myöskin tulemaan"! huusi hän vielä Bengtalle, aivan hermostuneena ajatellessansa että hänen täytyi olla yksin näytelmässä, joka nyt alkoi.
Kohta kun Joachim oli tuntenut Marieholman ajopelit, oli hän samassa passittanut tuon mieliä kiinnittävän vasikan luotaan ja oli pikaisesti juossut pihan yli keittiön rapulle, missä tytöt äsken istuivat, ja mistä he olivat hänelle huutaneet ja nykyttäneet päätään. Hän arveli heidän menneen ullakolle, mutta kiiruhtaessansa keittiön etehisen läpi, ehkäsi hänet Beata, joka varovaisesti pisti päänsä ulos, tällä hetkellä tyhjänä olevan väentuvan raotetusta ovesta ja viittasi häntä salaisesti tulemaan sisälle.
Pitkällä penkillä, valkean ruokapöydän edessä istui Karin Maria, ja Agneta, peiteliina päässä, oli polvillaan hänen edessään ja painoi kasvonsa sisarensa helmaan.
"Mutta Herran nimessä, tytöt"! huusi Joachim kauhistuen astuessaan sisälle. "Mitä nyt on tekeillä"?
Agneta silmäsi ylös kalpein, hämmästynein kasvoin — Joachim astui heti hänen luokseen.
"Mutta. Agneta…" hän nosti hänet ylös ja veti hänet luokseen, välittämättä vähääkään Karin Mariasta ja hyväntahtoisesta Beatasta, joka yhtäkkiä oli alkanut itkeä. "Siksikö että Stjerne? … Ja sinä, joka lupasit minulle, olla pelkäämättä"!
"En pelkääkään", mutisi Agneta ja painautui lujasti hänen syliinsä, nojaten otsaansa hänen olkapäähänsä, "en häntä. Mutta äiti… Olenhan aina tottunut äitiä tottelemaan"!
Karin Maria nousi pikaisesti ylös ja astui sisarensa viereen: "Tässä et tottele ketään muuta kuin omaa sydäntäsi, Agneta", sanoi hän juhlallisesti.
Joachim katsoi ylös — ja ojensi Karin Marialle kätensä.
"Karin Maria… Olet meidän puolellamme?…" äännähti hän hämmästyneesti, kiitollisesti.
Karin Maria laski kätensä hänen käteensä ja nyykähytti äänetönnä. Hän olisi sanonut jotain, mutta samassa hyökkäsi pirttipiika Bengta sisälle. Beata, joka piti vahtia ovella, oli tietysti unohtanut velvollisuutensa ja seisoi nyt liikutuksesta nyyhkien, nenäliinaa silmillään.
"Neiti Agneta…" Piika jäi seisomaan avosuin töllistellen: eikö siinä sitte seissyt luutnantti pitäen Agneta neittä sylissään! Ja kumminkin tiesi joka sielu pitäjässä, että juuri hän tulisi saamaan Marieholman paroonin!
Agneta oikasiihe pikaisesti — hän oli aivan kalpea.
"Tahdotko että tulen mukaasi"? kysyi Joachim hiljaa. He kaikki tietysti olivat heti arvanneet mitä varten kutsuttiin.
Agneta katsoi tuokion epäilevästi Joachimiin, suuressa kiusauksessa —
Karin Maria sanoi vakavasti ja päättäväisesti.
"Se ei kelpaa lainkaan. Agnetalta kysytään ja Agneta yksin vastatkoonkin… Sitä paitse suututtaisi se äitiä tavattomasti", lisäsi hän hiljemmin, "ja kosijaa tietysti myöskin…"
Agneta pusersi molemmilla käsillään rintaansa — ovella kääntyi hän ja katsoi sydäntäsärkevästi komeilla, nyt kyynelloisteisilla, ruskeilla silmillään. Joachim astui tenhottomasti askeleen häntä kohti.
