X.
Kristianstadissa Toukokuun 20 p. 1830.
Rakkaat siskot!
Isältä varmaankin olette kuulleet jo kylliksi matkasta ja äidillehän kirjoitin kuinka erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti täti Fagerhjelm, Susen sekä setä itse ottivat minut Kristianstadissa vastaan. Unohdin vain sanoa että kun söimme päivällistä Röingenissä, niin jäi minulta sinne äidin silkkikaulaliina, jonka hän oli minulle lainannut, (tiedättehän se likanen, keltanen, jonka mamseli Fiken talvella värjäsi ja joka luovuttaa väriä). Mutta kestikievarin emäntä on kaiketikin ottanut sen korjuuseen, jos joku sitä tiedustelisi. Aluksi aijottiin että asuisin Susenin huoneessa, mutta keksittiin sitte että se kävisi kovin ahtaaksi ja makaankin sen sijaan nyt täällä pienessä päätyhuoneessa. Täältä on näköala puutarhaan, joka jo on aivan vihreä. Käyn joka päivä Netti tädin luona soittamassa ja nyt soittelenkin jo oikein vaikeita "etydejä" ja muita kappaleita. Iltasin luemme melkein aina professori Geijerin kirjoja, jotka tädin mielestä ovat niin mainioita. Me istumme iltasin paljon myöhempään ylhäällä kuin kotona ja väliin nukuttaa minua oikein makeasti.
Olen ollut sitte tänne tultuani jo pari kertaa illallisilla ja kerran tanssiaisissa ja Susen sanoi, että se on ollut oikein onnen potkaisu, sillä on kovin harvinaista, että kukaan panee mitään sellaista toimeen enää näin huvikauden lopussa. Tanssiaisissa Rehnfeltillä oli minulla uusi bobinettipukuni ja sain tanssia paljon, vieläpä anglaisiakin, vaikken aluksi tuntenut montakaan. Siellä oli eräs nuori kornetti Tukholmasta, joka tunsi Anne-Ulla tädin ja monta muuta sukulaisistamme, hän teki kaikkensa huvittaaksensa minua seurallaan, mutta olin hyvin jäykkä ja pois-vetäytyväinen. Itse asiassa ei minua paljonkaan huvita kuunnella Kristianstadin herrojen turhia lörpötyksiä, kuten Netti täti niistä sanoo, mutta tietystikin on hauskaa, että kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja kohteliaita minulle.
Täällä on oikea täysi kesä jo, ja olisi oikein hyvä asia, jos äiti voisi lähettää minulle vanhan kesähattuni jokapäiväiseksi, uusi, kukkasineen käy niin pian pahaksi. Jos mamseli Fiken on hyvä ja auttaa Beataa nauhojen pesemisessä, niin voi siitä tulla aivan oivallinen ja piakkoin kai taas joku talonpoika tulee kaupunkiin.
Ovatko narsissit kukkapenkissäni vielä kukkineet? Oi rakas, rakas Munkebodani! En tahtoisi koskaan asua missään muussa paikassa maailmassa!
Minun mielestäni te ette kirjoita oikein kaikesta. Tahtoisin tietää kaikkea. Tiedänhän että te kaikki luette minun kirjeeni, siksi en lähetäkään terveisiä kenellekään erityisesti, mutta ajattelen teitä kaikkia ja Munkebodaa yöt, päivät. Olkaa varmat siitä.
Teitä sydämellisesti rakastava sisarenne:
Agneta Eliana Skytte.
Lotti täti oli päättänyt aina omin käsin avata kaikki nuorimmalta tyttäreltänsä tulleet kirjeet — huolimatta hyvästä kristillisestä kasvatuksesta, jonka hän tiesi antaneensa hänelle, ei hän kumminkaan voinut olla aivan varmasti vakuutettu siitä; ettei niihin voisi pujahtaa joku luvaton tervehdys eräälle "erityiselle henkilölle". Niissä harvalukuisissa kirjeissä, jotka tähän saakka olivat tulleet, ei hän ollut keksinyt pienintäkään viittausta siihen suuntaan ja hän iloitsi jo että Agnetakin alkoi "jo malttaa mielensä", ja hän meni hyväntahtoisuudessaan niin pitkälle, ettei hän edes ollut huomaavinaan että Joachim yhtä hyvin kuin perheen muutkin jäsenet omin silmin luki Kristianstadista tulleet kirjeet.
