XII.
Päätyhuoneessa, josta oli näköala pieneen pikkukaupunkilais-puutarhaan, missä narsissit ja kevätesikot reunustelivat matalan salvia ja lavendeli aidan ympäröimää mansikkamaata ja porkkana ja persilja penkereitä, istui Agneta muistellen kaikkia kotolaisiaan.
Ilta oli kesäkuun aivan ensimäisiä lempeitä, kosteita, sumuisia, vienoja kuuvalo-iltoja. Muurin viereisestä suuresta seljapensaasta levisi huoneesen voimakas, huumaava tuoksu avatun akkunan kautta, jonka matalalla lauteella Agneta istui kyyryssään suorien hiuksiansa yöksi. Sormet liukuivat koneellisesti hyväillen pitkien, välkkyvien hiusten lomitse, jotka harteilta rinnalle valuivat, samalla hänen ajatuksissaan palmikoidessa ja yhä palmikoidessa niitä — ja ilman että hän edes tiesikään — hyräili hän hiljaa, niin että sanoja tuskin voi kuulla erästä vanhanaikuista pitkäveteistä laulun säveltä.
Kuului rapsahdus pitkän muurin luota, joka eroitti sotaneuvoksen puutarhan sen takana kulkevasta vähäpätöisestä, autiosta kadusta. Agneta käänsi pikaisesti päänsä — leppeässä kesähämyssä voi hän eroittaa kaikki mitä oli hänen ympärillään. Hän tarttui seljapensaan lehvään ja kumartausi tarkastaaksensa: ei — siellä ei ollut mitään! Vai estikö suuri pensas hänet oikein näkemästä? Ja huoletonna, vähiä säikkymätön kun oli, jatkoi hän häikäilemättä hiljaista hillittyä lauluaan.
Silloin kuuli hän taas — tällä kertaa aivan selvään — että joku koetti tunkeutua hänen ikkunansa viereisen seljapensaan ja muurin väliin. Hän nousi ylös paikaltaan akkunalaudalta — ja yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä, että siellä tietysti oli vain Tiina, joka oli ollut ulkona sotilasten tanssiaisissa.
"Onko siellä Tiina?" kysyi hän hiljaa, ettei herättäisi ketään talossa ja ettei piika nolostuisi.
"Ei Agneta", kuiskasi ääni, jonka tyttö liiankin hyvin tunsi, vaikkakin se nyt oli pakahtua pidätetystä naurusta.
"Tokihan sinun pitäisi arvata että minä täällä olen!"
Ja luutnantti Skytte — riemuiten ja onneansa ylistellen, että nyt vihdoinkin oli viime esteen voittanut — tunkeusi hymyillen tiheän, jäykän seljapensaan takaa esille.
Jos hän olisi ilmi-päivällä katuvaisena ja juhlallisena ilmestynyt sotaneuvoksen saliin, olisi Agneta varmaankin, muistaen heidän viimeistä myrskyistä kohtaustaan mamseli Fikenin kamarissa — ollut sekä hieman häpeissään, että sen lisäksi, kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa olisi hän ollut "ylpeä ja jäykkä". Mutta nyt iltasella kun Joachim kuin mikäkin maankulkija, samalla sekä rohkeana, että nöyränä veitikkamaisena ja tunteellisena, muitta mutkitta, kiipesi muurin yli ja likaisena, repaleisena, hatuttomin päin yhtäkkiä seisoi hänen edessänsä kuuvalossa, hänen akkunansa alla, silloin… niin silloin ei Agneta todellakaan voinut hetkeäkään enää pysyä juhlallisessa arvokkaisuudessaan. Hitustakaan muistamatta hieman puutteellista pukuaan ja suorukkeista, puoleksi avattua tukkaansa, ojensi hän teeskentelemättä, kaihoten molemmat käsivartensa häntä kohti ja kuiskasi riemuiten:
"Serkku Joachim!…"
Ei ollut puhetta sovinnosta eli anteeksiannosta — ei kumpikaan heistä tällä hetkellä edes muistanutkaan, että mitään sellaista voisi tulla kysymykseenkään. Joachim laski vain molemmat käsivartensa hänen ympärilleen tuossa hänen istuessaan vielä akkunalaudalla, ja kun Agneta lämpimästi, vähintäkään vastustamatta nojausi häneen päin, suuteli hän hellästi ja tulisesti hänen suloisia huuliaan.
