XI.
Karin Maria hypähti kevyesti pois kieseistä — aivan suoraan kohteliaan Niilo Olavin syliin, samalla kuin majuuri istualtaan kumartaen vanhalle vapaaherrattarelle, heitti ohjakset tallirengille ja valmistausi mukavasti astumaan alas.
Ylhäällä rappusilla niiasi Karin Maria syvään "armolliselle tädilleen", kuten Skytten tytöt läheisen sukulaisuuden odotuksessa olivat saaneet luvan kutsua Malviina muijaa. Majuuri viipyi vähän hevosen luona, jonka takajalkaa hän lämpimästi puollusti, Figge Vallqvistin varomattomasti rohjetessa käydä sitä arvostelemaan.
Vanha vapaaherratar, suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti, avokaulaisessa, kapeassa keisarivallanaikuisessa puvussaan — sitte vuoden 1810 olivat uudet kuosit hänet koskematta sivuuttaneet — katseli kainostelematta Karin Mariaa "lorgnetillaan", samalla kun hän, oikeastaan erityisesti kehenkään päin kääntymättä, puhui suoraan vieraan pään yli Niilo Olaville.
"Miten hän on kaunistunut sitte kun viimeksi hänet näin talvella! …
Eli kenties puku sen vaikuttanee? …"
Karin Marialla oli uusi, silkkinen musta kesäpäällysvaate ja sufflettihattu, jonka lierien alle oli ruusukimppu asetettu ja hän piti pienen, vihreän päivänvarjonsa notkeasti riippumassa toisella kalvosellaan. Hän näytti nyt — kuten ainakin sievältä sekä komealta, eikä Malviina mummon kainostelematon arvostelu häntä kertaakaan punastuttanut.
"Hänestähän, rakkahastani on sukeutunut oikein kunnon ihminen, jota sopii näyttää" — tällä kertaa kääntyi vapaaherratar nuoreen tyttöön päin. — "Ja hän osaa käyttäytyä"! Hän piti häntä vähän kauempana luotaan. "Ei hullumpi, ei ollenkaan hullumpi…"
Karin Maria hymähteli ja vilkasi kainostellen Niilo Olaviin päin ja lausui jotain että hänen armollinen tätinsä oli liian hyvä.
"Jospa voisin käsittää missä Niilo Olavin silmät ovat olleet"! jatkoi vapaaherratar yhtä äänekkäästi mietiskelemistään… "Hän käyskentelee täällä murjotellen kuukausmääriä ja nostaa sellaisen helvetin mellakan tuon toisen pienen pippuripussin vuoksi, joka on rakastunut serkkuriiviöönsä", — tässä teki Niilo Olavi epätoivoisen, mutta aivan tuloksettoman kokeen keskeyttääkseen äitiään — "sen sijaan että hän talttuisi ja pitäisi silmänsä auki niin että osaisi suunnata ne oikeaan paikkaan".
"Neiti Karin Maria voi olla ylpeä siitä, että siinä määrin olette äitiäni miellyttänyt", lisäsi siihen parooni raukka ujosti, koettaen kääntää kaiken leikiksi. "Hän muutoin tavallisesti on hyvin vaativainen nuorten naisten suhteen".
Vapaaherratar, jossa vanha Eeva hetkeksi heräsi nypiskeli arvostellen Karin Marian päällysvaatetta ja sitte uutta Walter Scottruutuista pumpulihametta.
"Vai niin — tämä siis on muodissa nyt! … No niin, ei hullumpaa — kaikkihan riippuu siitä miten sen päällään kantaa ja tällä pienosella on ryhtiä, — todellakin ryhtiä…"
"Miten leveät teidän hameenne nykyään ovat"! hän pyrähytti Karin Mariaa kuin olisi tämä ollut nukki. "Kuka hänelle ompelee"?
"Sen teemme me itse", vastasi Karin Maria kainosti. "Se tahtoo sanoa mamseli Fiken tavallisesti auttaa meitä".
