IX.
Beata oli pyhästi luvannut Joachim serkulle, joka ei ollut konttoorissa tapahtuneen kohtauksen perästä puhunut ainoatakaan sanaa Agnetan kanssa, että hän kyllä iltapäivällä saisi sisarensa mukaansa mamseli Fikenin luo, jos hän tahtoisi tulla heitä tapaamaan sieltä. Serkku voisi ottaa asiaksensa parin koruompelulla koristetun kannattimen tilaamisen mamseli Fikeniltä.
Kun tytöt kello 2 aikaan iltapäivällä tulivat sinne, istui Joachim jo siellä. Mamseli oli noussut pois pöytäliinakankaansa äärestä ja levitteli innokkaasti noihin asianomaisesti tilattuihin kannattimiin sopivia ompelumalleja ja erivärisiä lankoja "löjtnantille" ja tilauksesta mielissään lupasi hän että niistä tulisi oikeat mestariteokset. Kun hän näki tyttöjen tulevan sisälle — Agnetan äänetönnä, myssy syvästi silmille painettuna, molemmat kädet peitehuivin sisällä ja Beatan tekeytyen iloiseksi ja kovin viattomasti ihmetellen sanoessaan: "No eipähän muuta, serkku Joachimkin!" tiesi mamseli Fiken kohta, mikä tuuli oli tuonut herrasväen hänen "matalaan majaansa". Bengta tietysti ei ollut voinut pitää kielensä takana, mitä oli nähnyt asuintuvassa, — mamseli Fikenillä oli myös ollut omat aavistuksensa ja kun hän aamupäivällä oli nähnyt paroonin ajavan Munkebodasta, tuskin tunnin siellä vierailtuansa, käsitti hän helposti miten asian laita oli. Ja vaikka hän vain olikin "vanha mamseli rukka" kuten hän sitte sanoi Beatalle ja saikin tyytyä tässä maailmassa vähäpätöiseen asemaan, niin olihan hän kumminkin "parempien ihmisten" lapsi ja Jumalan kiitos oli hänellä sydän — mamseli Fiken laski käden rinnallensa — sydän, missä Aamorikin kerran oli asustanut! Ja nyt sai Beata kuulla, kyynel tulvin kerrotun, usein kuullun jutelman ylioppilaasta, joka sitte pääsi Bunkefloohon virkaa toimittavaksi pastoriksi, "mutta silloin jo oli unohtanut nuoruuslempensä". Tämä oli, niin sanoakseni ensimäinen todellinen rakkausjuttu, jonka Munkebodan tytöt olivat kuulleet — sillä oli ollut tärkeä osa heidän aikaisemmissa tyttöhaaveiluissaan ja se häämöitti ainiaan heidän mielessään jonkunmoisena "oikean romaanin" kaavamaisena perikuvana.
Tytöt tervehtivät — vähän jäykästi — mamseli Fikeniä ja vähän kursailtuaan istuutuivat liikkaavaan sohvaan, pitkulaisen kuvastimen alle, jossa ei edes Karin Mariakaan koskaan muistanut olleen lasia. Kullatun kehystän sisällön sen siaan muodosti nyt paperin pala, johon kekseliäs mamseli Fiken oli saanut kylän maalarimestari Anderssonin maalaamaan jonkunmoista pilvekästä taivaansiniväriä, joka muka kuvaisi kuvastinlasin vivahduksia. Seiniä oli sivelty keltamaalilla ja kaikki tämä keltainen ja sininen näytti, kuten mamseli Fiken sanoi, niin "ruotsalaiselta", seinällä riippuvine sievine Kustaa Adolfin ja Fredrika kuningattaren valokuvineen, joiden välille oli asetettu painetuista kukkasista laitetun seppeleen ympäröimä lävistetty sydän, jonka alla oli tuon Bunkefloon uskottoman pastorin kirjoittama paririvinen syntymäpäivä värssy — kaikki tyyni oli lasin alle kehyksiin suljettu. Aivan alimmaisimpana oli Ludvig XVI aikuisessa mitä hienoimmassa ja aistikkaimmassa kehystässä erään Parisin etevimpien pienien muotokuvien maalaajan tekemä ihastuttava pastellimaalaus Kustaa Mauri Armfeltistä, jonka valokuvan aikoinaan oli omistanut eräs mamseli Fikenin täti. Tämä oli kerran maailmassa ollut kuulu kauneudestaan ja oli ollut köörilaulajana Kustaa III:nen oopperassa siksi kunnes hän hieman seikkailurikasta elämää pääkaupungissa vietettyään, keuhkotautisena ja iloisten ystäviensä hylkäämänä oli tullut kotiin Skåneen jälleen kuollaksensa "matalassa majassa". Hänen harppunsa oli vielä huoneen nurkassa, vainajan muistoksi tomuisten olkikukkasten seppelöimänä.