"Oi serkku", viattomasti ja kumminkin kiihkeästi kietoi Agneta molemmat paljaat käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painoi kerran vielä pyytämättä huulensa hänen huuliansa vasten. "Oi Joachim serkku, miten olen ikävöinyt…"
Serkun hiukset olivat kosteat samoin kuin hänen takkinsa samettikauluskin — tyttö hivutti sitä hiljaa kädellänsä.
"Mutta", hän katsoi yhtäkkiä ujosti häneen, "miten olet tänne tullut?
Miten pisti päähäsi?…"
"Kysy paremminkin, kuinka en sitä jo ennemminkään keksinyt!" kuiskasi toinen jälleen. "Nyt tuntuu minusta aivan uskomattomalta, että olen viipynyt niin kauan. Mutta päivä kului päivän perästä odotellessani saada kuulla sanankaan sinulta — saada tervehdyksen eli kirjeen. Ja niin käyskentelin siellä kotona Munkebodassa nöyränä kuin kuritusvanki ja hurskaana kuin lammas — Lotti tädin ja koko seudun viattomasti epäilemänä ja vartioimana. Tuskin uskalsin liikahuttaakaan itseäni", hän katsoi nauraen ylös Agnetaan, "vain näyttäytyäkseni kylliksi hyvin kasvatetulta ja sinun arvoiseltasi. Mutta kun ei siitä kukaan huolinut, niin…"
He hymyilivät toisilleen puolipimeässä — Joachimin käsivarret olivat vielä hänen vyötäröllään — ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa tuttavallisesti, eikä epävarmuudesta ja ujoudesta näkynyt merkkiäkään.
"Ei kai sinua palella Joachim"? kysyi Agneta yhtäkkiä levottomasti.
"Palella?… Ei vähintäkään"! vastasi hän hajamielisesti.
"Niin, sillä minähän en mitenkään uskalla pyytää sinua tulemaan sisälle", mutisi hän osaksi valittaen, osaksi ujosti anteeksi pyytäen.
"Hevoseni jätin erään talonpojan luo kymmenen minutin matkan päähän kaupungista… Minun tietysti oli vähän vaivaloista päästä tulliportista jotakuinkin huomaamatonna mutta se onnistui kumminkin kaikessa tapauksessa. Nyt minun sitäpaitse pitää heti mennä… Tahdoin vain nähdä sinut…"
Hänen äänensä ei ollut enää oikein luonnollinen — ikäänkuin ihmeellisesti hämmentynyt ja hajamielinen — samalla kuin hän ei hetkeksikään hellittänyt tyttöä käsistään. Agneta ei katsellut kauemmin häntä, hän loi silmänsä alas hänen katseensa edessä, ja käsi, joka vielä konemaisesti silitti serkun takin kaulusta, värähteli hiukan.
"Taivahan Jumala, Agneta"! mutisi hän yht'äkkiä hieman tapaillen sanojaan ja painoi samassa otsansa lujasti hänen viileää olkapäätänsä vasten. "Miksi en ole nyt sinun miehesi"?
Agnetalle tuli yht'äkkiään niin merkillisen kuuma hänen käsissään — sydän, sykähteli vilkkaammin, ja hän tunsi punastuvansa aina kaulaan saakka, punastuvan niin että poltteli… Ja uskaltamatta luoda ylös silmiänsä mutisi hän osaksi hämillään osaksi onnetonna:
"On niin myöhäistä, Joachim serkku…" Agneta koki irroittautua hänestä ja vetäytyä akkunan suojaan. "Ei varmaankaan ole sopivaa, että viivyt täällä kauemmin".
"Yksi sana vain"! Huolimatta hänen vastustuksestaan veti Joachim Agnetan lujemmin luokseen. "En voi ijankaikkisesta ijankaikkiseen käydä allapäin, pahoilla mielin ja odottaa. Joko lupaat minulle että sinä minun kanssani tahdot tehdä kaiken voitavasi, että niin pian kuin mahdollista, saamme toisemme, eli myöskin —", hän katsoi varmasti ja vakavasti häneen, "tahi pidän huolen itsestäni ja menen ensi tilaisuudessa Ranskanmaalle. Kirje sotaministerille on täällä taskussani. Sinun täytyy päättää — ja tee se nyt! —josko se lähetetään eli ei".