"Niinkö?… Mitä hän ottaa?" jatkoi utelias ja mitä suurimmassa määrässä taloudellinen vapaaherratar tutkintoaan.
"Kahdeksan killinkiä päivältä", vastasi Karin Maria totuudenmukaisesti.
"Kahdeksan killinkiä"! huusi vapaaherratar Malviina lyöden käsiänsä yhteen. "Kuudessakin pitäisi olla kylliksi, minun mielestäni kun on talon ruoka".
Karin Maria ei ruvennut pitemmältä kinastelemaan palkka-asiasta vapaaherrattaren kanssa, joka sitte viime sodan oli niin arka puhtaasta rahasta ja maksoi vain palvelusväelleen aina "tavarassa", ja ainoastaan pyhän Mikaelin päivänä antoi hän kaksi bankkoa "taskurahoiksi".
Majuuri, jonka vihdoinkin oli onnistunut saada Figge Vallqvist vakuutetuksi takajalkaa koskevasta asiasta, astui nyt kesän kuumuudesta hikisenä ja punaisena rappuja ylös ja Niilo Olavi pyysi herrasväen siirtymään salonkiin "jäähdyttämään itseään kahvikupposella".
"Noo", sanoi vapaaherratar silmäten ylös ijankaikkisesta purkamistyöstään. Kahvi oli nyt juotu ja herrat keskustelivat heinistä huoneen toisessa päässä. "No, joko se sisar Agneta nyt alkaa malttaa mielensä"?
"Luulen ettei Agneta sisareni malta mieltänsä siinä merkityksessä kuin armollinen tätini tarkoittaa", vastasi Karin Maria kunnioittavasti, mutta varmasti.
"Härkäpäinen kuten kaikki Skyttet!" lausui mietiskellen vanhempi naisista. "Ainoastaan rohkeutta — ei mitään taitavuutta! Entäpä hän itse, pikku serkku! Meillä ei ole mitään sydänsalaisuuksia meillä?"
Karin Maria tunnusti nauraen, ettei hänellä ensinkään ollut minkäänmoisia sydänsalaisuuksia.
"Hän näkee niin harvoin miehiä, tietysti", sanoi vapaaherratar hyväntahtoisesti. "Se on vahinko — todellakin suuri vahinko! Ja hän ainakin on jo kaksikymmentäviisi vuotias, eli kuin?"
"Kaksikymmentäkolme", oikasi Karin Maria vähän terävästi.
Vapaaherratar avasi miettiväisesti nuuskarasiansa ja otti hitaasti siitä hyppysellisen, pitäen, koko ajan silmänsä Karin Mariaan käännettyinä.
"Kaksikymmentäkolme", toisti hän. "Oi niin. Silloin olin minä jo sekä vaimo että äiti — ja leski myöskin. Hän ei tiedä, rakkahani, mitä elämä oikeastaan on!"
Karin Maria, joka ei ollut vapaaherrattaren kuullut koskaan ennen käyttävän tätä äänilajia, istui ja katsoi alas sormihinsa, eikä tiennyt mitä hänen piti vastata.
"Mutta hän, Karin Maria serkku näyttää siltä kuin olisi hän elämään kypsynyt", jatkoi Malviina vapaaherratar, jonka "mielikki", kuten hän sanoi "Skytten vanhin tytär aina oli ollut".
"Hänen hartiansa tuntuvat tanakoilta ja hän katsoo puhuessaan ihmisiä suoraan silmiin. Pidän enemmän hänestä kuin Agnetasta Mutta" — hän mittaili häntä armahtamattomasti kirkkaalla, kylmällä katseellaan — "Agneta on koreampi, ei voi kieltää!"
Karin Maria punastui nyt. Hän ei hevillä hätääntynyt, mutta Marieholman vapaaherrattarella oli eriskummallinen kyky saattaa ihmiset hämilleen.