Aina ensi lapsuutensa ajoista olivat tytöt vähentymättömällä ihastuksella katselleet tämän majan romantillisia muistoja ja vieläpä nytkin — kaikista huolista huolimatta — ei Agneta voinut olla kääntämättä silmiään nurkassa seisovaan, vaienneesen harppuun, jonka katkenneilla kielillä kerran olivat leikitelleet valkeat sormet, joita Ruotsin Alkebiades, hilpeine tovereineen oli ihastellen suudellut.
Mamseli Fiken, joka oli paljonkin kokeneempi kuin viaton Beata, ymmärsi tietysti heti, ettei hän voisi tehdä suosikillensa "löjtnantille" suurempaa palvelusta kuin antaa hänen olla kahdenkesken rakastettunsa kanssa.
Saatuaan vieraat istumaan, asettautui hän itse heidän vastapäätään, kylmettyneet kädet ristissä pumpuliesiliinan alla ja tuumiskeli hyväntahtoisesti millä keinoin — näyttämättä epäkohteliaalta — hän voisi poistua Beatan kanssa, josta myöskin alkoi yhdessäolo tuntua painostavalta. Jospa hänellä vain olisi ollut vähänkään kahvinpapuja kotosalla! — Mutta viimeisensä oli hänen valitettavasti täytynyt käyttää Boforsan muorin kestitsemiseen eilen iltapäivällä.
"Tahtooko pikku Beata kenties nähdä villahameen, jota ompelen lukkarin Sissalle?" keksi hän kumminkin vihdoin onnellisesti sanoaksensa. "Siitä tulee ylön hieno, sillä siihen tulee koko rivi 'exkysejä' ympäri koko hameen — näin"! Hän selitteli tehden etusormellaan kuvioita polvellensa.
Beata ei vetänyt edes suutansakaan hymyyn — oli tuttu asia, että mamseli Fikenin sanastossa "exkysit" merkitsivät samaa kuin "rimsut" ja nimitys oli monivuotisen käytännön kautta käynyt yleiseksi koko pitäjässä. Hän nousi innokkaasti ylös:
"Kyllä toki, rakas mamseli Fiken, tahdon kovin mielelläni!"
Agnetasta ei mainittu sanallakaan, mutta, he olivat kumminkin kaikessa tapauksessa saaneet syytä poistua ja mamseli Fiken vei heti riemuiten valtioviisaasta menettelystään Beatan keittiöön, missä tämä pitemmittä selittelyittä kiipesi kiivupöydälle ja herkutteliihe lapsuutensa lempiruualla: siirappia hapan leivällä, kuivatuiden omenalohkojen kanssa, samalla kun hän sydämensä kyllyydestä romantisen ja osaaottavaisen mamseli Fikenin kanssa pohti sisaren onnetonta rakkausjuttua.
Mutta kamarissa istui Agneta yhä vain liikkumattomana sohvalla, kädet peiteliinaan kätkettynä, katsellen alas nauhakenkiinsä.