"Mutta jos ei auta vaikkapa mitä tekisinkin", kuiskasi Agneta tuskallisesti. "Jos äiti on järkähtämätön?…"
"Herra Jumala Agneta — niin karkaamme tiehemme"! huudahti hän yhtäkkiä aivan raivoissaan. "Niin ovat muutkin tehneet ennen meitä. Jos vain olemme yhdestä puolin, niin saat nähdä että naimaluvasta, alaikäisyydestä, sukulaisuudesta ja Jumalasta ja koko maailmasta huolimatta me… Itketkö sinä, Agneta"?
"En", nyyhki Agneta painaen päänsä hänen olkapäätänsä vasten. "Minä vain en kestä kuulla sinun noin puhuvan…"
"Lupaatko minulle, kyyhkyseni", jatkoi hän jälleen armottomasti, mutta ei kumminkaan aivan yhtä pikaisesti, "että tahdot olla rohkeampi ja varmempi asiastasi nyt, kuin kuukausi sitte"?
"Lupaan" kuiskasi toinen kiihkeästi ääneensä itkien. "Lupaan sinulle kaikki — teen kaikki mitä tahdot… kunhan et vain matkusta pois maasta!…"
"Jos vain tulet omakseni niin mielelläni jään koko elämäkseni Munkebodaan", kuiskasi hän lohduttavaisesti. "Kas niin, rakas enkelini!…"
Kun hän oli vähän tyyntynyt häpesi Agneta hiukan teeskentelemätöntä ja kiihkeää levottomuuttaan. Hän pyyhki molempien käsiensä selkäpuolella silmiään ja mutisi melkein kärsimättömästi, ikäänkuin loukkaantuneena.
"Et sano sanaakaan siitä, miten ne siellä kotona jaksavat…"
Joachim alkoi yhtäkkiä nauraa. Hän oli iloissaan että hän vihdoinkin rohkealla yrityksellään oli voittanut vastustelevan serkkunsa mietteet ja esteet ja hänestä tuntui nyt yht'äkkiään niin sanomattoman hullunkuriselle ruveta täällä yöllä, rakastettunsa akkunan alla, aivan kiltisti keskustelemaan perheen voinnista.
"Eikö sinulla ole mitään muuta enää minulta kysyttävää, rakas Agneta", kysyi hän hilpeästi, "kuin siitä, miten on mamseli Fiken raukan ijankaikkisen hammastaudin laita, eli Lotti tädin kankaista, eli pikku Hanneksen katekismuksesta, jota Beata häneltä uskollisesti joka päivä kuulustelee, eli Karin Marian syreeneistä, jotka eivät keinoilla millään tahdo kukkia tänä vuonna eli…"
Joachim lopetti yhtäkkiä, ihmeissään että Agneta melkein epätoivoisena heittäysi jälleen hänen syliinsä. Hän ei ollut ajatellut että hänen sanoillaan olisi voinut olla minkäänmoista vaikutusta, mutta tämä hänen leikikäs, pikainen koto-olojen ja tapahtumien luetteleminen oli jonkunmoisella salaperäisellä tavalla herättänyt Agnetan uinuvan koti-ikävän.
"Oi Joachim!… Kuinka ikävöitsen kotia Munkebodaan. En kestä että minun täytyy vielä tänne jäädä!
"Ei, en voi sitä…"
Agneta ei tiennyt itse että tämä tulinen, kiihkeä koti-ikävä, joka nyt kokonaan tempasi hänet, todellisuudessa olikin vain Joachimin — hänen rakkautensa, hänen lemmityn seuransa kaipuuta. Hän painautui hillittömästi itkien hänen syliinsä.
Joachim asetti reippaasti jalkansa muurista ulkonevalle kivelle ja kiepsahti vikkelästi ylös niin että hän myöskin nyt tuli istumaan ikkunalaudalla, jalat riippuen ulkona. Agnetan olkapään ylitse silmäsi hän pikaisesti puolihämärään huoneesen — näki kiivu-pöydän vaaleine liinoineen, kuvastimen seinällä ja seinän syvennyksessä hänen valkoisen, koskemattoman vuoteensa.