Oli jo toukokuun loppupuoli kulumassa. Karin Maria ja Beata istuen kahdenpuolen marmoripöytää lukivat kumpikin vuorotellen Agnetan viime kirjeen, ennenkuin he, paperi arkilla ja keskeensä asetetulla rikkonaisella mustepullolla varustettuina, alkoivat kirjoittaa vastausta siihen. Joachim käveli kädet taskuissa kärsimättömästi edestakaisin lattialla.
"Hän ei puhu muusta mitään kuin hameistaan ja hatuistaan, kavaljeereistaan ja korneteista, lörpötystä, jonkinjoutavaa!" Hän pysähtyi Beatan tuolin takana ja kurottausi ottamaan pöydältä vielä kerran tuon useat kerrat jo luetun kirjeen "Ei ainoatakaan kertaa mainitse hän minua! — ei pienimmälläkään sanalla! Ei edes nimeänikään!" Hän paiskasi vihastuneena kätensä selkäpuolen paperille. "Ei edes virka mitään, ei ainoatakaan riviä kirjoita hän minulle, ei vastaa kirjeeseeni, jonka hän sai mukaansa, ja jonka hänen on täytynyt löytää. Niin, olet kai kätkenyt sen matkalaukkuun, kuten sinä lupasit?" Hän kääntyi äkkiä epäluuloisesti ja vihaisesti Beataan päin.
"Vakuutan sen sinulle", sanoi Beata raukka melkein itku kurkussa, hän oli jo satoja kertoja kuullut tämän syytöksen. "Panin sen niin säntillisesti kahden hänen uuden paitansa väliin…"
Karin Maria istui pureskellen hanhenkynää. Hän sanoi miettiväisesti:
"Arvelen etteiköhän vain Agneta ole tarkoittanut sinua vetäissään viivan kaikille ja joku sanan alle ja… muulla sellaisella. Näytäs minulle kirje!"
Joachim ojensi sen hänelle — hieman kohteliaammin kuin hän oli sen ottanut. "Miksikä hän ei sitte saattanut kirjoittaa edes nimeäni: tervehdä Joachim serkkua — se ei olisi ollut rikoksellista ja se olisi näyttänyt… ainakin sen että… että hän ainakaan ei kokonaan ole unohtanut minua kirotuiden kornettiensa tähden, jotka päälle päätteeksi toitottavat minun tuhmuuksiani hänelle korvat täyteen!" Hän alkoi jälleen hermostuneesti astua edes takaisin huoneessa.
"Mainita nimesi", sanoi Karin Maria harmistuneena, "miksikä tekisi hän sen? Hän kyllä tietää, että se vain kiusaisi äitiä, — eikä siitä olisi mitään muuta hyötyä. Ja ethän kumminkaan koskaan voine pyytää, että hänen täytyisi kirjoittaa sinulle itsellesi?…"
"Miksikä ei", huusi Joachim tulistuen. "Kun hän tietää että käyn täällä kiusaantuen kuoliaaksi, levottomuudesta, asiain näin ollessa. Hän voisi tehdä sen mamseli Fikenin osoitteella, ja kirjoittaa sisällön Beatalle… Se olisi yksinkertaisin asia maailmassa — niin helppo kuin ei mitään!"
"Jotain niin haaveellista, jotain niin…" Karin Maria etsi nyrpeänä sanaa, "romantillista Jumalan kiitos, ei koskaan pistäisi Agnetan päähän".
"Ei, mutta minun olisi pitänyt sanoa se hänelle kirjeessäni", mutisi Joachim kapinallisesti. "Nyt täytyy minun taas koettaa kirjoittaa hänelle. Mutta siitä tulee niin peevelin konstikas juttu, sillä se ei kai voine muutoin tapahtua kuin että varastan postilaukun avaimen eli että itse salaa ratsastan kirjeineni Kristianstadiin. Sillä täällä koko seudussa ei ole ainoatakaan ihmistä — ei ainakaan sellaista, joka on postin kanssa jotenkin tekemisissä — jonka hyväntahtoisuuteen tai vaitioloon voisin luottaa, kun on kysymys Agnetasta ja minusta".