"Anna hänen vain mennä", kuiskasi Karin Maria. Ja lisäsi ääneensä, kun Agneta piian kera oli jo oven ulkopuolella: "Ollos aivan huoletta, serkku — ei kukaan pakoita Agnetaa enemmän kuin meitä muitakaan".
Armollinen rouva, joka katsoi välttämättömän tarpeelliseksi kaikissa juhlatilaisuuksissa olla oikein "tällissään", ei vielä ollut saapunut kun Agneta, joka oitis, valmistelematta oli kutsua seurannut, astui konttooriin isänsä luo.
Hän oli kalpea ja vapisi, niin että hänen täytyi tukea lähimpään tuoliin niijatessansa kosijalle alasluoduin silmin. Hänen suunsa ympärillä oli tuo uhkamielinen päättävä piirre, joka joskus teki hänet niin äitinsä näköiseksi.
"Agneta, pieni tyttöseni…" soperteli isä onnettomuutta ennustavalla juhlallisuudella. Hän käänsi levottomasti katseensa tyttärestään parooniin, mutta kun ei kumpikaan tuntunut tahtovan kohdata hänen katsettaan, eikä rohkaissut häntä millään tavalla, hätääntyi hän heti, käänsi äkkiä selkänsä, ja asettui, kädet housuntaskuissa seisomaan huoneen perimmäisen akkunan ääreen ja mutisi pikaisesti:
"Puhu itse, veli Stjerne, hänen kanssaan — onhan se oikeastaan enempi sinun asiasi kuin minun".
Niilo Olavi seisoi ja katseli Agnetaa: solakka, hentonen hän oli nojatessaan paljailla, valkoisilla käsivarsillaan edessään olevaa tuolin selystää vasten, pää syvään painettuna rinnalle, joka levottomasti aaltoili kotikutoisen, ruudukkaisen kaulaliinan alla. Kosija läheni hitaasti.
"Neiti Agneta", sanoi hän takerrellen matalalla äänellä. "Isänne on suonut minun kysyä, josko neiti… josko Agneta…" Hän ei sanonut enempää, vaikeni hetken, pari ja tarttui yht'äkkiä kiihkeästi hänen käteensä. "Agneta", kuiskasi hän rukoillen, vakavasti, "lupaan että vaimoni ei koskaan tarvitse katua myöntävää vastaustaan".
Agneta katsahti arasti ylös. "Herra parooni", alkoi hän hiljaisella äänellä, "surettaa minua…"
Parooni piteli vielä hänen kättänsä, ja pusersi sitä tulisesti:
"Elkää virkkako enempää!… Agneta tulee katumaan. Punnitkaa — punnitkaa tarkoin levossa ja rauhassa". Hän puhui kiireesti, liikutettuna. "Älkää antako tuon poika heitukan turhien lupauksien viekotella teitä rikkomaan vanhaa lupaustanne…"
"En ole koskaan antanutkaan mitään lupausta", huusi Agneta loukkaantuneena.
Samassa tuokiossa aukeni ulko-ovi reippaasti ja majuurska seisoi kynnyksellä. Hän oli, astuessaan sisälle, kuullut Agnetan viime sanat ja, piialta vihiä saatuaan, käsitti hän heti mistä oli kysymys.
"Vanhempasi ovat sen antaneet sinun nimessäsi", huudahti hän kiivaasti, vihastuen. Hän ei ehtinyt edes tervehtiä Stjerneä — hän joka muutoin oli niin kohtelias vieraille. "Saat olla hyvä ja käyttäytyä sen mukaisesti".
Tämä karkea käsky herätti Agnetan vielä uinuvan naisellisen itsetunnon.
Hän kiskasi kätensä irti ja kääntyi äitiinsä.
"Äiti"! Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Voitte koetella pakottaa minua, jos tahdotte, mutta en koskaan maailmassa myönny Stjernen pyyntöön".
"Hän on hassu", mutisi majuuri etäämpää, akkunan äärestä. "Hän ei ymmärrä omaa etuaan. Mutta veli, ällös välittäkö siitä — se haihtuu. Se kyllä haihtuu, sen saa veli nähdä…"
"Se ei haihdu", lausui Niilo Olavi tulisesti. "Se ei haihdu, sanon sen, ennenkuin tuo Joachim lurjus on tullut talosta pois".