"Agneta!" kuiskasi Joachim mamseli Fikenin vihdoinkin sulkiessa oven jälkeensä. "Katso minua — puhu minulle… Enhän tiedä mitä minun pitää uskoa. Oletko todellakin antanut minulle anteeksi… eli… eli oletko sydämestäsi tyytymätön minuun?… Agneta…"
Tämä puisti laimeasti päätään, välttäen serkun rukoilevaa katsetta. Joachim heittäysi polvilleen vaappuvan sohvan eteen ja laski hellästi molemmat käsivartensa hänen vyötärönsä ympärille — silloin vasta näki hän, että alasluodut silmät olivat suuria kyyneleitä täynnä.
"Herra Jumala, Agneta — anna minun nyt selittää sinulle kaikki tyyni", pyysi hän hiljaa.
Agneta pudisti vielä kerran päätään — hieman innokkaammin vain. "Se ei ole tarpeellista, Joachim", mutisi hän tahtomatta katsoa serkkuunsa, "ei se maksa vaivaa… Enhän missään tapauksessa voi mennä naimisiin kanssasi".
"Senkö vuoksi?" kysyi Joachim epäilevästi ja puoleksi nöyrtyneenä, puoleksi ihmetellen. "Sen vuoksi… tiedäthän… jota Lotti täti tahtoi sinulle sanoa. Rakas tyttöseni — et käsitä sitä nyt oikein, mutta luuletko todellakin joskus voivasi saada miehen, jonka omallatunnolla ei olisi joku sellainen synti?"
"En tiedä", itki Agneta yhtäkkiä ääneensä hermostuneesti. "Syy ei ole yksin se! Se tietysti on sinulle suuri häpeä, sen voin kyllä ymmärtää, mutta — mutta… enhän ole sitä ihmistä koskaan nähnyt ja Tukholmahan on niin kaukana! Ei Joachim!" hän katsahti ylös suurilla surullisesti nuhtelevilla silmillään, "ei se ole yksin siitä syystä. Vaikka…" hän vetäysi kammoksuen kauemmaksi seinään päin. "Miten voit niin tehdä?"
Mutta kun Joachim tuskissaan painoi kasvonsa hänen käsiinsä, kurkottautui tyttökin hänen ylitsensä ja kuiskasi epätoivoisesti:
"En ole sitä koskaan ennen ajatellut — luulen että en edes ole sitä tietänytkään… Äiti on minulle selittänyt nyt että se on laissa kiellettynä, että — serkkujen välistä naimista pidetään aivan syntinä.
"Eikä mitään muuta kuin se!" huusi Joachim helpommalla mielellä.
"Anomme tietysti kuninkaalta. Niin monet tekevät sillä lailla".
Agneta pudisti surullisesti päätään. "Sitähän Karin Mariakin sanoi, mutta äiti sanoi, että sinun ei tarvitse odottaa kuninkaalta minkäänmoisia armahduksia, kun sillä tavoin olet Tukholmassa menetellyt — vieläpä päällikköäsi vastaan!"
"Ja silloin tietystikään ei Lotti täti voinut olla sinulle seikkaperäisesti kertomatta, mikä se oli, joka oli niin pahoin tehty?" kysyi Joachim pilkallisesti, nöyryytettynä ja katkerana.
"Olinhan jo arvannut sen", mutisi Agneta hiljaa.
"En tiedä miten, mutta heti kun katsoin sinuun konttoorissa, kun äiti alkoi siitä puhua, ymmärsin minä… Tahdoin vain päästä sen kuulemisesta. Sehän on aivan yhdentekevä" — hän katsoi itsepäisesti alas jalkoihinsa ja ääni hiljeni vieläkin. "Tarkoitan…" Hän pysähtyi ja lausui sitte ääneensä kiivaasti:
"Itse asiahan se on ilkeä — kuka tuo ihminen on, on minulle aivan yhdentekevää!"