"Elä ole hullu, Joachim!" keskeytti Karin Maria ankarasti. "Olen varma siitä että me voimme keinon keksiä".
"Niin sanot aina, serkku", ja Joachim käänsi vihastuneena kauniit, tummat kasvonsa Karin Mariaan. "Siinä ei ole edes vähääkään järkeä enää. Käyskentelen täällä voimatta tehdä mitään päätöstä, voimatta ryhtyä mihinkään ennenkuin olen saanut kuulla hänestä. En ole nähnyt häntä kohta kuukauteen, en edes tervehdystäkään ole saanut häneltä, enkä tiedä edes, josko…" Joachim oli sanomaisillaan: "Josko hän oli antanut minulle anteeksi", mutta hän keskeytti. Hän, enemmän kuin Agneta itsekään ei ollut sanallakaan kertonut tytöille mitä oli tapahtunut viimeisenä ilta päivänä mamseli Fikenin kamarissa heidän välillään Joachim toivoi että Agneta yhtä katkerasti katuisi pikaisuuttaan kuin hän itse, mutta hän ei ollut saanut pienintäkään tukea luulolleen. Seuraavana aamuna oli majuuri itse vienyt tyttärensä sekä majuurskan kirjeen sukulaisilleen, sotaneuvoksetar Fagerhjelmille Kristianstadiin. Tämä valtava ja katkera "ei" oli siis ollut viime sana, jonka Joachim oli kuullut Agnetan huulilta, ennenkuin tämä aikasin aamusella — kalpeana, alasluoduin silmin — koko perheen läsnäollessa, jäykästi ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. Yön oli Joachim sitte viettänyt kirjoittamalla mitä toivottomimman, mitä romantisimman ja katkonaisen kirjeen, jonka aamusella myötätuntoinen Beata oli suostunut toimittamaan Agnetan matkalaukkuun. Mutta tyttö ei ollut antanut pienintäkään merkkiä siitä että hän oli löytänyt ja lukenut tämän epistolan.
Tytöt jatkoivat kirjoittamistaan, vähääkään hänestä välittämättä. He olivat nyt jotakuinkin tottuneet Joachimin "Roquairolleihin", kuten Beata erittäin sekavasti ajatellen ja surkeasti kielioppia rääkäten viittaamalla Jean Paulin kiitettyyn "Titaniin" nimitti Joachimin usein uudistuvia tuskastumisen ja levottomuuden puuskauksia, siitä kun ei ollut saanut kuulla mitään tytöstä, jota hän niin lämpimästi, niin tulisesti ja rehellisesti rakasti.
Hän seisahti tuokion epäröiden ja katseli osaksi vihaisesti, osaksi ivallisesti molempia rauhallisesti kumartuneita päitä ja käsiä, jotka sirosti ja miettiväisesti piirsivät kirjaimen kirjaimen perästä paperille.
Sitte tarttui hän reippaasti ovenlinkkuun, nyykähytti kärsimättömästi, eikäpä suinkaan erittäin kohteliaasti serkuilleen ja meni matkoihinsa.
"Mutta enkö kumminkin voisi…" Beata katsoi vedoten sisareensa,
"enkö kumminkin jollain hienolla tavalla voisi pujottaa tähän jotakin
Joachimista — miten surullinen ja epäröivä hän on? Mitä luulet sinä
Karin Maria"?
Karin Maria pudisti päätään. "Äiti oivaltaa sen oitis ja hän pitää sen puoleltasi tyhmyytenä. Jutun loppu on vain se, ettet saa lähettää kirjettä"!
Beata istui tuijottaen eteenpäin kynä kädessä — hän kumminkin oli kaikessa tapauksessa seurannut mielipidettään.
Kylmästi epäilevä Karin Maria ei sitä huomannut, ja keskustelematta enempää jatkoivat he ahkeraa kirjoitustaan, levotonna peläten että ruokakellon kilinä katkaisisi heidän työnsä.