"Siitä hän, pienoseni, sitä paitse voi olla iloinen", lohdutteli vapaaherratar häntä. "Hänhän on kylliksi soma… Kauneus on vaarallinen lahja". Hän pani kaidan, luisen kätensä leukansa alle ja katsoi eteensä — kauaksi Karin Marian kasvojen sivu. "Hyvin vaarallinen".
Karin Maria silmäsi vapaaherratarta. Nyt kun hänellä ei ollut tuota vanhanaikuista, töyhtöniekkaa, sotilashatun tapaista hattuaan ja kun hän oli säädyllisesti, joskin vanhanaikaisesti puettu, näkyi että Malviina Stjerne kerran — joskin kauan sitte — oli ollut suuri kaunotar. Ehdottomastikin katsahti hän ylös pieneen tauluun 1780 luvulta, joka riippui sohvan yllä: hento, hieno, pitkä, vaaleaverinen — veitikkamaisin, suurin, kirkkain silmin, hymykuoppaisin kasvoin ja korkeaksi kammatuin, puuderoiduin tukin. Sellainen oli neiti Lejonklo ollut, kun hän seitsentoista vuotiaana oli joutunut vanhan parooni Stjernen vaimoksi. Vanha nainen käännähti Hänen katseensa suunnittui samaan kuin Karin Mariankin ja osaksi ivallinen, osaksi surumielinen hymyily solui hänen huuliensa ylitse.
"Hän tuolla", hän nyykähytti muotokuvalle, "hän ei ollut elämää varten kypsynyt, armahaiseni, kun hän alkoi taistelunsa. Ja", lisäsi hän hieman pilkallisesti aistillisella äänellä, joka sai Karin Marian, mikä oli kuullut monta vanhaa juorujuttua, punastumaan, — "ei edes miehellekään! Mutta hän oppi sen — hän oppi sen, rakkahani!"
"Mutta sellainen vaimo", vapaaherratar nousi hyvin yht'äkkiään, heittäen purkaustyönsä syrjään, "ei kelpaisi Niilo Olavilleni! Varsinkaan kuin henttunen ei ole kauempana kuin Munkebodassa. Ja hän — nuori Skytte — hän ei mielestäni näytä siltä että hän väistyisi aviomiehenkään edestä!"
"Paras tätini!" huusi Karin Maria loukkaantuneena. Nämät sanat hänen sisarestaan ja Joachimista nostivat veren hänen poskillensa.
Vapaaherratar katsoi ivallisesti häneen, mutta kumminkin jonkunmoisella hyväntahtoisuudella.
"Niin, niin, armahani, — hyvä sana jälleen! Minä tunnen maailmaa, sen saa pikku Karin Maria uskoa, tunnen siksi miehiä, sekä naisia myöskin.
"Täytyy pitää kyyhkyslakkansa suljettuna eli myöskin — ja se onkin viisainta — täytyy olla kyyhkyläisiä pitämättä!"
Hän vaikeni hetken. Sitte kumartausi hän pian ja pani yhtäkkiä kätensä
Karin Marian olkapäälle.
"Mitä sanoo hän, armaiseni — eikö hänellä itsellään olisi halua tulla
Marieholman vapaaherrattareksi?"
"Mutta täti Stjerne — paras täti!" huudahti Karin Maria aivan hölmistyneenä.
"Ajattelehan sitä, impiseni — minä tarkoitan todellakin mitä sanon. Hän voisi sopia Niilo Olaville. Hän tarvitsee naisihmistä, joka ymmärtää hoitaa suitsiparia ja pitää väliin niitä vähän kireälläkin. Tämä ei ole haaveellinen eikä hempeä — hän ei annakaan jokaisen hypätä nenälleen, sen olen aina sanonut. Ajatteles sitä! Se joka tulee jälkeeni saa sekä kimsua komsua kaikenmoista, suurta sekä pientä sen voin vakuuttaa hänelle, pikku ystäväni — ei olekaan nyt enää niinkuin aikonaan minun tullessani Marieholmaan".