"Mutta se ei voi olla sinulle yhdentekevää, että minä hetkellisen kirotun hurjuuteni vallassa tyttö-tylleröisen vuoksi, josta välitän vähemmän kuin pirttipiika Bengtasta, olen tärvellyt koko tulevaisuuteni", huusi Joachim katkerasti katuen. "Uskallatko — uskallatko todellakin… kun nyt tiedät, miten kurjan oikukas ja kevytmielinen minä voin olla? …"
Agneta laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen. "Oi Joachim — pelkään etten ole oikein hyveikäs en niinkuin äiti… mutta… mutta … kun sinä nyt taaskin olet luonani — on ikäänkuin ei se liikuttaisi minua ensinkään, on niinkuin kaikki ne olisi niin kaukana, niin hämärää ja utuista… Ei en voi sanoa mitä minä tarkoitan, ja sehän onkin aivan sama — nyt kun laki kumminkin eroittaa meidät," lopetti hän toivottomasti.
"Tietysti ei kuningas sitä kiellä", huudahti Joachim kärsimättömästi, "vaikkapa vielä sekä hän, perintöprinssi että kaikki muut korkeat herrat siellä olisivat kuinkakin tyytymättömiä minuun. Sitä ei juuri koskaan kielletä — pyyntö on vain muodon vuoksi".
"Äiti sanoo että juuri sinunkin tähtesi ei suinkaan olisi viisasta panna hakemusta — siitä olisi vain seurauksena että tuo roskajuttu tulisi jälleen eloon herätetyksi", vastasi Agneta surullisesti, mutta päättäväisesti eväten "Hän sanoo että kaikki ihmiset mitä ankarimmin nuhteleisivat isää että hän, niin kohta sen jälkeen… Ja hän sanoo vielä —" Agneta kuiskasi nyt tuskallisen hämmästyneesti — "että ihmisten ehdottomastikin täytyisi luulla, että minä… ymmärrätkö… että minä olen kovin kummallinen ja kevytmielinen tyttö, joka — joka — olen niin halukas tarttumaan… nyt kun kaikki puhuvat sinusta…" Hän pysähtyi ja sanoi sitte päättäväisesti varmemmalla äänellä:
"Voin varsin hyvin käsittää että hän on oikeassa, sen tietystikin täytyy näyttää pahalta, että me… sinun nyt asuttuasi tässä talossa niin…" Hän pakoitti itsensä katsomaan serkkuunsa ja kumartausi sitte eteenpäin, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa: "Oi, tuntuu kuin vajoaisin maahan häpeästä, ajatellessani vain miten halpamaista… miten ihmiset voivat selittää väärin kaikki"!
Joachim oli katsellut koko ajan hänen kasvojansa, hänen puhuessaan katkonaisesti ja vaivalla. Sitte nousi Joachim aina huulia myöten valkoisena vihasta ja vastenmielisyydestä.
"Olet oikeassa", sanoi hän. "Ja mieluummin kuin että koko Skåne puhuu Agneta Skyttestä ikäänkuin olisi hän joku hairahtanut palvelustyttö, jonka on pakko mennä naimisiin ensimäisen vastaantulevan Don Juanin karissa — sillä niinhän äitisi minua nimitti? — niin…"
Agneta vaikeni. Hän oli yhtä kalpea kuin Joachimkin ja pusersi — vetotaudin tapaisesti — huulensa lujasti tuokioksi kiinni hänen puhuessaan. Joachim oli ymmärtänyt ja puki nyt kainostelematta majuurskan varovaisemmat viittaukset selviksi sanoiksi.
Molemmat olivat hiljaa pari minuuttia. Joachim käveli edestakaisin pari askelta huoneessa ja sanoi äkkiä kovasti:
"En tietänyt että maineeni oli niin huono".