"Pikku Agnetani", sanoi hän hellästi, melkein veljellisesti. "Usko minua — tulen sinua kohta hakemaan".
Sumu oli nyt jo melkein haihtunut. Oli aivan hiljaista — ei lehtikään liikahtanut puutarhassa — ja kuu paistoi kalpeana, mutta suurena, säteilevänä, aivan suoraan jäykän, pimeän seljapensaan yli. Yö oli niin äänetön ja hiljainen. Joachim voi kuulla oman sydämensä sykinnän Agnetan sydäntä vasten.
"Minun täytyy mennä Agneta…" Ja kun Agneta melkein tiedotonna, pidätti häntä vielä: "Rakkahimpani, en uskalla viipyä enää…"
Agneta katsahti ylös — ikäänkuin unesta heränneenä — ja otti hitaasti, hämillään askeleen taaksepäin.
Mutta Joachim jäi kumminkin liikkumatonna istumaan, selkä nojaten akkunan pieleen — hänen katseensa lepäsi kuin kahlehdittuna Agnetaan. Ei koskaan Joachim mielestään ollut nähnyt häntä niin viehättävänä, kuin nyt tuossa hänen seistessänsä kuuvalossa: vaaleana suurin, hellin, aroin silmin, hopeavälkkeisten hivusten valuessa madonnaisesti harteiden, ja kaulan ylitse alas kaidalle, pehmeälle vyötärölle. Tällä hetkellä tunsi hän enemmän kuin koskaan ennen tuota ijäistä haaveellista ihailevaa jumalointia, mitä koskemattomuus naisessa, neitseellisyys, nuori tyttö miehessä herättää.
Tyttö oli hänen — hän rakasti häntä koko sielultaan, hän ikävöitsi häntä joka veripisarallaan, jokaisella voimakkaan, nuoren ruumiinsa hermolla yö ja yksinäisyys yhdisti heidät ja kumminkin… Hän ei ojentanut kättänsä tyttöänsä kohti, ei vetänyt häntä luoksensa — ei vaikkei heidän väliänsä ollut enemmän kuin vaaksan vertanen — ei vaipunut hänen jalkoihinsa, ei rukouksillaan häntä ahdistanut, joita tyttö tässä tuokiossa, sen tiesi hän, ei olisi voinut vastustaa. Kenties juuri tämä autuas tieto, tämä riemuitseva voiton varmuus siitä että hän oli rakastettu, teki tuon kuumaverisen, ajattelemattoman luutnantti Skytten hienotunteisemmaksi ja ritarillisemmaksi kuin mitä muut miehet mahdollisesti, samat tunteet sydämessä, olisivat hänen sijassansa olleet Hän olisi niin helpostikuin ei mitään paikaltansa akkunan puitteelta voinut kiepsahtaa sisälle huoneeseen — hän voitti sen kiusauksen. Lähtöön valmistautuessaan otti hän Agnetan käden, joka hervotonna riippui hänen kupeellansa ja vei sen viime kerran, viipyen huulillensa. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan, — hän tiesi ettei hän enää voinut luottaa ääneensä.
Vasta sitte kun hän jälleen seisoi hänen akkunansa ulkopuolella ja tunsi märän maan jalkainsa alla, kuiskasi hän — niin hiljaa, että Agneta tuskin voi kuulla hänen ääntänsä.
"Jumala tietää, josko sinä koskaan voit käsittää, miten paljon minä nyt sinua rakastan…"
Hän kurkotti vielä sisälle, käsivarret akkunan puitteella ja — hänestä tuntui, että hän näki Agnetan hymyilevän puolihämärässä. Mutta tämä piti silmänsä liikkumatonna alasluotuina, hiljaa kuin madonna, jakaukselle auenneitten, alasvaluvien hiustensa varjossa.
Joachim mietti vielä kauan tätä epämääräistä, salaperäistä hymyilyä, kun hän — yht'äkkiää mustimmalla mielellä — epätoivoisena ja sanomattomasti itseensä tyytymättömänä, ratsasti kotiin kosteana yönä.
Mutta kun hän oli mennyt, seisoi Agneta vielä kauan kuuvalossa avoimen akkunan ääressä. Kerran kohotti hän vasemman kätensä ja katsoi sitä, — sen käden, jota Joachim viimeksi oli suudellut ja vei sen hiljaa, hitaasti huulillensa.