"Nyt saat kuulla mitä minä olen kokoon kyhännyt"! Luettuansa huolellisesti työnsä läpi, ja istutettuansa koko joukon pilkkuja, pisteitä ja huudahdusmerkkejä, kylvi Beata runsaasti hiekkaa kaiken yli ja heilutteli sitä vielä ilmassa saadaksensa sen kuivaksi, ennenkuin hän jonkunmoisella kirjailijan ylpeydellä alkoi.
"Rakas Agneta sisko"!
"Sen yli voit toki hypätä"! keskeytti Karin Maria kärsimättömästi.
"Herranen aika, nuo pari sanaa"! sanoi Beata loukkaantuneena ja vähän kylmemmin. "Niin — sitte tietysti olen aloittanut kertomalla yhtä ja toista täältä kotoa ja että mamseli Fiken oli eilen saanut Löfsjön Annalta kuusi iilimatoa hammastautinsa tähden ja että nyt olen kutonut kolmekymmentä kyynärää sitä skottilaisruutuista pumpulikangasta ja ruustinnan syntymäpäivistä…"
"Samaahan minäkin olen kirjoittanut"! keskeytti Karin Maria jälleen katsahtaen käsikirjoitukseensa.
"Tietysti", vastasi Beata suurella tyyneydellä. "Hän kyllä voi hyvin käsittää ettei meillä ole niin monia juhlia, joista kertoa. Oletko myöskin maininnut että apulaispastori näkyy nyt vihdoinkin päättäneen ottaa Ottilian"?
"Tietysti. Sehän olikin kaikkein mieltä kiinnittävin juttu".
"Niin saa hän sitte sen tiedon kahdelta taholta, sitä ei voi auttaa"! Beata silmäsi hillitysti kirjoitustaan ja lisäsi vielä pari välimerkkiä puhellessaan. "Kuule nyt vielä mitä olen sanonut".
"Kaikki provastilaiset kyselivät sanomattoman ystävällisesti sinua ja pyysivät heitä muistamaan kun kirjoitamme sinulle. Parooni Stjerne ja herra Vallqvist olivat myöskin siellä, mutta ne pelasivat enimmäksensä korttia. Kaikki koko seutulaiset, eikä yksinomaan säätyläiset — kuuntele nyt tarkoin! — ovat niin huvitettuja sinusta ja tahtovat niin mielellään jutella sinusta ja sinun Kristianstadissa olostasi. Pikku Hannes Larsson, tiedäthän Lassi Hansson'in vanhin, jonka olemme saaneet vahtipojaksemme…"
"Sitä sanotaan paimenpojaksi", ojensi Karin Maria.
"Niin en ole sitä koskaan nimittänyt muuta kuin runoudessa", tokasi siihen Beata harmissaan loppumattomista keskeyttämisistä. "Ja sitäpaitse se nimi ei ensinkään sovi sellaiselle pikkuselle villapöksyiselle puukenkäiselle pojan pallerolle"!
"— — — Ja eräs joka on hänen näköisensä", jatkoi hän salaperäisellä äänenpainolla, "ei tee koskaan muuta kuin puhuu ja ajattelee Agnetaa". Hän katsoi riemuitsevaisesti sisareen.
"Mutta herran nimessä mitä hassutuksia tämä on"! puhkesi Karin Maria ihmettelemään, ymmärtämättä.
Nyt Beata todellakin suuttui. "Hullutuksia! Se on hyvin hieno tapa — ja sitäpaitse ainoa mahdollinen — lähettää Agnetalle Joachim serkku-rukalta tervehdys, niin ettei äiti sitä keksisi. Etkö muista että meillä alussa aina oli tapana sanoa että Joachimin otsan ja silmän seudut niin kovin muistuttivat pikku Hannesta… Agneta itse huomautti siitä usein. Jos uskaltaisin vetää viivan 'eräs' sanan alle — niin silloin pitäisi hänen ymmärtää, ellei hän vain liene tylsämielinen".
"Anna minun nähdä…" Karin Maria luki suuremmalla kunnioituksella viime sanat. "Sinä olet oikeassa, se on jotenkin näppärästi sovitettu, kun sen vain arvaa. Voit vallan hyvin alleviivata sen — sitähän kumminkin teet niin usein, että äiti ei siihen ensinkään kiinnitä huomiotaan".