Ja kun tyttö ei vielä mitään vastannut: "Sinua on helppo säikyttää, kyyhkyläiseni".
Agneta oikasi itsensä suoraksi, hänen ruskeat silmänsä katsoivat uhkaavan nuhtelevaisesti häneen.
"Vielä ei ole kukaan säikyttänyt minua tekemästä mitä itse tahdon".
Joachim käännähti pikasesti häneen päin.
"Ja kumminkin sanot sinä, ettet tahdo tietää minusta enempää? …"
"Välitän kyllä", sanoi Agneta rohkeasti, punastuen hiukan, "mutta en nyt. Tahdon että odottaisimme ainakin siksi kunnes myrsky on asettunut ja ihmiset ovat ehtineet unohtaa".
"Ja sitä odotellessa täytyy minun käyskennellä täällä Munkebodassa koko seutukunnan epäilemänä, äitisi vakoilemana ja karsastelemana, jonka päähän kukaties vielä kerran pistää julaista kihlauksesi Stjernen kanssa. Ethän tunnu sitä erityisesti vastaan panevankaan…"
"Joachim"! huusi Agneta ja polki jalkaansa. "Sen tiedät, että nyt sinä valehtelet…"
Mutta Joachim oli kiihtynyt, eikä kuunnellut mitä hän sanoi.
"Se on tietysti tarkoituksesi", jatkoi hän itsepäisesti "että minun täytyisi kuin minkäkin nahjuksen käydä täällä — kenties vuosikausia — uskaltamatta puhua sinulle, uskaltamatta sinua nykästäkään… Agneta"; Hän pysähtyi juuri hänen eteensä. "Sanon sen sinulle, tulen hulluksi siitä".
"Mutta minä en jää kotiin", mutisi hän ja katsoi ylös kyynelsilmin.
"Äiti tahtoo lähettää minut pois…"
"Niinkö? …" Joachim kohtasi hänen katseensa ja lisäsi pian päättäväisesti:
"Voit tervehtää Lotti tätiä, että sitä ei tarvitse tehdä. Ei minun tähteni. Siihen siaan minä matkustan".
Hän alkoi jälleen käydä edestakaisin ahtaassa kamarissa — vihastuneena, kärsimättömänä, peukalot liivin taskuissa ja jatkoi kiihkeästi.
"Olin kumminkin aina aikonut erota armeijasta — minulla ei kumminkaan olisi ollut mitään tulevaisuutta sillä alalla. Ja totta puhuen en välitä siitä nyt sen enempää! Tultuani tänne olen huomannut aivan selvästi että sovin paljon paremmin Niilo sedän avuksi tänne kyntämään ja louhuja särkemään kuin yksitoikkoiseen, toimettomaan kasarmielämään. Ja rakkaus maatilaan — Munkebodaan — koko sen maahan on minulla veressäni kuin kaikilla Skytteläisillä. Mutta nyt…" hän levitti kätensä. "Jumalan kiitos, että näyttää siltä kuin Ranskalaiset saisivat yllin kyllin tekemistä Afrikassa, muutoin tuntuisi kovin vaikealta paikan löytäminen tässä maailmassa"!
"Ethän kumminkaan tarkoita? …" Agneta hypähti ylös. "Ethän voi taistella rinnatusten ranskalaisten kanssa"! huudahti hän tuskissaan tarttuen, yhtäkkiä tointuneena, ensimäiseen sanottavaan. "Muista että isäsi kaatui ranskalaisen kuulan lävistämänä"!
Joachim jäi seisomaan hänen eteensä — heidän silmänsä kohtasivat toisensa.