"Mutta, armollisin tätini", koki Karin Maria puoleksi onnetonna, puoleksi nauraen estellä. "Parooni Stjerne ei ole koskaan edes niin paljon että katsahtanutkaan minuun päin".
"On kyllä", nyykähytti vapaaherratar. "Miehet, tottatosiaan, näkevät enemmän kuin luulemme, enemmän kuin he edes itsekään tietävät. Hän ei ole mikään niin hullunkurinen minun Niilo Olavini, kun vain hänet ottaa oikealla tavalla. Ja se on sinun asiasi, pikku ystävä. Ellen erehdy, niin alkaa poikani jo käsittää, että on hyvin huono onni viedä morsian huoneesensa, kun rakastaja seisoo ulkona valmiina hyppäämään sisälle sänkykamarin akkunasta. Niin, niin" — vapaaherratar hymyili aistillisesti ja tyynnytteli vähän ylpeästi Karin Mariaa, joka harmistuneena väitti vastaan — "tämän sisar kai ei liene muita parempi! Skyttejen kuuma veri kiehuu kai hänessäkin ja mitä luulet hänen mielestään uskollisuus ja lupaus merkitsee rakkaudessa? Sillä pikku Agnetalla on pari peijakkaan silmää. Kun hän on itkenyt vuoden tahi vain puoli, niin antaa hän kyllä Joachim Skytten suudella kyyneleet pois, niin teki… No se on se sama. Niin on moni muukin ennen häntä tehnyt". Vapaaherratar vaikeni hiukan. Karin Maria ei tiennyt laisinkaan mitä sanoisi.
"Mutta hän Karin Maria serkku on ymmärtäväinen ja säädyllinen ihminen, joka ottaa maailman sellaisena kuin se on, hienostelematta ja kursailematta, kuten se on otettavakin. Ja minä pidän hänestä. Lyömmekö vedon että lopuksi kumminkin hän tulee Marieholman rouvaksi jälkeeni!"
Nyt täytyi Karin Marian suuttumuksestaan huolimatta nauraa ääneensä. Kuinka olikaan — tämä vanhan rouvan itsepäisesti yhä uudistuva ehdotus ja asiallinen varmuus, eivät kumminkaan kaikessa tapauksessa ollut vaikuttamatta häneen hiukan.
Niilo Olavi Stjerne kuuli naurun — oli kulunut aikoja siitä kun joku nuori tyttö oli nauraa raikahuttanut Marieholman salissa. Hän kääntyi ja tuli molempien, naisten luo.
"Saanko kysyä, mikä neitiä niin kovin huvittaa?" sanoi hän juhlallisen hyväntahtoisesti samalla epäröiden vetäen suunsa vähän hymyyn, joka, sen pahempi, varsin harvoin osui hänen huulilleen.
Karin Maria lensi punaseksi aina hiusmartoa myöden ja heitti rukoilevan katseen vanhaan vapaaherrattareen, joka reippaasti vastasi:
"Ennustan Karin Maria serkulle hänen tulevaisuuttaan — ja hän tuntuu olevan siihen tyytyväinen. Nyt sitä paitsi pitäisi sinun, Niilo Olavi mennä näyttelemään vähän kartanoa", jatkoi hän toisella äänellä.
"Hänhän niin harvoin suo meille tämän kunnian, ja hän, minusta nähden, näyttää olevan huvitettu sekä ladoista, että talleista. Ja kun herrasväki tulee jälleen sisälle, on illallinen oleva pöydällä. Karin Maria serkku on näkevä mitä talossa löytyy".
Ja kun parooni vähän epävarmana, kysyvän näköisesti katsoi äitiinsä — hän ei ollut tottunut että äiti käyttäisi vieraita kohtaan näin leppoisata ääntä — lisäsi tämä vähä matalammin:
"Katsohan vain että kaikki käypi täällä säntillisesti. Tänä iltana en tahdo nähdä Figgeä juovuksissa".