Arvostelijansa hyväksymisestä ilostuneena, jatkoi Beata nyt dramaattisemmin laususkellen ja tuntehikkaammalla äänellä kuin mitä hän ennen oli uskaltanut käyttää:
"Ah rakkahin Agneta! Jospa vain tietäisit miten me täällä yläkerrassa puhelemme sinusta ja ajattelemme sinua.
"Kun katselemme penkissäsi kukoistavia suloliljoja ja iloisten laululintuisten liverryksiä kuullessamme, jotka…"
"Se ei ensinkään sovi, Beata — äiti luulee että olet hassu"!
"Hän kai voinee käsittää, että kevät kiihoittaa mielen hiukan runoiluihin… Mamseli Fiken ja provastin Ottilia puhuvat usein paljon koreimmilla sanoilla arkioloissa vain. Mutta tietystihän täytynee sinun ymmärtää että hänen tunteitansa tahdon tulkita, enkä omiani. Sen Agneta, tietysti heti käsittää".
"Serkku Joachim on tuolla ullakossa", Karin Maria nousi äkkiä. "Sinun täytyy välttämättä antaa hänen kuulla se, ennenkuin sen lähetät".
Karin Maria aukasi varovaisesti oven ja viittasi serkkua tulemaan, ennenkuin hän oli ehtinyt kadota rappusiin. Beata luki vielä kerran julki teoksensa — hieman matalammalla äänellä, eikä niin suurella varmuudella. Joachim nauraa hohotti yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena, mutta selitti armeliaasti että se oli parempi "kuin ei mitään".
"Sitäpaitse elä huoli antautua niin paljoon vaivaan, kuomaseni", hän kohteli Beataa aivan toisenlaisella, tuttavallisemmalla tavalla, kuin mitä hän koskaan uskalsi käyttää Karin Mariaa kohtaan. "Nyt olen tehnyt päätökseni ja ensi tilaisuudessa — täytyyhän aina odottaa tilaisuutta tässä kirotussa maassa — olen paneva sen toimeen"!
"Sehän ei vain liene mikään uusi ajattelemattomuus, serkku"? kysyi Karin Maria kehoittavasti tuskissaan, kääntäessänsä taitteelle oman ja sisarensa kirjeen sitte vanhempain kirjeessä edelleen lähetettäväksi.
"En tiedä miksi serkku sitä suvaitsee nimittää", sanoi Joachim hilpeästi, veitikkamaisesti kiusoitellen. "Itse mielestäni se on ainoa järjellinen tapa mitä nykyisissä oloissa voin käyttää. Ihmettelen että olen tarvinnut melkein kokonaisen, sanomattoman ikävän kuukauden tullakseni tähän lopputulokseen".
"Toivon että sinä — mitä tehnetkin — aina katsot isän ja äidin mieltä", jatkoi Karin Maria samalla äänellä.
"Siinä tapauksessa Karin Maria serkkuseni", vastasi Joachim totisemmin kuin äsken "noudatan nyt ja aina vain itseni ja Agnetan mieltä. Häpeäisin itseäni, jos toisin menetteleisin".
Beata katsoi hieman ihaillen kauniiseen serkkuunsa. Hän toivoi tässä tuokiossa että joku hänestäkin puhuisi samalla lailla. Karin Maria vaikeni.
"Kuules, Beata serkku"! Joachim seisoi, käsi jo oven lukkoa pidellen. "Ei maksa vaivaa että laususkelet tuota kenellekään muulle — mamseli Fikenille esim. — tuota yhdennäköisyyttä tarkoitan minä. Ihmiset laskevat niin kirotun huonosti, kun on kysymyksessä tosiasioiden yhdistäminen". Hän nauroi vallattomasti sulkiessaan oven jälkeensä.
Beata lensi punaseksi kuin veri aina kaulaan, saakka. Hän sanoi nyrpeästi Karin Marialle:
"Hän tarkoittaa, että ihmisten päähän voisi pistää sanoa, että pikku
Hannes olisi hänen — hänen poikansa"!
"Tietystikin tarkoittaa hän sitä", vastasi Karin Maria kuivasti. "Sinä saat varoa mitä sanot, Beata rakas. Muilla ihmisillä on melkein yhtä paljon mielikuvitusta kuin sinullakin".
"Sisarueni! …" oli ainoa mitä Beata sai siihen sanoneeksi.