"Erehdyt. Ensiksikin kaatui isäni sodassa keisarin saksalaista rykmenttiä vastaan ja toisekseen luulen, ettei sovi asettaa niitä, jotka nyt ovat Pariisin herroina, edesvastuuseen siitä, mitä oli tapahtunut Leipzigissä vuonna 13. Se ei varmaankaan missään tapauksessa maksaisi vaivaa! Ei", lisäsi hän itsepäisesti, pyörähtäen kantapäillään ja alkaen jälleen vaelluksensa edestakaisin oven ja akkunan välillä, "huomispäivänä käännyn ranskalaisen sotaministerin puoleen". Hän katsahti pikaisesti Agnetaan sivumennen, ja kun hän ei vastannut, lisäsi hän intoilevasti.
"Kreikanmaalle olisin tietysti mieluummin uhrannut elämäni, mutta sielläkään ei minua enää tarvita. Oi — jospa tämä olisi vain tapahtunut viisitoista vuotta sitten! Silloin kaikkialla Euroopassa tuli tarvituksi epätoivoinen mies ja kelpo miekka".
"Joachim"! Agneta astui askeleen eteenpäin ja peiteliina putosi hänen olkapäällään kun hän laski kätensä hänen käsivarrelleen. "En kestä kuulla sinun puhuvan tällä tavalla — kiellän sinun matkustamasta".
Hän pysähtyi ottamatta käsiään liivin taskuistaan ja katsoi häntä suoraan kasvoihin, jotka nyt olivat aivan likellä hänen kasvojaan. He olivat tällä hetkellä niin toistensa näköisiä kuin veli ja sisar.
"Saanko kysyä sinulta mitä muuta on minulla tehtävää"?
Agneta kietoi yhtäkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa ja taivutti päänsä taaksepäin. "Odota, sanon sen sinulle! Odota"!
Joachim veti hänet tulisesti luokseen.
"Mutta minä en tahdo odottaa — en voi odottaa. Tahdon että sinä tällä hetkellä, jolloin toistemme tuki on tarpeeseen — rohkeasti, ehdoitta ja mietiskelemättä annat myönnytyksesi eli kieltosi. Käsitätkö minut"?
Agneta oli niin vihoissaan hänen viisautta puuttuvasta menettelystään, joka, hän näki sen selvään, tulisi hajottamaan kaikki heidän toiveensa, eikä veisi heitä askeltakaan eteenpäin, että hän — aikoen riuhtautua irti hänen käsistään — vastasi kiivaasti:
"Sinä siis tahdot asettaa veitsen kurkulleni — luulet voivasi pakoittaa minut? … Mutta vaikka uhkaatkin minua millä tahansa, niin et kumminkaan voi estää minua tekemästä sitä minkä tiedän olevan viisasta ja oikeaa… ainoaa järjellistä…"
"Olet kumminkin Lotti tädin oikea tytär, huomaan sen", sanoi hän pilkallisesti, sokeasti vihastuneena hänen sitkeästä ja odottamattomasta vastustuksestaan. "Viisas — järkevä — ennen kaikkea"!
Agneta kohotti ylpeästi päätään: "Jos virkat sanaakaan äidistä, joka mitä hän tehneekin, aina tahtoo parastani — niin minä menen". Peiteliina käsivarrella meni hän ovea kohti ylväänä, kantaen korkealla päänsä.
Joachim laski kätensä pian hänen vyötärölleen ja samalla kun hän karkeasti taivutti hänen päänsä taaksepäin, piteli hän lujasti häntä kiini kuin ruuvipenkissä.
"Sinä et mene", huudahti Joachim nyt aivan hurjistuneena, "et ennenkuin sinä suoraan olet antanut myöntymisesi eli kieltosi, josko olet puolellani eli et, sillä senhän voin sinulta oikeudella vaatia".
Agnetan kasvot olivat aivan hänen kasvojensa alla, — kädellään taivutti hän tytön jäykän niskan olkapäätänsä vasten. Agnetan ruskeat silmät säkenöivät hänen silmiinsä.
"Ei"! sanoi tyttö lyhyesti, käheästi ja ponnistaen kiskasi itsensä irti.