"Jos en koskaan olisi nähnytkään serkkuani", huudahti Agneta katkerasti, menettäen viimeisenkin malttinsa, "niin en kumminkaan olisi paroonia huolinut. En hinnasta mistään"!
Majuurska tarttui kovasti tyttärensä käsivarteen. "Onko niin asiat"? kysyi hän terävästi. "Onko Joachim todellakin antautunut lörpöttelemään tyhmyyksiä sinulle? Missä sitte ovat silmäni olleet, kun en ole sitä nähnyt"!
Ja kuin Agneta vaikeni — uhkamielisenä ja katkerana — lisäsi hän levollisemmin, katsoen samalla kysyvästi Stjerneen:
"Mutta se on mahdotonta… Olisin sen keksinyt jo kauan sitte…"
"Mitä hän on Agaetalle sanonut, en tiedä", lausui parooni, aivan poissa suunniltaan, "mutta varmaa ainakin on, että hän tulee luokseni kerskaillen mitä hävittömimmin voittaneensa morsiameni".
Majuurska mietti hetkisen. "Skytte", sanoi hän komentavasti, "kutsuta heti veljenpoikamme tänne. Ja sinä, ma chère", — hän kääntyi tyttäreensä — "sinä olet saava tietää, ennenkuin on liian myöhäistä, että sinulla on vanhemmat, jotka ovat sinua viisaammat! Siinäkö sinun älysi vain onkin, että sinä yks kaks ihastut ensimäiseen, vastaan tulevaan Corydoniin, joka on sattunut sanomaan sinulle pari tyhmyyttä, niin… Niin, silloin tottatosiaan et ole ansainnut parempaa kuin että tartutaan asiaan kovin kourin"!
Agneta ei vastannut sanaakaan. Hän oli tällä hetkellä odottaessaan Joachimia sellaisessa ilkeässä ja ankarassa jännityksessä, niin että hänestä tuntui melkein kuin jokin hänen sisällään katkeaisi, eli halkeisi. Melkein tietämättään oikasiihe hän täyteen pituuteensa ja kohotti päänsä — tällä hetkellä, seistessänsä vanhempiensa ja tuon miehen, jonka he olivat hänen mieheksensä valinneet, kanssa kasvot kasvoja vasten ja kun hänen täytyi puollustaa nuorta rakkauttaan, oman sydämensä oikeutta, kehittyi hän täysikasvuiseksi.
Joachim, joka Agnetasta erottuaan, oli odottanut vieraskamarissa, tuli nyt sisälle sedän kanssa ja sulki oven jälkeensä. Majuurska istahti raskaasti kiinalaiseen rottinkituoliin, niin että se natisi. Hän oli niin vihainen ja kiihoittunut, että leveät myssyn nauhat leuan alla lepattivat.
Joachim astui Agnetan luo ja asettui hänen taakseen, — hän kietoi kevyesti kätensä hänen vyötärönsä ympäri.
"Paras Niilo setä, hyvä Lotti täti", alkoi hän kiihkeästi, mutta varsin kohteliaasti ja hillitysti — hän oli, odotellessaan ulkona miettinyt, mitä hän sanoisi. "Ette saa käsittää tätä uhkaksi eli kunnioituksen puutteeksi siltä, joka kumminkin niin hyvin tietää miten paljosta hänen on teitä kiittäminen, mutta — sitä ei voi auttaa — Agnetan ja minun täytyy saada kuulua toisillemme". Hän katsoi vedoten heihin, ja kun ei kukaan vastannut, lisäsi hän miehekkään päättävästi:
"Nyt te sen tiedätte. Ja nyt vannon, etten mielisuosiolla, enkä pakolla luovu serkustani".
Joachimin puhuessa, kuullessansa vain jo hänen äänensä kaiun, tunsi Agneta tavatonta helpoitusta — ikäänkuin olisi hänet vapautettu soimauksen ja yksinäisyyden kuormasta, joka oli häntä tähän saakka painanut. Melkeinpä tietämättään, nojausi hän raskaasti ja tenhottomasti Joachimiin — tämä huomasi sen ja kietoi kätensä lujemmin hänen vyötärönsä ympäri.
"Säästäkää meitä edes noista scènes d'amour"! (rakkauskohtauksista) huusi majuurska katkerasti. Hän istui — kuten hän sitte uskoi miehellensä — ja "häpesi silmät korvat täyteen" Stjernen vuoksi, joka seisoi jäykkänä ja suorana, toinen käsi takin väliin pistettynä ja antoi Agnetan äidin pitää puheenvuoroa. "Saako luvan kysyä" — kun majuurska oli suuttunut, hän mielellään aina viime vuosisadan tapaan alkoi puhua ranskaa — "miten kauan Joachim oli ollut tyttäreni 'aux petits soins'?"
"Ensi päivästä, kun hänet näin", vastasi nuori Skytte lämpimästi.
"Se oli jotenkin sukkelaan edellisen kuulummaksi käyneen rakkausjuttusi jälkeen!" tätä katkeroitunut majuurska ei mitenkään voinut olla huudahtamatta.
Joachim lensi häpeästä ja vihasta tulipunaiseksi hiusrajaan saakka.
Agneta käänsi päänsä ja katsoi ihmetellen häneen.
"Charlotte!" huusi majuuri nuhtelevaisesti — jotenkin ankarasti. Mutta kun hän samassa kohtasi vaimonsa katseen, lisäsi hän heti säyseämmin:
"Eikö ole tarpeetonta Agnetan saada tuosta tyhmästä jutusta tietoa?"
"Onko se tarpeetonta, että tyttäresi saapi tietää, minkä kevytmielisen Don Juanin hän ymmärtämättömyydessään mieluummin valitsee kunniakkaan ja vakaantuneen kosijan sijaan", lopetti majuurska päättäväisesti.
Syntyi hetkeksi syvä hiljaisuus huoneessa. Agneta seisoi liikkumatonna samassa asennossa, serkkunsa olkapäätä vasten nojaten, silmät alas luotuina.
Majuurskasta tuntui yhtäkkiä vastenmieliseltä puhua enempää asiasta; mutta hän pakoitti itsensä siihen. Hän nousi ja sanoi seisaaltaan jonkunmoisella arvokkaisuudella:
"Joachim todellakaan ei ole puhtaan sydämesi arvoinen, pikku tyttö rukkani. Jospa vain tietäisit, miten hän äskettäin Tukholmassa…"
Agneta oikasihe pikaisesti — avasi silmänsä ja astui, torjuen, askeleen äitiänsä kohti.
"Äidin ei tarvitse virkkaa mitään — tiedän kaiken", sanoi hän pikaisesti, ylpeästi.
"Tiedätkö sen?" huusi majuurska ällistyneenä. "Kuka, Herran nimessä on ollut niin sanomattoman julkea ja kertonut sinulle…?"
"Tiedän kaiken", uudisti Agneta kaiuttomasti, tällä kertaa se nähtävästi vaati ponnistusta.
Kaikki ymmärsivät yhtäkkiä, että mitä hän puhui ei ollut totta, että hän ei tietänyt mitään, että hän arkana omassa puhtaudessaan, jalomielisenä rakkaudessaan, vaistomaisesti ei tahtonut tietää mitään, joka hänen omissa ja mahdollisesti muidenkin silmissä halventaisi sitä miestä, jolleka hän nyt kerran oli antanut pienen, ylpeän sydämensä.
Ja vastausta odottamatta, katsomatta kehenkään, välttäen Joachimin katsetta, joka — yhtäkkiä kalpeana mielenliikutuksesta, rajusti, syli avoinna — astui askeleen häntä kohti — meni Agneta Skytte hitaasti ulos huoneesta.